Kisapäivä

Jääprinsessat heräsivät viimeistään viideltä ja kokoontuivat hallille lämmittelyyn klo 6.50. Fanit, valokuvaajat ja muu vähäisempi väki saivat nukkua pitempään.

Muutama koeruutu päädystä jään tasosta, sitten tuttuun sektoriin, joka kuitenkin tällä kertaa osoittautui vääräksi valinnaksi. Oppia ikä kaikki.

Heti kuuluttajan kertoessa pisteet paljasti päävalmentajan ilme, ettei suoritus ollut ihan se haettu. Päivän mittaan löytyi etevämpi joukkue ja vielä toinenkin, ja hienoista karvautta hiipi kieltämättä jostain meidän kannattajienkin makuhermoihin. Luistelijatarten itsensä keskenään järkeilemä arvio, ettei hullummin tämäkään, asetti kuitenkin asiat suhteisiinsa. Heidän päivänsä, ei kenenkään muun.

Vielä viitisen tuntia toinen toistaan näyttävämpiä ohjelmia, välissä jäädytyksiä, pahvikahvit ja kännykän latailua kahvila-aulan pistorasiasta.

Juniorisarjoista saattaa maallikonkin silmä erottaa vaativampia ja simppelimpiä ohjelmia, mutta kun maan parhaat seniorit astuvat vuoroon, näyttää kaikki vain loisteliaalta. Sitä eron löytämistä varten kai ne kaikki tuomarit, aputuomarit,tekniset arvioijat, video-operaattorit ja ylituomari ovat.

Kello kävi puolta kahdeksaa, kun jää alkoi palkintojenjaon jäljiltä tyhjentyä.

Auto oli jo ehtinyt lämmetä.

Etelänmatka

Kun budjettiin ei mahdu pidempää reissua, pääsee kaksi aikuista ja kaksi lasta kuitenkin päiväksi Tallinnaan 28 euron kokonaishintaan.

Yllättävän täyttä jo aamualuksella, ja jo arkena puoli seitsemältä oli liikkeellä yksi nuorten miesten seurue tavoitteenaan juoda mahdollisimman monta. Eläkeläisiä, perheitä, työmatkalaisiakin ehkä. Jäin katselemaan seinän vanhaa koristekuvaa Jätkäsaaren kaijasta: oliko Castor yksi niistä laivoista, joilla faija seilasi?

Minusta etäisyys satamasta lentokentän kupeeseen Ülemisteen näytti käveltävältä, joten jalkoja toisen eteen. Jäinen tuuli niskassa. Erinäisten kääntymisten jälkeen reitti selkenikin Tarttoon johtavaksi pääväyläksi. Sikinsokin kuin ensimmäisen itsenäisyyden aikaisia taloja, neuvostoaikaisen näköisiä puutaloja, uusia lasipalatseja. Vauhdilla vierestä kiitäviä raitiovaunuja, ihmisiä. Helsinkiläisiä huolitellummin pukeutuvia, arvioisin, ja baltittarista sanoin jotain jo taannoin vielä etelämpänä. Mainitsinko jo jäisen tuulen? Joka tosin alkoi laantua etäisyyden mereen kasvaessa.

Kookkaahko ostari perillä tuoksui uudelta tai ainakin remontoidulta. Yhdessä ruokapaikoista jakautuivat tilaukset kanapastan ja talon hampurilaisen välillä, molemmat todettiin joka tapauksessa erinomaisiksi. Juomaksi valitsin kvassin, jota ei kotimaisilta listoilta ole silmiin osunut. Pieniä ostoksia, ihmettelyjä ja käytävän penkeillä haukotteluja. Jättimäisestä Rimistä ainakin Kalev-mustikkasuklaata ja perinteinen puuviljaleib.

Iltapäivällä oli kenkien paino kasvanut jo siihen mittaan, ettei ei-ihan-totinen ehdotukseni kävelystä takaisin keskustaan saanut kannatusta. Taksikuski Vasili sai asiakkaita.

Vielä leivoskahvit torin kupeessa vanhassa kaupungissa ennen paluuta terminaaliin tungeksimaan. Laivassa istumapaikat jälleen tiukassa, kahvilan karaoke ei onneksi ollut pahimmasta päästä. Sotkin stereotypioita olemalla ostamatta taxfeestä alkoholia.

Sen verran väsytti kotona, että nukkumatti vihelsi Leverkusenin ja Atleticon kohtaamisen poikki ennen yhdeksääkymmentä minuuttia.

Lapsiparat

Lapsille pitäisi alkaa opettaa vieraita kieliä jo päiväkodissa, kertoivat kuulemma aivotutkijat maan päälehdessä.

Meillä oli lapsina vielä helppoa.

Nykyisten pitää kaiken entisen lisäksi oppia ohjelmoimaan, kädentaitoja, vieraat kielet, insinööritieteitä ja tunneälyä ja vielä pelastaa liikunnallisuudellaan suomalainen huippu-urheilukin.

Ajatusaihioita

Keski-ikäisenä tulee enää harvoin nukuttua puolillepäivin, mutta tämä taisi mennä univelkojen lyhennyksenä. Kuin vaaleanharmaa sumupilvi olisi hälventynyt pään sisältä.
- - -
Kun somevirtani porisee urheilupainotteisena, leijonanosa siitä keskittyy pohtimaan, mistä lisää resursseja, miten resurssit olisi urheilun sisällä jaettava ja miten menestyttäisiin kilpailuissa paremmin.

Siksi juuri ne aiheet tuntuvat itsestäänselvyyksiltä ja hiukan tylsiltä.

Jolloin tulee haettua aiheiden saumoista murtumia ja potentiaalisia epäloogisuuksia kommentoitaviksi.

Mikä taas saattaa voimistaa kuvaa elämäntapakyseenalaistajasta.

Uniaisiksi aivokertausjumppaa

Viestimiehen käsikirja on vuosien varrella jäänyt matkasta johonkin, mutta onneksi nykyään on verkko.

Aallonpituus on aallon nopeus jaettuna taajuudella. Ja sähkömagneettisen säteilyn kohdalla nopeusvakiona valon nopeus. Jolloin yhden metrin aallonpituus vastaa noin 300 megahertsiä. Eli kun metrit sekunnissa jaetaan yksiköillä sekunnissa, on tuloksena metrejä.

Seuraavaksi standing wave ratio.

Topeliuksenkatua länsirintamalle

Kirjaston kupeen jääpuisto oli saanut karheuttavaa lumikuorta, mutten lähtenyt kokeilemaan. Nuorena olisi ilman muuta laskettu ja kaatuiltu kengillä, vanhempana ja kömpelömpänä ajatus murtuneesta kallosta tai ainakin ranteesta on lähempänä.

Itsepalvelupalautukset, sitten kiertotie lehtisalin kautta.

Urheilulehden toimittajien pätemiset ja hiukan konservatiivisempi Urheilusanomat, aamun HS:n salibandyjuttu, joka oli se sama kuin verkossakin.

Yläkerrassa pikkukierros, ja etenkin muistelmahyllyillä tarjolla luettavaa loputtomiin. Nimeke Panssaritiedustelija loisti seasta tulikirjaimin ja oli tietenkin napattava matkaan. Alkuperäiseltä nimeltään Als Panzer- und Spähtruppführer in der Panzerlehrdivision 1943-1945.

Kotimatkalla vielä lähikaupasta broilerisuikaleita, maitoa ja makaronia. Halvimmat ovat aina alimmalla hyllyllä, tietää kansa.

Jo alkusivuilla pisti silmään, että Otto Henning oli syntynyt päivälleen 40 vuotta ennen minua. Aikaperspektiivin muutos taas kerran. Tästä 40 taaksepäin menee vuoteen 1977, jonka muistan varsin hyvin.

Aiemmat vaiheet Afrika Korpsin mukana muistelija sivuutti maininnalla, mutta seikkailut läntisessä Euroopassa liittoutuneiden ilmaherruuden alla mielenkiintoisia nekin. Koulutus, Normandian maihinnousu, luoviminen ulos Falaisen motista, Ardennien vastahyökkäys, Ruhrin motti ja viimeiset vaiheet. Sotavankeus amerikkalaisten ja ranskalaisten käsissä, karkumatka kotimaan puolelle. Ja vapaaehtoinen livahtaminen asettumaan, niin oudolta kuin se jälkikäteen tuntuukin, itävyöhykkeelle.

Tiedustelu taistelukentällä tuntuisi metsässä hiipivien sissien touhulta. Niinpä ajatus panssaritiedusteluosastosta kuulostaa näkyvältä ja meluisalta, kuten mietin jo Tammi-86:n pakkasessa yrittäessäni tuntikausia radioyhteyttä pataljoonan panssaritiedustelujoukkueeseen. Mutta Henningin kuvaus käytännöstä kirjan kiintoisinta antia. Maaston lukeminen, vaikeat joet, jää ja muta, tekniset viat. Säilyttäkää kosketus vihollisen panssarikärkeen ja raportoikaa radioitse tilanteesta, kuului yleisin tehtävä. Kalustona Pumat, leichter Fernsprechpanzerwagen 250/3 radioineen ja leichte Schützenpanzerwagen 250/9 20-millisine pääaseineen.

Tietyiltä osin oli sattuneesta syystä mahdollista samaistua kuvaukseen vaunussa jalat tönköiksi kohmettuneina vietetystä joulusta 1944 Ardennien paukkupakkasessa. Herkkuina amerikkalaisten huoltokolonnan joulupaketeista löytyneet kakut, keksit ja suklaat, mutta kirjepapereihin painetut huulenjäljet ilahduttivat meitä eniten, tuolloin 19-vuotias vaununjohtaja Henning muistaa.

Maustoin kana-makaronipadan hiukan viimekertaista runsaammalla currylla ja suolalla. Syöjät kehuivat.

Lämpöaalto

Auringonpaisteessa keikkuen eteenpäin huristeleva ja harjojaan sihistelevä lakasulakasukone vinkkaa jo kevättä.

Tänään kauppareissulla pysäyttävän lämmintä ja valoisaa. Muistan koleampia toukokuita.

Tenavana tykkäsin eniten lumesta ja jäästä. Luulen, että varusmiesvuosi jätti minun ja talven suhteeseen arpia.

Ikään kuin pelireissulla

Ihan sama stiplu kuin viimeksi. Pitää kääntyä oikealle heti junaradan, ei motarin liittymien jälkeen. Mutta pääsi Metsolan pohjoispuolelta kiertäenkin.

Areenan puolella sen verran viileää kumminkin, että jospa ensin kahvit. Kupponen molemmille, Omar-munkki yhdelle ja berliiniläinen toiselle. Tuore, mehevä, runsaalla hillolla.

Pöytiin sytytettyjen tuikkujen mielekkyyttä ehdittiin epäillä ääneen eikä syyttä, sillä yhtäkkiä Ilta-Sanomat nurkkapöydän herrasmiehen käsissä leimahti pään kokoiseksi tulipalloksi.

Henkilökunta nappasi palokuorman, taitteli sen sammuksiin ja rauhoitteli hämmentyneen asiakkaan. Oven aukaiseminen hoiti tuuletuksen, ja seinän nokijäljet katosivat märkään rättiin. Herrasmies kävelysauvoineen poistui nolon oloisena, mutta mitäpä suotta. Olen ollut onnistua ihan samassa pelireissulla hotellissa.

Itse ottelussa pojat tuntuivat viihtyvän, vanhemmat käyttäytyivät korrektisti ja nuori erotuomari vihelsi erinomaisesti. Kato iskä, Suomen paras joukkue, innostui takanani hyvin nuori ääni sinivalkoraitojen erottuessa peliliivien alta. Brändin voima.

Motarin kainalosta bongatussa Lidlissä oli tilavampaa kuin keskustan.

Keskiviikon lainaus

Theodore Dalrymple tekstissä Oh, the hypersonity!:

Long experience of apparatchiks has taught me that anyone who prefaces what he is about to say—his communication—with the words “I am committed to…” will soon proceed to something unpleasant hiding in his thicket of polysyllabic euphemism.

Lisää luettavaa tiedustelusta ja huollosta

Christian Wolmarin Engines of war kertoo rautateistä sodankäynnin välineenä, mutta oikeastaan mielenkiintoisinta on lukea, kuinka mahdotonta nykyaikainen joukkojen huoltaminen oli ennen rautateiden yleistymistä.

Armeijat joutuivat hankkimaan ruokansa ja huoltonsa alueilta, joilla liikkuivat, joko ostamalla tai ryöstämällä, joten ne joutuivat pysymään jatkuvassa liikkeessä kuin heinäsirkkalaumat. Ampuma-aseiden ja muun kaluston lisääntyessä tarvittiin lisää hevosia ja vetojuhtia, jotka taas tarvitsivat oman ruokansa.

Tuollainen 60 000 miehen sotajoukko tarvitsi liikkumiseensa 40 000 hevosta, ja pelkästään ruokaa ja rehua oli saatava jostain paikalle 450 tonnia päivässä.

Varsinaisesta myöhäisemmästä rautatielogistiikasta sitten selviää, että keskitetty kurinalainen komento oli ainoa tapa saada radat ja kalusto tehokkaasti käyttöön. Muuten kiskot alkoivat täyttyä milloin mistäkin junasista ja tavaravaunut jumittua sivuraiteille tilapäisvarastoiksi tai jopa asumuksiksi.

Ja että ranskalaiset kykenivät jo ennen ensimmäisen maailmansodan alkua päättelemään saksalaisten hyökkäyssuunnan siitä, kuinka paljon ja millaisia junaratoja he mihinkin rakensivat.

Ja että Venäjän muusta Euroopasta poikkeava raideleveys ei ollut sattumaa vaan tsaarin ja esikuntiensa tietoinen keino vaikeuttaa mahdollisen maahantunkeutujan kuljetuksia.

Ja että Operaatio Barbarossa oli Venäjän riittämättömän rautatieverkoston vuoksi alun alkaen tuomittu epäonnistumaan. Mikä taas tuntuu oudolta ajatellen preussilaisen esikuntatyön maailmanlaajuisesti ylistettyä tasoa.

Mies kylmästä

Aina ihmetyttää, miten pakkanen aluksi kirpaisee. Maaliskuussa samat lukemat tuntuvat leudoilta. Paitsi tämä helsinkiläinen jäätuuli tietysti.

Jäävahtivuoron aluksi hallin takaa lunta kotoa tuotuihin muovipusseihin. Sen verran moni oli taas katollaan, että kylmät riittivät vain juuri ja juuri.

Kaksi tuntia kaukalon laidalla imeytti kylmän niin ytimiin, että kävely Aimo Mäkinen Areenalta Vuosaaren metroasemalle meni samoilla hytinöillä.

Penkkien oranssi värikin tuntui lämmittävän.

Sitkeä miekkonen kiersi vaunussa istuen vuoroon jokaisen viereen kauppaamaan murtavalla suomella rannekelloa. Kerroin olevani rahaton, mikä pitikin paikkansa. Hinta oli kahden penkkirivin matkalla noussut kahdestakymmenestäviidestä kuuteenkymmeneen euroon.

Lidlistä valkosipulilla ja yrteillä terästettyjä broilerikimpaleita, maitoa ja leipää. Mitäpä kilometrin mittaisesta jonosta, kun oli lämmintä, kuivaa ja valoisaa.

Tiivistettynä

Kuuskolmosen kuski elehti lasin läpi torjuvasti, ja päättelin, ettei avaa ovia vielä. En ollut ainoa, joka missasi, että lähdössä oli itse asiassa ihan toinen auto toisesta päästä Elielinaukiota. Ehdittiin sentään, ja sen oikean safööri viittoili kaikki maksamatta peremmälle. Epäkunnossa, luki kortinlukijan päälle viritetyssä lapussa.

Suursuon ostari näköjään purettu, tilalla jo uusien talojen perustuksia. Pakilan Teboililla huomioliivinen veteraani kertoili kassaneidolle terveyskuulumisiaan. Moraalisena velkana vessan käytöstäni ostin kurkkupastilleja.

Kakkostiellä vaaleanharmaan sumuista, kännykän näytöllä kirkasta, Turussa rapaista.

Ennen pelin alkua veteraanitoimittaja kertoi uudesta elämästään Turun saaristossa kahden lossin takana. Kipaisin vielä käytävän kioskilta puolijuoksua ahmittavan nakkimukin, johon turautin sinappia. Hyvä peli ja samaan aikaan toisaalla pelatut maaottelut huomioiden paljon kirjoitettavaa. Kun kenttää jo purettiin ja TV-kommentaattori vaihtoi kärsimättömänä jalkaa, klikkasin "lähetä tiedote" ja pakkasin kaluston.

Takapenkillä kännykän näyttö, ympärillä pimeydessä liukuvat valot, mikrotorkkuja.

Kotona yllättäneet fetasalaatti, valkosipulipatonki, kylmä olvi ja Runeberg-kakku tiesivät paikkansa. Facebookissa vilkkuneet toistasataa onnittelua lämmittivät vaikka vain mediasosiaalisuutta olisivatkin.

Dösässä

Hampaista paikat irrottavan Kaisaniemenkadun täristyksen jälkeen meno tasaantui. Ikkunoiden takana mustanvalkoisenharmaan pilvinen kevättalven keskipäivä.

Mäkelänkadulla, keskiovien luona. Kuvankaunis neitonen ja hänen seuralaisensa, kenties poikaystävä. Ja seuralaisen neitoseen luoma katse, joka tulvi kaikkea.

Että on elämä, tämä hetki, juuri nyt, ja tuossa Hän.

Sivustaseuraajan mieleen palasi, kuinka Matti Mäkelä on aikanaan jo sanonut kaiken oleellisen.

Päivän pituus on seitsemän tuntia ja 59 minuuttia