sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tuntemattomalle jumalalle

TV:n Tuntemattomalle jumalalle meni silloin 1990-luvulla jostain syystä ohi, mutta sen verran lukenut kehuja, että nimeke pisti silmään. Ja käytävä katsomaan Yle Areenasta.

Nykykerrontaan verrattuna hidastempoinen, mutta vaaran vuosista kiinnostuneena päädyin ahmimaan yöunien kustannuksellakin.

Kantava käsikirjoitus, kunhan pääsimme sarjan kanssa sopuun, ettei epäuskottavuuksia pidä jäädä miettimään, koska tämähän on vain elokuvaa. Että jonkun palaneet kasvot tuosta vain leikattaisiin valokuvan mukaisiksi tai että punainen Valpo asettaisi tuntemattoman mysteerimiehen tärkeään asemaan (elleivät sitten hyvinkin tunteneet). Tai että tutkintavangit ja sivulliset tulisivat ja menisivät Valpon tiloissa kuin hollituvassa.

Mutta kumminkin.

Neuvostopartisaanien murhaamat siviilit ja valvontakomission uhittelu kohottivat kulmakarvoja, mutta tosiaan sarja tehtiin pian Neuvostojen maan hajoamisen jälkeen, kun kokeiltiin uskaltaa. Ja "Boxanovin" saapasjalkaisessa hahmossa toki myös venäläistä maanläheistä juohevuutta.

Autoja niukasti ja katunäkymät ahtaat, kun suomalaisella budjetilla toteutettu epookkisarja on aina suomalaisella budjetilla toteutettu epookkisarja.

Peteliuksen "Raymond Makinen" svengaavine orkestereineen toi mukavaa kepeyttä. Enkä ollut muistanutkaan, miten kansanomaisen hottis nuori Satu Silvo oli. Hermostuneesti nytkähtelevä "Irene Brander" toisaalta ja toisaalta, mutta se hetkittäin nappiin valaistu katse vaalean kampauksen uumenista kyllä. "Aarnion mamman poika" onnistuneen ärsyttävän mulkku, mutta Helge Heralan huoltoasemanpitäjä takakouvoloineen jotenkin irrallinen.

Oikeastaan tarinassa ja monissa hahmoissa oli jopa jotain deightonmaista, mitä aihepiiri ja tapahtuma-aika toki helpottivatkin.

Neljä tähteä viidestä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Aikakauden päätös

Wikipedia kertoo iPad 2:n tulleen markkinoille 2011. Päättelen siis, että se oli sama kevät, kun ostin Stockan Hulluilta Päiviltä jo vanhentumassa olleen iPad ykköseni.

Jossain vaiheessa lakkasi kokonaan toimimasta Twitter, samaa tahtia kaatui selain aina vähänkään monimutkaisemman sivun avatessaan. Facebook hyytyi, ja iBook Storesta oli melko turha yrittää enää selata tarjolla olevia kirjoja.

Kun Yle Areenakaan ei enää pyörinyt, oli Netflix viimeinen mohikaani, joka kaatui vain aika ajoin.

Oli siis aika tallustaa taas Hulluille Päiville, jossa oli tarjolla halpiskaliiperin Android-tabletti.

Teknisesti iPad 1 palveli urheasti loppuun saakka.

Mittasuhteisiinsa

Kalibroivat huomiot ovat yleensä tervetulleita. Kuten tämä ajankohtaisia asioita miettivä Savon Sanomien kirjoitelma Inkkaripäähine, Yle ja aikuiset lapset.

Uskaltaudun siteeraamaan puolipitkästi:

Nyt-liitteen jutussa seisoo tanakasti:

” Kulttuurinen appropriaatio eli omiminen on ollut viime vuosien suuria kulttuurikeskusteluja Suomessa ja maailmalla.  ”

Höpö höpö. Eikä ole ollut. Siitä on keskusteltu lähinnä siellä Hesarin kulttuuritoimituksessa. Se ei ole koko maailma.  - - -

Kuopion torin kulttuuripiireissä en muista kenenkään koskaan maininneen sanaparihirviötä ”kulttuurinen appropriaatio”.  Enkä kyllä muuallakaan, missä liikkuu tavallisia aikuisia ihmisiä. Työttömyydestä kyllä puhuvat, veroista, lastenhoidosta, toimeentulosta, sairauksistaan ja Pohjois-Korean ydinaseuhkailuistakin. Siis todellisuudesta.

Saamelaisnuorten vihan uhallakin taidan omia kulttuuria ja syödä aamupalaksi karjalanpiirakan. Ehkä karjalainen sukunimeni antaa tekoon jonkinlaista oikeutusta.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ohimennen

Somessa kahlaamalla päivä päivältä voimistuva tunne väen jonkinlaisesta kahtiajakautumisesta.

Sitten aletaankin olla Arvottomista tutussa maksiimissa:

Vastustajat ammutaan lennosta tai pilataan heidän maitonsa yöllä.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Perjantai-iltapäivien ääni

Esko Riihelä on poissa.

Muisto hänen äänestään palauttaa perjantai-iltapäiviin, kun on juuri tullut koulusta ja viikonloppu alkanut. Välipalaa keittokomerosta etsiessäni kertoo Riihelä Tänään iltapäivällä -ohjelmassa jonoista Mäntsälän kohdalla.

Aikalainen jos toinenkin tuntuu tänään yhdistävän Riihelän äänen viikonlopun aloittaneisiin automatkoihin kesämökille. Meillä ei ollut mökkiä eikä kyllä faijan vanhasssa Typ 3:ssa radiotakaan kuunneltavaksi niinä kertana - kahtena kesässä kun lähdettiin autolla mummolaan Savoon.

Ajatus jatkuu aamuihin ennen kouluunlähtöä ja Ylen Aikaiseen. Olli Ihamäki ja Tiina von Martens ja keitä heitä oli...?

AamuTV:stä vielä tietoakaan, verkosta ja tietokoneista puhumattakaan.

Uusi annos Siskonpetiä

Vanhan suosikkini Siskonpedin kolmas tuotantokausi Yle Areenassa oli tietenkin ahmittava muutama jakso kerrallaan.

Joukossa ihan hyviä juttuja mutta yleisvaikutelmana hienoinen ideoiden loppuminen. Mikä saattaa olla tietenkin vääristynyt mielikuva, sillä saatanhan todellisuudessa verrata mielessäni vain aiemmista kausista mieleen jääneisiin parhaisiin sketseihin.

Pitäisi kirjata kaikki kaudet sketsi kerrallaan tarkastaakseen, mitkä itselle kolahtivat eniten, mutta eihän moista sentään. Some-kulttuurin piikittely ainakin toimii aina, samoin Maijan ja Sirun seikkailut. Missä määrin itsekin katson Siskonpetiä siksi, että näyttelijät ovat naisia ja miellyttävän näköisiä, on oma kaikkeen visuaaliseen kulttuuriin nivoutuva kysymyksensä.

Usko- ja Kuolema-jaksoissa ryhmä tuntui olevan epävarmimmillaan, mutta tässä kohdin olisi varmaan paikallaan second opinion.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Ennakkolippu 9,50 euroa

Kaksi ratsupoliisia klopotteli verkkaisesti menemään Urheilukadun kevyen liikenteen väylää, ja tuonnempana seurasi vielä toinen pari. Varmaankin ajokkejaan ulkoiluttamassa, koska ei kai Ahvenanmaalla jalkkishuligaaneja ole.

Hyvissä ajoin saapuneena ehdin seurata kentän kulman studiossa värjöttelevien asiantuntijoiden liikehtimistä kameran edessä.

Pelin alkuun ammutun poliisin, seuran naisjoukkueen entisen maalivahdin, muistaminen, jossa oli pysäyttävyyttä. Samoin seuran erityisryhmäjoukkueen pelaajissa, jotka tavanomaisten pikkujuniorien sijasta saattoivat tähdet kentälle.

HJK:n selvästä hallinnasta huolimatta juuri sellaista tahmeutta kuin mestaruuden ollessa katkolla voi odottaakin. Melkeinpä hauskinta oli katsomon etuseinän päällä notkuva pikkumies, joka yritti tarkoin matkia fanikuoron huutoja ja taputusten rytmiä kädet pään päällä.

Tulihan se mestaruusmaalikin, ja komean Anthony Annan tykittikin. Vaikka tuskin kuitenkaan jää mieleeni yhtä lujasti kuin Pasi Rautiaisen vastaava syksyllä 1978 Hakaa vastaan.

Järjestyksenvalvojat olivat koettaneet sitkeästi pidätellä katsomosta kohti kenttää valuvaa massaa, mutta loppuvihellyksen soitua pitch invasion oli liian massiivinen pysäytettäväksi. Hyväntuulisen leppoisana lauleleva kuitenkin, nähdäkseni. Oli jäätävä vielä toviksi katselemaan sivusta pelaajien ja päätykatsomon yhteistä mestaruuslaulantaa.