tiistai 25. huhtikuuta 2017

Charlien enkelit (väri)

Joku Hesarin nuori toimittaja ärhentää ilmeisenkin puolileikillisesti, että visuaalisesti näyttävät TV-sarjat pitäisi katsoa isolta ruudulta eikä nykytapaan kännykän tai tabletin pikkuiselta näytöltä.

Saa silti hiukan vakavastikin miettimään.

Kännykästä en ole katsonut juuri muuta kuin Invasion of the body snatchersin Onnibussissa Kuopiosta Helsinkiin, mutta tabletista paljonkin. Nykyään melkein kaiken, kun perinteistä TV:tä ei muista välttämättä edes avata.

Niinpä en itse ihan saa kiinni joidenkin tarpeesta investoida jättikokoisiin televisioihin. Teininä lopulta saadussa stereotornisetissä oli epäilemättä upeammat soundit kuin sitä edeltäneissä radionauhurissa ja kasettimankassa mutta musiikin kaivertamat tunnejäljet nyt 35 vuotta myöhemmin arvioiden aika samaa luokkaa.

Lapsuudesta jäi vahvoina mieleen sarjoja ja elokuvia, mutta ei niiden katselualustoja. Ritzin valkokangas, olohuoneen väri-TV ja oman huoneen pieni mustavalkoinen matkamalli olivat jälkikäteen muistellen sisällön rinnalla yllättävän samalla tasolla.

En tiedä, liittyykö asiaan ja sisällön hahmottamiseen, mutta taannoin etsin pitkään hyllystäni tiettyä suomenkielistä kirjaa tarkistaakseni erään kohdan. Kunnes lopulta muistinkin lukeneeni sen itse asiassa tabletilta ja englanniksi.

Kirkasta mutta tuulista

Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin.

Hietarantaa näkyvät hiukan ehostaneen, ja lisääkin tekeillä. Jospa.

Päädyn takaparkkiksen auton etupenkiltä erottuivat toisiinsa kietoutuneiden hahmojen siluetit. Kuin elokuvissa.

Horisonttiin Lastenlinnan taa ilmestynyt iso rakennus. Se uusi lastensairaalako?

Kuulokkeissa Juha Kulmanen haastatteli Julkiseen sanaan muistelmansa julkaissutta TV-pomo Jorma Sairasta. Selvästikin sujuvasanainen, mutta kunnon kuuntelu olisi ilmeisestikin vaatinut teoksen lukemisen. TV:n kulta-aikaa olivat vuodet 2000 - 2010, muistelija arvioi ja nosti perusteena esiin muun muassa Nelosen uutistoiminnan. Itse muistan hämärästi Nelosella olleen joskus jonkinlaiset uutiset, ja oma TV:n kulta-aikanikin taisi osua eri vuosituhannelle.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Pieniä kohokohtia

Kun Töölön kirjaston hyllystä sattuu silmään lukematonta Jarkko Sipilää. Luupuisto ja Prikaatin kosto ahmittu tunneissa.

Jotain on vielä jäljellä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Jäät näyttävät lähteneen


Avara luonto

Odottelutuokio iltahämärissä sairaala-alueella.

Kookkaahko jäniseläin loikki karkuun jo tullessamme, ja hetken ihmettelin nurmikolle kellahtanutta kuollutta siiliä. Harakat tai jotkin ehtineet jo napsia parhaat palat. Ei kuulemma kevään ensimmäinen, joten lienevätkö heräilleet horroksesta ennen aikojaan.

Useamman lajin linnut lauloivat komeaa konserttia, joka yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Auringon kokonaan laskettuako?

Vielä iso rotta, joka minut huomattuaan vaihtoi lennosta juoksusuuntaa ja katosi hämärään. Niitä kaupungissa kuulemma onkin ennätysmäärä, ja näkyypä meidänkin pihallemme joku hyvää tarkoittava hölmö kaataneen jyviä. Luullen kenties ruokkivansa lintuja.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lisää keskeneräisiä ajatuksia

Moni keskustelunaihe tuntuu pohjimmiltaan tiivistyvän kysymykseen Entä jos kaikki?

Ja sille on mielenkiintoinen vastaväite Mutta kun kaikki eivät.

Tämä kaikki liittynee jotenkin kategoriseen imperatiiviin.

Ja keskeiset kysymykset tietenkin kiertävät aina kehää.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitää olla reipas?

Maan kenties hyvinkin laadukkainta jalkapallon juniorityötä tekevän Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja Juha Valla bloggaa suomalaisten nykypoikien tilasta otsikolla Kadonnutta reippautta etsimässä.

Jalkapallon aloittavat pojat ovat entistä kömpelömpiä ja arempia. Syiksi mainitaan ainakin varhaisvuosien vähäinen liikkuminen sekä urheiluväen painajaisissa säännöllisesti kummittelevat ylisuojelevat vanhemmat.

En tietenkään lähden kyseenalaistamaan asiantuntijan näkemyksiä mutta jään miettimään näkokulmaa ja motiiveja. Juniorifutiksesta sattuneesta syystä kiinnostunut löytää verkosta näinä päivinä paljon suomalaisen jalkapallon tilaa murehtivia tekstejä, ja "materiaalin" laatu on niissä toistuva teema.

Lapset eivät ole tarpeeksi liikunnallisia, lapset ja perheet luovuttavat liian helposti, nuorilta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja halua satsata...

En voi olla miettimättä, kuinka suurelta osin kyse on motiivien ristiriidasta.

Kirjoittajat ovat yleensä valmentajia ja henkeen ja vereen jalkapallomiehiä, jotka haluaisivat Suomen nousevan kohti lajin huippua. Mutta entä jos 2010-luvun suomalaiset nuoret (juu, raaka yleistys) vain eivät ole kiinnostuneita satsaamaan jalkapalloon niin paljon kuin maailman kilpailluin laji huipputasolle pääsemiseen vaatii?

Miksi heidän pitäisi?

Valla huipentaa tekstinsä:

Myös vanhempien tulee sallia lapsilleen fyysisiä ja henkisiä rajoja enemmän koettelevia harrastuksia. Tällaista toimintaa tarjoavat seurat menestyvät. Näiden seurojen pelaajat myös voivat paremmin.

Epäilemättä liikunta ja rajojen järkevä koetteleminen tekevät lapsille hyvää. Samoin joukkuepelin opit, joilla tätäkin tekstiä tutusti legitimoidaan:

...uskallan väittää, että joukkuelajit ovat oikealla tavalla (tämä on olennainen asia) valmennettuna luonnollinen keino opetella frustraationsietoa, voittamisen ja häviämisen suhteuttamista, vastustajan oikeanlaista kunnioittamista, pitkäjänteisyyttä yms. Siis monipuolista sosiaalistumista.

Totta. Mutta nämä tavoitteet saavutettaneen suurelta osin myös ilman pyrkimystä maailman huipulle.