sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Tapahtui niinä päivinä

Yhdeksännen Helsinki Cupin ylle alkoi kasautua tummia pilviä, kun osa pelaajista alkoi suunnitella osallistumista kaverijoukkueella ja oman ryhmän johto ilmoitti, ettei turnaukseen tänä vuonna sittenkään lähdetä. Mudan maku jäi prosessista, mutta onneksi veljesryhmä toivotti pelinälkäisen keikkamiehen tervetulleeksi.

Vaikka suurin osa peleistä päättyikin Patakakkosen hengessä, lainatoppari teipillä muutettuine pelinumeroineen sai melkeinpä nolon määrän minuutteja ja päälle kehuja. Ja peräti kahden brasilialaisen ryhmän kohtaaminen juuri tässä lajissa on aina jotain erityistä.

Sen verran tuttuja naamoja viiletti jatkopeleissä, että niitä oli käytävä kurkkimassa ensin Vallilanlaakson sateenlotinassa ja sitten Töölön stadionin paahtavassa auringossa.

Finaalipäivä kuitenkin jäi väliin reservin korpraalin vinkattua retkestä siviileille vasta avautuneeseen Isosaareen, jossa partion johtaja oli aikanaan pääosan omista kuukausistaan palvellut.

Varasin verkosta kuudenneksi viimeisen lipun alukseen, ja kohta paistattelimmekin Kauppatorin rannassa.

Röyhkeä helsinkiläinen lokki muistutti valppauden merkityksestä iskemällä jäätelötötterön palloon kun isojen valkoisten siipien kahahdus kasvoilla vasta varoitti jotain olevan tekeillä. Olisiko siinä oravaakin ketterämpi kaupungin symbolieläin?

Runsaan puolen tunnin vesibussimatkan päässä odottanut Isosaari oli isompi kuin olisin arvellut: metsää, kalliorantaa ja auringonpaisteessa kimmeltävää Suomenlahtea. Niin upseerikerho ja kasarmi kuin vartiotorni ja vartiotupana käytetty mökkipahakin yhä tallella. Tykit ja pari muuta aluetta aidattuina kieltokyltein.

Niiltä ajoilta tiedetyssä tuulensuojaisassa kalliopoukamassa nautittujen juuston, punaviinin (ihan vähän, kiitos, olen huono viininjuoja) ja suolapalojen jälkeen löytyi se isoin tykkikin, vaikkei aitojen taa juuri näkynytkään. Mutta kännykän ruudulla Google Mapsin satelliittikuvassa kyllä. Ja oletan tykkien ja vartiotornin koordinaattien olevan jossain valmiiksi kirjattuina ampumasuunnitelmiin, joissa on haalistunutta tekstiä kyrillisin kirjaimin.

Varjelen, vartija, sitä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

900 päivää

Muistelen jonkin Leningradin piirityksestä kertovan kirjan tehneen vaikutuksen jo kansakouluiässä. Saattoi olla Harrison E. Salisburyn The 900 Days: The Siege of Leningrad sikäli kuin oli suomennettu.

Nyt kirjastosta Ales Adamovitshin ja Daniil Graninin piiritettyjen päiväkirjoista toimittama ja täydentämä Leningradin piiritys - kohtaloita saarretussa kaupungissa.

Pyörätuolilla liikkuva akateemikko Knjazev seuraa tapahtumia päivä päivältä kylmenevän työhuoneensa uumenista ja pohtii saksalaisten barbaarien valloituksia suhteessa muinaisiin valloittajakansoihin.

Lidija Georgijevna yrittää selvitä hengissä pikku Toljan ja vielä pienemmän Ninotshkan kanssa ja ennen kaikkea pitää lapsensa elossa.

Äitinsä ja pienen siskonsa kanssa asuva kuusitoistavuotias shakkia harrastava koululainen Jura haaveilee vielä alkuun paikasta merikadettina ja jatko-opinnoista, mutta nälän viikko viikolta yltyessä ajatuksiin ei mahdu enää kuin yksi ajatus: ruoka. Syvimmässä alennustilassaan nuorukainen varastaa leivänmuruja perheeltään ja sortuu kommunistisen puolueen jäsenyydestään huolimatta rukoilemaan jumalaa - mikä häpeä!

Ruoaksi kelpaa kaikki: puuliima, kiinni saadut kissat, lieden rakosista raaputettu vuosia vanha rasva. Ihmissyöntiä ei tässä kirjassa mainittu, joissain muissa lähteissä kyllä.
- - -
Ja spoilerit eli toimittajien selvittämät jatkokohtalot:

Akateemikko Knjazev evakuoidaan kaupungista, ja hän palaa aikanaan saarrosta vapautettuun Leningradiin, jossa elää elämänsä loppuun saakka.

Lidija lapsineen evakuoidaan henkihieverissä. Pikku Ninotshka sairastuu ja kuolee.

Juran päiväkirja loppuu siihen, kun evakuointimääräys tulee, mutta hän on jo liian heikko nousemaan enää edes vuoteeltaan.

Toimittajien lopulta löytämä pikkusisko Ira kertoo, että Jura jäi kaupunkiin eikä hänen kohtalostaan ole mitään tietoa. Ira itse jäi ilmeisesti ainoana perheestä eloon ja muistelee lopulta koittanutta evakuointia junalla:

Sitten meille annettiin kuponkeja, ja äiti haki kokonaisen leivän, joka myöhemmin yöllä varastettiin hänen päänsä alta. Kuudelta seuraavana aamuna hän makasi silmät kiinni vaahtoa huulillaan. Hän kuoli siihen penkille. Kuolintodistuksessa lukee: Antonina Mihailovna, neljäkymmentä vuotta. Kuolinsyy: dystrofia.

Hiljaiseksi vetää.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Paljonko on paljon

Ajatella, että lapsena iso suklaalevy oli satagrammainen. Iso limsapullo oli litran vetoinen, pieni kolmanneslitran paitsi ravintolan Coca-cola sitäkin pienempi.

Huoneet olivat kuitenkin nykyistä suurempia.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Toinen aika, toiset miehet

Hävittäjä-ässä Kyösti Karhilan muistelmat olivat kyllä kiitettävä lukupaketti, niin tarkoin oli nuorukainen sotaretkensä päiväkirjaansa tallentanut.

Lentokoneet ominaisuuksineen, vikoineen ja erityispiirteineen. Ja lentämisen ilo sinänsä, siinä sotimisen ohella. Etuoikeutettua touhua korsussa ja poterossa käkkimiseen verrattuna.

Ruoan keskeisyys, ja miten siitä oli sota-aikana alituinen pula. Räiskäleet, oikea pulla tai se kerran sodan aikana maistettu aito kermajäätelö isoja tapauksia.

Arjen ja sotimisen sekoittuminen, jotka lentäjällä varmasti tapahtuivat etulinjan mosuria helpommin, etenkin Helsingin Malmilla palvellessa. Torjuntalento Suomenlahdella, noin hajosi ryssän hävittäjä hyvin osuneesta sarjasta kappaleiksi ja putosi komeasti mereen, sitten syömään ja illalla elokuviin, eri jännä filmi oli.

Putosin taas kerran kärryiltä

HS:n otsikko:

Valtavirrasta puuttuu Ultra Bran kaltainen yhteiskunnallinen yhtye – siksi nykyteinit eivät pääse itkemään sukupolvi­kokemuksen vallassa vuonna 2037

Itkemisistä tiedä, mutta en keksi, miksi tunnepitoinen nauttiminen nuoruuden tärkeistä biiseistä muistoineen edellyttäisi niiltä jotain yhteiskunnalllisuutta.

Tai edes sanomaa.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Edellinen puolalaiseni taisi olla Czterej pancerni i pies

Sunnuntai-iltojen Raja, jota ei ylitetä (Wataha) ehätti kuudenteen jaksoonsa ja päätökseensä.

En välttämättä ihan vakuuttunut tämän nordic noir -tyylilajiin sijoitetun puolalaisen käsikirjoituksesta, mutta katsottavaksi asti kiinnosti.

Vaikuttavinta varmaan kuvauksella korostettu kaakkoispuolalaisten metsien valtavuus, tiheys, synkkyys ja loputtomuus Ukrainan vastaisella rajalla. Uudenkarheissa maastopuvuissaan partioivat rajamiehet ja -naiset tuntuivat tosiaankin olevan yksin keskellä jotain suurta. Mäkiä ja jyrkänteitä ylös ja alas, kivikkoisia puroja.

Ennestään tutut sanat dobra ja kurwa toistuivat taajaan.

Kontrasti kaupunki - maaseutu. Toisaalla lasipalatsien keskellä sliipatut hämärämiehet henkivartijoineen hyvinleikatuissa puvuissaan ja kiiltävissä autoissaan. Toisaalla haisevat kotipolttoista litkivät ukkelit lysähtäneissä murjuissaan ja neuvostoaikaisissa yskivissä maastureissaan.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Jollet ole näyttävästi puolellamme, lienet meitä vastaan

Mainittakoon, etten löydä paremmuutta tai huonommuutta siinä, haluaako ihminen pariutua saman vai vastakkaisen (jos tällainen dikotomia sallitaan) sukupuolen kanssa. Mainittakoon myös, että viikon teemana oleva Pride vaikuttaa sisältävän mainiot eväät iloiseen karnevaalimeininkiin.

Silti hiukan kohotuttaa kulmakarvaa, kun maan valtalehti tivaa urheilujärjestöltä, miksi se ei osallistu näkyvästi tapahtumaan tai kun Ylen ruotsinkielinen paikallistoimitus kiertää raportoimassa Snapchatiin vai olikohan se Instagramiin, mitkä instituutiot Helsingissä eivät liputa sateenkaren värein.

Siteeraus toisaalta:

Todellinen huipentuma pienen punaisen kirjan elinkaaressa ajoittui Kiinan kulttuurivallankumouksen, jolloin Maon yliluonnollisuudesta haltioituneet nuoret pitivät teosta symbolina, joka osoitti yksilön kuuliaisuutta puhemiehelle. Nuoriso muodosti niin sanottuja punakaarteja, jotka häpäisivät Maon ajattelulle uskottomia henkilöitä ja heiluttivat samalla pientä punaista kirjaa.