keskiviikko 30. elokuuta 2023

Helsingin eräänlainen historia alkaa olla paketissa: Molly & Henry


Nyt kun Matti Yrjänä Joensuu ei sattuneesta syystä enää kirjoita, on Kjell Westö ainoa kirjailija, jonka uutuudet ryntään hankkimaan heti niiden ilmestymispäivänä. Lang löytyi aikanaan ensin pelkästään ruotsinkielisenä (ostin toki), ja jonkin teoksensa kohdalla myi kirjakauppa määräpäivänä vielä eioota, mutta nyt tärppäsi.

Tritonuksessa Westön ihmiset liikkuivat musiikin maailmassa, nyt teatterin (ja Hbl:n toimituksen). Teatterin puoli tuntui alkuun tylsältä, etenkin, kun kirja käynnistyi hitaasti, mutta. Oikeastaan vasta lukemisen jälkeen tuli oivallus, että kemiat, dynamiikat ja kilpailuhan ovat samat kaikissa yhteisöissä. Joukkueessa, työpaikalla, porukassa. 

Monesti mietityttänyt, miltä ihmisistä sodan aikana kotirintamalla tuntui. Kun perheenjäseniä ja tuttuja oli sotimassa, haavoittumassa, invalidisoitumassa ja kuolemassa mutta samaan aikaan arki jatkui. Samanlaisena mutta erilaisena. Minun makuuni kirja sanoitti tuntoja hyvin. Pula ja säännöstely: niukka ja yksipuolinen ruoka, häkäpöntöillä liikkuvat autot ja bensiinin kallisarvoisuus, märkien polttopuiden takia mäkeen hyytyvä matkustajajuna.  Päälle vielä ikuinen paleleminen, jota monet ovat muistelleet. Ja mielen pohjalla epätietoisuus koko itsenäisen maan kohtalosta ja olemassaolosta.

Aseiden vaiettua vielä ne kaikki hautajaiset, nuoret lesket, orvot. Katukuvaan ilmestyneet jalattomat, kädettömät, sokeat.

Ja sotien vaikutus yli sukupolvien. Yhä tuntuvat sisällissodan arvet ja traumat tuolloin ja sittemmin talvi- ja jatkosotien vaikutus, joka ainakin oman sukupolveni vanhemmissa vielä näkyi.

Westön terve kauhu sotia kohtaan on näkynyt teksteissä aina, ja voin kuvitella kirjoittamisen taustalla raivonneen Ukrainan sodan vielä voimistaneen sitä tässä kirjassa. Kirjan sota on valtava hahmoton hirviö ja kaikilla tasoilla järjetön. Ihmiskunnan tasolla on helppo olla samaa mieltä, mutta entä taktisella tai jopa strategisella tasolla? 

Mieleen palaa Matti Mäkelän essee ”Armeija”.

Olin lukenut Meren kirjoista, että maailma on irrationaalinen paikka ja sota mieletöntä väärinkäsitysten sekasotkua, josta selviää vahingossa tai sitten ei selviä. Olin lukenut Linnan kirjoista, että maailma on rationaalinen paikka, myös sodissa tapahtumilla on syynsä ja seurauksensa, että jokin asia voidaan aina tehdä hyvin tai huonosti. Kokonaisuutena armeija opetti, että Linna on oikeassa, Meri väärässä.

Henryn halu kertoa mielialoja kohottavan propagandan sijasta totuuksia sodan ollessa käynnissä tuntui jotenkin naiivilta mutta on tietenkin merkittävä periaatteellinen kysymys. Ja vertautuu jollain lailla tähän päivään, kun Ukrainasta kuulisi mieluummin vain rikollisen hyökkäyksen uhrin menestyksestä kertovia uutisia.

Taas kerran on Westön kirja aikakone tuttuihin paikkoihin. Museokatu, Tunturikatu, lapsuuteni rantojen Taivallahti ja Ourit, jopa Ristiniemi. Sehän on sama paikka, huomasin, jossa männä kesänä fillarilenkin tauolla istuskelin laiturilla ihailemassa Espoonlahden maisemia. Ja aiemmista kirjoista tutut henkilöt pikantti lisä: varatuomari Thune ja jo aikanaan eittämättömän kiehtova Lucie Lilliehjelm. 

Westö on fiktiivisten henkilöiden kautta kutonut jo aika lailla kattavan ja varsin elävän tuntuisen 1900-luvun helsinkiläisen historian.

Muutama silmään pistänyt yksityiskohta pitänee laittaa suomentajan eikä kirjailijan piikkiin. Sen yhden joukkueen miehet olivat toki Viitasaarelta, eivät Viitasaaresta. Sotilailla on muistaakseni vartiovuoro eikä vahtivuoro, ja puhutaanko käsikranaatin varmistimesta? Sokka ja lusikka siinä ainakin on, taistelijan oppaan mukaan jopa varmistussokka. Mutta entä neuvostoarmeijan 1941 käyttämässä? 

Itse useasti Töölöstä Bemböleen pyöräilleenä mietin mainittua reittiä Munkkiniemen, Haagan ja Leppävaaran kautta, mutta on se tainnut 40-luvun tiestössä ja silloisten karttojen pohjalta olla ihan uskottava.

perjantai 25. elokuuta 2023

Minä ja Oppenheimer


Oppenheimer tuli katsottua pitkälti viime talvena luettua "The making of the atomic bomb" -kirjaa vasten. Niinpä aina välillä joutui muistuttamaan itseään, että kyseessä on henkilön eikä ydinfission hyödyntämisen tarina. 

Atomin osien "löytäminen", ajatus sen halkomisen vapauttamasta energiasta ja Chicago pile ymmärrettävästi vain vilahtelevat valkokankaalla samoin kuin vuosisadan suuret nimet: Fermi, Bohr, Szilard ja kenties tarpeettomankin vanhaksi höpsöksi kuvattu Einstein.

Kirjasta jäi muistikuva Oppenheimerista ennen kaikkea Manhattan-projektin organisoijana ja johtajana, hallintovirkamiehenä.

Kehitysvaiheen epävarmuuden henki välittyi: Olisiko ydinpommi oikeasti mahdollinen ja jos, mitä siitä seuraisi: leviäisikö fissioreaktio koko ilmakehään räjäyttäen maapallon? (Laskelmat osoittivat riskin varsin pieneksi).

Saksan ydinohjelman ajatus hyödyntää raskasta vettä fission moderaattorina amerikkalaisten käyttämän grafiitin sijasta todettiin (ja riemuittiin) tässäkin vääräksi valinnaksi. Tarkoittaneeko se, että elokuvia ja TV-sarjoja poikinut sabotaasi-isku raskaan veden tuotantolaitokseen Norjan Rjukanissa 1943 oli sittenkin tarpeeton? 

Niin kirjassa kuin tässä elokuvassakin tulee hyvin esiin (monien) tiedemiesten versus sotilaiden ja virkamiesten välinen jännite: pommin osoittauduttua käyttökelpoiseksi asia siirtyi fyysikoiden käsistä sen asekäytöstä päättäville.

Elokuvan yritys korostaa ihmiskunnan uudelle tasolle noussutta tuhovoimaa Oppenheimerin apokalyptisillä näyillä ja muilla tuntui itsellä jäävän aika lailla vaille tehoa. Meille koko ikämme sienipilven varjossa varttuneille asia kai on jo jollain lailla alitajuisesti käsitelty itsestäänselvyys.

Pitkissä kuulustelukohtauksissa ja poliittisissa intrigeissä hirvitti eniten kuvattu lautakuntakäsittely, jossa Oppenheimerin tekemisiä puitaisiin ilman oikeudenkäyntejä vastaavaa puolustautumismahdollisuuden takaavaa prosessia.

tiistai 15. elokuuta 2023

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta


Entisenä koululaisena ja entisenä koululaisten faijana oli Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeenvaihto otsikolla ”Huokauksia luokasta” mielenkiintoisinta luettavaa pitkään aikaan.

Täältä oppilaan puolelta katsottunahan opettajat ovat olleet jolleivät nyt sentään antagonisteja niin kuitenkin osa systeemiä ja auktoriteetti. Aina sieltä omista ajoista alkaen, kun opettajan astuessa luokkaan noustiin pulpetin viereen seisomaan, järjestäjä seisoi valmiina opettajanpöydän vieressä päiväkirja valmiiksi oikealta aukeamalta avattuna eikä olisi tullut mieleenkään yrittää sinutella opettajaa.

Toki jo omina lukioaikoina osa opettajista alkoi näyttää vähän ihmisiltäkin, ja tässä kirjassa he ovat erittäin sellaisia. 

Opetushallitus, digivisionäärit ja ylioppilastutkintolautakunta työntävät yhä uusia hommia vaikkei suuresta osasta entisiäkään makseta. Aineen osaamisen ohella pitäisi olla tuhannen muun alan osaaja aina vain enemmän ongelmia kokevien nuorten tueksi ja poliitikot ja kansa ehdottelevat koulun harteille aina vain uusia velvollisuuksia. Päälle sitten vielä konsulttien luennot, joihin työnantaja käyttää rahaa mieluummin kuin opettajien palkkoihin.

”Vieläkin puistattaa se kerta, kun Juhani Tamminen oli palkattu koululle kouluttamaan aineenopettajia - -  Karkasin salista kesken monologin ja ilmoitin ihmettelevälle apulaisrehtorille, että anon mieluummin vaikka palkatonta virkavapaata kuin kuuntelen onttoa voimautushöpinää.”

Ja tavallaan mukava kuulla myös opettajien vahvistavan oppilaiden epäilyt, että Abitti on susi, oppikirjoissa (jos sellaisia saa) on virheitä ja ristiriitaisuuksia ja YTL:n kriteerit yo-kirjoitusten arvosteluun ovat pahimmillaan sellaiset, ettei niistä saa arvostelijakaan selkoa.

Kaikilta koulutukseen liittyviä päätöksiä tekeviltä voisi edellyttää tämän kirjan lukemista ennen kuin tekevät mitään.

Bonuksena ohi pääaiheen vielä havainnot vuodenaikojen jyrkästä erilaisuudesta Koillismaalla versus ja sumuisessa tuulisessa merenrantakaupungissa. Ja aluenäkökulmasta: ”Helsinki-kriittisyyden olen Turussa kyllä oppinut”, Tommi Kinnunen vahvistaa ja muistuttaa monen muun tavoin, toisin kuin mediasta voisi luulla, Suomea on Uudenmaan ulkopuolellakin.

Tämän kirjan tyylisiä avautumisia riittäisi epäilemättä myös vaikkapa hoitoalan ammattilaisilla. Ja jotain on jo saatukin, esimerkiksi Kaarina Davisin ”Rankka kutsumus” ja Kari Hautamäen ”Nyt sinä kuolet”.