tiistai 30. elokuuta 2016

Mamma 1923 - 2016

Sen on täytynyt olla talvea 1964 - 1965 kun koillissavolaisilta pientilallisilta kysyttiin, voisivatko he hoitaa maailmalle lähteneelle tyttärelle syntyvää lasta. Jos jaksat niin mikäs siinä, kuului isäntä, isoisäni siis, sanoneen.

Vanhempani seilasivat kumpikin merillä enkä tiedä, oliko sihen aikaan vielä kummoisia äitiyslomia. Ja saattoi meno seiloripiireissä muutenkin olla lapselle sopimaton ympäristö, antoi joku sukulainen myöhemmin ymmärtää.

Pääsin paikkaan, jossa elämä oli niukkuudesta huolimatta vakaata ja asiat tukevasti paikoillaan.

Ja toiselta kodilta se tuntuu vieläkin vaikka elämä pian pääkaupunkiin tasoittuikin. Kaikkien lapsuuden kesien idylli, jossa ikänsä puolesta pikemminkin veljeltä tuntuvan enon kanssa saatiin juosta paljain jaloin polvihousuissa. Oli järvi ja tervalta tuoksuva savolaisvene, onget, verkot ja katiskat, heinälato ja kissa. Toki myös aikaiset herätykset ja kaurapuuro, kärpästen huiskinta lehmiä hermostuttamasta aamulypsyllä, perunanmultaus, heinien haravointi, risusavotta, maitoautolla ja postilla käynti ja missä nyt pikkuhussaarit pystyvät hiukan auttelemaan.  Illalla sauna ja uinti, mehu ja pullaleetan siivut, unet tuvan puusohvassa seinäkellon lyödessä täydet ja puolet tunnit.

Ja Mamma kaiken pyörittäjänä, etenkin sen jälkeen kun laturetken jälkeinen infarkti vei Papan jo minun vasta ehdittyäni kansakouluun. Taloustyöt, kasvimaat, polttopuut, lehmät kunnes niistä oli luovuttava. Lempeä auktoriteetti ja vahva seinä, jota vastaan kapinoida.

Meillä Helsingissä ei Mamma tainnut käydä koskaan, ensin olivat esteenä lehmät ja sitten muut kiireet. Mutta kansakoulunopettajan tasaisella käsialalla kirjoitetut kirjeet putosivat postiluukusta säännöllisesti ja pitivät kuulumiset ajan tasalla.

Melkeinpä vasta nyt hahmotan, millainen järkkymätön kiintopiste elämässäni oli, kuin hievahtamatta paikallaan pysyvä majakka kun ympärillä kuohuu ja maailma muuttuu. Aina olemassa siellä horisontin laidalla.

Ikä alkoi vaatia veronsa oikeastaan vasta tällä uuden vuosituhannen toisella kymmenellä vieden ensin kotoa ja rakkaan kasvimaan luota palvelutalolle, sitten loppuvaiheessa paikalleen ja viimein vuodepotilaaksi.

Viime yönä klo 2.37 herätti kilahduksellaan viesti, jota oli osattu odottaa. ... nukkui pois hieman ennen puoltayötä, se kertoi.

Kun makaa selällään, silmistä vuotava vesi valuu korviin kutittamaan.

Suuri kiitollisuus on päällimmäinen tunne. Agnostikkonakin haluaisin uskoa, että Mamma on nyt paikassa, jossa ei ole kipuja eikä suruja mutta kasvimaan multa aina parahiksi kosteaa.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Seurasaarenselän vaatimattomat vaahtopäät

Muualla Suomessa postailivat kuvia kaatuneista puista.

Meillä pientä puhuria, puiden suhinaa ja pärskettä muttei myrskystä tietoakaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Maverickit vastaan joukkuepelaajat

Hans-Joachim Marseillen elämäkerran perusteella on tarpeeksi taitava lentäjä voinut jopa Hitlerin Saksassa käyttäytyä tavalla, joka olisi vienyt taviksen Gestapon selliin.

Ääripäänä Göringille ja koko puolueelle vinoilu Hitlerin päivällispöydässä. Führerin kerrotaan tarpeeksi saatuaan poistuneen kesken aterian, mutta muita seuraamuksia ei valtakunnansankarille koitunut.

Katoamiset ryyppyreissuille, kaikkien mahdollisten hameiden jahtaaminen ja varsinkin uran alkupuolella täydellinen kurittomuus ilmassa. Siipimiesten hylkääminen varoittamatta, käskyjen noudattamatta jättäminen, jatkuva koneiden romuttaminen.

Toisessa vaakakupissa 158 ilmavoittoa ja kirjassa kuvattu käsittämättömän virtuoosimainen lentotaito, jonka kuvauksista saisi varmaan irti vielä enemmän, jos itsekin osaisi.

Analogia urheilujoukkueisiin ja muihinkin organisaatioihin: Poikkeusyksilön mahdollinen hyöty yhteiselle asialle versus sooloilun ja omien sääntöjen moraalia ja henkeä rapauttava vaikutus.

Kirjassa annetaan ymmärtää Marseillen olleen suosittu asetoveri ja saaneen paljon anteeksi myös vertaisiltaan. Voin kuvitella, millainen riesa hän on ollut esimiehilleen, ja pakko miettiä, onko kaikkien muidenkaan näkemys ollut ihan noin ruusuinen.

Toki olenkin itse joukkuepelimiehiä.

Kosmisen ironian logiikalla koitui lentäjätaiturin kohtaloksi tekninen vika: Moottorivian pakottama hyppy epäonnistui kun iskeytyminen oman koneen korkeusperäsimeen jo ennen laskuvarjon avaamista vei hengen.

torstai 25. elokuuta 2016

Likainen Harri

HS-veteraani ja -hylkiö Harri Nykäsen muistelmat olivat luettavuudeltaan sitä tyyliä, jota olisin odottanut jo Hannes Markkulalta. Lehtimiestyön muisteloa yhdistettynä uran mehukkaimpiin juttuihin.

Kuva suomalaisen yhteiskunnan kirkasotsaisuudesta ei kyllä tätä lukiessa kohentunut. Hyviä veljiä ja mätiä omenia löyhkää siellä täällä, ja etenkin pahat poliisit kirvelevät kaltaistani poliisikunnalta paljon toivovaa. Jo Matti Yrjänä Joensuu olikin poiminut kirjansa hahmoksi tuon komisarion, joka tulee tutkimaan fimaan kohdistunutta rikosta mukanaan valmiiksi kassi täytettäväksi firman tuotteilla.

Toki Nykäsellä, kuten kaikilla muistelijoilla tylsintä osuutta on pureutuminen muistelijan ja hänen vastapuoltensa keskeisiin kiistakysymyksiin ekskulpaatiohengessä.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Mopo

Onks sulla mopoa, oli etäämpänä asuva joukkuekaveri kysynyt perilliseltä.

En ollut näkemässä aivojen tyhjää lyöntiä ja hämmentynyttä ilmettä mutta voin kuvitella ne.

Ei ollut kyllä mopoja lapsuutenikaan töölöläisillä. Tai oli, K:lla, jolta se varastettiin. K kiersi kaupunkia viikkokaupalla jalkaisin kunnes löysi ajopelinsä joltain pihalta Kalliosta. Mutta muuten mopot olivat maaseutujuttu.

Kusti kyläili mummolassa mopolla, sellaisella kromin ja ruosteenruskean väreissä virtaviivaisella, jossa oli vielä oikeat polkimet. En enää muista, oliko myös lippalakki, ruutupaita, saapashousut henkseleineen ja kumisaappaat mutta luultavasti. Ja reppu selässä ja soratiestä nousevan pölyn vähän hapan tuoksu.

Mopoista kirjoitti Kemppinenkin.

maanantai 22. elokuuta 2016

Lapsuuden leimauskone sanoi tju-DUNK

Töölön kirjasto viimeinkin taas auki kahden vuoden remontin jälkeen! Tätä oli odotettu.

Vaikka pahin avajaishulina oli iltapäivällä jo ohi, riitti puistossa ja valkoisen rakennuksen liepeillä väkeä. Missäköhän palautuspiste nykyään on, ehdin aprikoida itsekseni kun aulassa hymyillyt virkailija jo riensi neuvomaan. Ei edes kirjat imaisevaa konetta enää, vaan itsepalveluna viivakoodin luku ja kirjan nosto hyllyyn seuraavan nautittavaksi.

Toisessa kerroksessa riensi käsi ojossa vastaan F:n faija, jonka luontokuvia seinillä esiteltiin. Perin hienoja, ja ihan kulmilta. Parven hyllyistä ihan yksi kirja vaan, ja toinenkin, ja muutama.

Mutta ei nin hyvää ettei jotain huonoakin: lapsuudesta asti tuttu Töölön kirjaston tuoksu oli poissa. Se, jossa väreili vanhaa paperia, pehmeää sisustusmuovia, sivarahlrudia, enidblytonia, lisatetzneriä, lattiavahaa, luulen, ja kevätauringon säteissä lukusalissa leijailevaa pölyä.

Nyt tuoksui vain remontoiduille rakenteille.

Ja hyllyjä ja kirjoja silmämääräisesti arvioiden vähemmän kuin ennen. Vaikka toki entistä suurempi osa taitaa olla varastoissa ja kierrossa Helmetistä löydettävinä eikä niinkään esillä. Mutta lievästi olen huolestunut kirjastojen vähittäisestä muuttumisesta kaikeksi muuksi kivaksi.

Keli suosi vielä kävelyä Ruoholahteen, josta löytyi muun muassa 19 euron tossut. Kalliimmat kuin ne edelliset Lidlin, mutta niistä oli luovuttava kun sivusta pilkisti näkyviin jo kaksi varvasta.

perjantai 19. elokuuta 2016

Niinä päivinä

Brasilian ja Ruotsin naiset olivat aloittelemassa olympiavälierän rankkarikisaa kun lähetys yhtäkkiä loppui ja ruutuun juoksivatkin Steaua Bukarest ja Manchester City.

Piti sekin päivä nähdä, että Champions League -lähetys maksuttomalla kanavalla tuottaa ärsytysimpulssin.

Kestosuosikki Yhdysvallat yllättänyt Ruotsi oli sitten voittanut Brasiliankin, Twitter kohta kertoi. Harmi. Vaikka kieltämättä brasiliatarten pelaaminen miellytti silmiäni myös ulkopelillisesti. Mutta ehkä Tamiresin ihastuttavan selkänotkon näkee vielä pronssiottelussa.
- - -
Antony Beevor on saanut toisesta maailmansodasta irti paljon omaperäistä, mutta paksu kirja Ardennien vastahyökkäyksestä ei noussut totutulle tasolle. Tapahtumien silppua päivä kerrallaan seurattuna, kylmää, märkää ja kurjaa. Se tuli selväksi, että Omar Bradleyn panos ei ollut Beevoria vakuuttanut. "Komppanian komentajan" ja "panssarivaunun kuljettajan" kaltaiset kauneusvirheet pitänee tuupata kääntäjän kontolle.

Trendinä kuitenkin, että uudempi historiankirjoitus näyttää löytävän yhä lisää sellaista, mistä ainakin sodan voittajat perinteisesti ovat mieluummin vaienneet. Ilmeisesti vankien ampuminen oli myös liittoutuneiden puolella varsin korkeallakin komentoketjussa hyväksytty sotarikos.

torstai 18. elokuuta 2016

Parta minulla jo onkin

Ilkka Kokkarinen aikanaan muistutti blogissaan, että islamilaisessa maailmanjärjestyksessä olisi paljon hyvää. Ainakin meidän keski-ikäisten parrakkaiden ilman alkoholiakin pärjäävien miesten suhteellista asemaa yhteiskunnassa se taitaisi vahvistaa.

Saattoi olla sarkastinen, mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli.

Kirjasto 10:n nostohyllystä matkaan lähtenyt Michel Houllebecqin Alistuminen rakentuu samalle logiikalle visioidessaan vapaaehtoisesti islamisoituvaa Ranskaa.

Kirjassa valtaan nouseva Muslimiveljeskunta tuo mukanaan paljon hyviä ja mieluisia asioita paitsi miehille myös kaikille konservatiiveille. Perheen kunnioitus, heteronormativisuus, pienyrittäjyyden arvostus, kuri ja järjestys...

Ja henkistä sisältöä, jota meilllä länsimaissa on puuttunut. (Ja avainmiehille rahaa ja asemaa ja moniavioisuuden, jotka viimeistään varmistavat heidät omalle puolelle.)

Ei oikeastaan hassumpaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi urheilla?

Twitter ja Facebook eivät ole keskustelualustoina maailmanluokkaa, mutta juuri niistä on tänä kesänä löytynyt mielenkiintoisia urheiluaiheisia vääntöjä.

Miten Suomi nousisi maailman huipulle jalkapallossa, on yksi kestoaihe. Tai olisiko joukkuepalloilijoiden opiskeltava pelaamista vai pelaamisen erillisiä osia. Tai onko oman suosikkijoukkueen voiton toivomisessa mitään mieltä kun paras joka tapauksessa lopulta voittaa.

Keskustelujen alustajat tapaavat olla alallaan eteviä, ja heidän kanssaan on helppo olla pääteemasta samaa mieltä. Pääteemojen sivussa nousee kuitenkin esiin mielenkiintoisia oletuksia, joihin tarttuminen tuottaa kelpo keskustelusäikeitä tai sitten ei.

Urheilukeskustelujen vakituinen peruslähtökohta on, että kulloinkin käsiteltävä laji ja urheilu yleensäkin on tärkeä asia, joka ansaitsisi nykyistä enemmän resursseja. Sen pilarin kyseenalaistaminen tuntuu yleensä johtavan vaivautuneeseen hiljaisuuteen.

Pari aamun "lehteä" näyttää siteeraavan eilen Twitteristä bongaamaani blogimerkintää, jossa urheilija valittaa vaikeuksiaan. Nimi oli täysin vieras, mutta Google paljasti hänen olevan meneillään olevissa olympialaisissa alakanttiin menestynyt kotimainen painonnostajatar. Harjoittelu oli kovaa, rahaa tarjolla niukasti ja kansan palaute matalamielistä, (tämäkin) urheilija harmitteli.

Koska minäkään en ollut tästä urheilijasta koskaan edes kuullut, voinen lohduttaa, että ainakaan koko kansan hampaissa hän ei ole. Mutta sitä, miksi yhteiskunnan pitäisi rahoittaa hänen satsauksensa huippu-urheiluun, en tältä istumalta osaa itselleni perustella.

Olympialaisissa pahasti epäonnistunut suomalainen keihäänheittäjätär puolestaan tuskailee näin:

Tulee aina tällaiset peruskysymykset mieleen, että mitä mä teen elämälleni ja onko tässä mitään järkeä. Ja mitä muuta mä tekisin, jos en urheilisi?

Käymme kohti otsikkoonkin nostamaani perimmäistä kysymystä.

tiistai 16. elokuuta 2016

Ehkä varsinaiset muistelmat ovat vasta tulossa

Olin saanut käsityksen, että Ilta-Sanomien rikostoimittaja Hannes Markkula olisi erityisen terävä kynänkäyttäjä. Juuri siksi muistelmateoksensa Presidentin ja murhamiesten pöydissä tuotti pettymyksen.

Lyhyt kuvaus lapsuudesta Etu-Töölössä toki kolahti, samoin kritiikki nykyistä pinnalta pyyhkäisevää versus vanhanajan perusteellista toimitustyötä (jopa iltapäivälehdessä) kohtaan. Tosiaan, kun sitä ajattelee: Entisajan lehtimiehet saivat nauttia siitä ajatuksesta, että heidän kirjoittamansa tulee usein lukijalle uutena asiana, uutisena.

Mutta rikostoimittajan työssä vastaan tulleiden kuuluisienkaan tapausten muistoista Markkula ei saa paljoa irti. Murhamiesten tapaamisetkin lähinnä luokkaa "ei halunnut vastailla kysymyksiini".

Kuten HS:n kirja-arvostelu tiivistää:

- - - kokonaisuutena teos jää vaatimattomampaan luokkaan kuin kirjoittajansa.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Urkujen pauhua, lohikeittoa ja lentokoneita

Aamukahvin jälkeen oli kuljetettavana muun muassa ämpärillinen perunoita, kookkaahko paketti lohta, useampi nippu sipuleita varsineen, nippu tilliä ja jokunen puolivalmis täytekakku.

Kun pukeutuu parempiin harvoin, paremmat jäävät helposti päivittämättä. Mutta kyllä puristavia kenkiä tai ahdistavaa kaulusta puoli päivää kestää. Valitsin tummansinisen solmion, jonka faija-vainaa oli saanut liikelahjaksi hollantilaiselta laivatelakalta valvoessaan siellä uudisrakennusta. Peiliin katsoessa tuli tunne, että paksusankaiset silmälasit ja kesän jäljiltä rehottamaan jäänyt parta oikeastaan tosiaan tekevät hiukan älykkäämmän näköiseksi. Ja kenties antavat anteeksi muuta nuhruisuutta.

Matkalla kirkkoon sade yltyi. Edellä kulkeva neitonen keinahteli korkeissa kengissä, joita ei selvästikään ollut käyttänyt montaa kertaa ja mekkosessa, jonka pituuden arvelin saavan jonkun vanhemmista kirkkokansan jäsenistä kirjoittamaan yleisönosastoon. Ainakin jonkin verran kasvatettuna tiirailin katonrajojen arkkitehtonisia ratkaisuja.

Penkeissä jopa yllättävän täyttä. Nuorisopappi aloitti kertomalla, ettei aio pitää tylsää saarnaa ja siirtyi perinteiseltä paikalta jakkaralle konfirmoitavien eteen. Kuin leirin sessioissa, hän perusteli ja puhuikin kansanomaisesti. Albajoukkio keskittyi yllättävän hyvin, ja muutaman hartaan haukotuksen ymmärtää.

Yhtäkkiä pimeni, kohisi ja kansan katseet kohosivat kohti kattoikkunoita. Niitä pitkin kuohuvat vesimassat kertoivat taivaiden auenneen, luullakseni ihan maallisessa mielessä.

Juhlapaikalla tein parhaani niin lohikeiton ja ruis- ja saaristolaisleipien kuin kahvin ja mansikkakakunkin suhteen.

Serkkusarjoja ulkona kuvatessani juhlisti päivää osaston ylilento.

lauantai 13. elokuuta 2016

Perjantaipipo

Omasairaala on nykyään Pohjola Sairaala, sanoi äidinkielenopettaja mitä tahansa.

Ala-aulassa päivystivät viereisissä pulpeteissa pitkästyneen oloinen nuori vartija ja hoitajatar, joka otti perustiedot. Sitten yläkertaan, jonka aulan nojatuoleissa saattoi katsella isolta screeniltä olympiagolfia ja laskea automaatista kuumaa juotavaa.

Siis ihan jäällä, varmisti hoitajatar vielä saatellessaan verisen luistelijattaren huoneeseen ja pritsille. Yleensä näitä alkaa tulla vasta talvella, täsmensi.

Puhdistus, puudutus ja ompelu. Laitetaan pari knoppia, myhäili eksoottistaustanen tohtori lankaa päänahkaan askarrellessaan. Saanko mennä maanantaina jäälle, mietitytti potilasta eniten. Perjantaipipot olivat itse asiassa lopussa, mutta herttainen harsopäähine askarreltiin pitämään sidos paikallaan haavan päällä.

Vielä hetki odottelua aulassa. Sattuiko selkään, kysyi potilas huolestuneena kun yhtäkkiä ähkäisin tuskaisesti. Ei, vaan kilpailija ruudussa oli missannut helpon näköisen puttinsa.

Lopuksi viereisessä huoneessa kustannuskysymykset. Kuten Osmo Soininvaara kirjoitti, vakuutusyhtiön oma sairaala on tehokas tapa kontrolloida kustannuksia. Lisenssivakuutuksen löytäminen järjestelmästä teetti virkailijalla työtä, mutta ainakin Sporttirekisterin puolelta se onnistui. Ja omavastuutahan tässä ei olekaan, hän vielä totesi ja kertoi laittavansa paperit suoraan naapuriin.

Kotona myöhästyneet perjantaipizzat. Sauna jäi tältä viikolta väliin.

perjantai 12. elokuuta 2016

Armeijassa koulutetaan sotilaita

Mediassa on poreillut jonkinlainen kohu siitä, että varusmiehiä saatettaisiin tarvittaessa käyttä sotimiseen.

No shit, Sherlock.

Omana varusmiesaikana meitä kiinnosti jo alokkaina, ketkä lähtisivät ensimmäisinä jos tilanne tulisi. Sotajoukkue varmaan ensin ja sitten viimeksi reserviin kotiutuneet, arvioivat tuvassa rupattelemassa piipahtaneet alikersantit.

En oikein hahmota, mistä kohu. Ei kai siellä pelkkää petaamista opettelemassa olla.

HS:n taannoinen jutu "Ampuisinko ihmisen" oli ihan mielenkiintoinen vaikka toki maan valtalehdelle ominaiseen hyi, pyssy -sävyyn kirjoitettu.

Toimittajan

Suoritin varusmiespalvelukseni Sodankylässä syksyllä 2004.

Minusta koulutettiin ohjusjoukkueen taistelulähetti. Kenttäkelpoisuudekseni merkittiin ”hyvä”, vaikka opin hädin tuskin käyttämään tärkeintä työkaluani, jumppakuutioksi kutsuttua kenttäradio LV 217:ää.

Sodassa olisin varmaan väännellyt radioni nappeja holtittomasti, eksynyt metsään viestiä viedessäni ja tulittanut sarjoja taivaalle silmät kiinni.

kuulostaa hiukan kärjistäen tulevalle HS:n toimittajalle sopivalta esitykseltä. Itsekin olin toki kaukana maanpuolustuksen tukipilarista mutta aika paljon enemmän olisin jopa minä koulutuksen jäljiltä osannut.

Ja toisin kuin toimittaja, me kyllä pohdimme jo silloin, mihin mahtaisimme tosipaikassa pystyä.

torstai 11. elokuuta 2016

Itsekseen naurattanut tänään

Se juttu, jossa pikkulapsi kiipeää näytteillä olevan sodanaikaisen panssarivaunun päälle ja hätiin rientävä äiti vaistomaisesti huutaa

"Varo, ettei se vain mene rikki!"

maanantai 8. elokuuta 2016

Iltaisin hämärtyy jo

Tuusulan urheilupuiston täytyy olla seudun komeimpia. Jalkapallokentät, jäähallit, muut kentät, lenkkipolut, ympäröivä metsä.

Nurmella syyskauden avaus. Se tarina, jossa helsinkiläiset vieraat jäävät avausjaksolla kaksi maalia tappiolle mutta iskevät toisen alkuun kavennuksen.

Sitten kotijoukkueen maalivahdin upea kurotus, josta pallo kuitenkin jää irralleen. Vieraiden hyökkääjä ehtimässä palloon kunnes syö yhtäkkiä nurmikkoa. Erotuomarin pitkä vihellys ja takataskusta punaista korttia kaivava käsi.

Tasoitus rangaistuspotkusta ja perään vielä vieraille kolmas osuma.


Viimeisessä luvussa olisi saatettu nähdä vieraiden passivoituminen ja isäntien tasoitus alivoimalla, mutta ei tänään. Merkit olivat jo ilmassa kun sinivalkoiset kolistivat tolppaa ja ylähirttä mutteivät onnistuneet tappamaan peliä edes läpiajoista.

Tuusulantietä kotiin  huristeltaessa ei takapenkillä kuitenkaan puhuttu jalkapallosta vaan tänään päättyneestä rippileiristä. Teinin ajatus oli yhä siellä.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Syksyn merkkejä


Pihlajanmarjat punertuvat, kiekkojoukkueet mainostavat ja koululaiset parveilevat.

Onneksi saa edelleen nauttia kesästä vaikka ensin syreenien ja sitten lehmustenkin tuoksu ovat jo menneet.

Ripotteli muutaman pisaran kun astelin halki lämpimän illan Topeliusta ja Humalistoa Sonskille päin. Kirjasto näyttää jo valmistautuvan kahden viikon päässä häämöttäviin avajaisiinsa. Juniorin joukkuekavereita kulki treenikentän suunnalta kohti spårapysäkkiä.

Illan ottelu olisi ollut ihan viihdyttävä vaikka vieraiden kahden maalin johto olisi kestänytkin mutta toki kavennus ja viimeisen minuutin dramaattinen tasoitus kuorruttivatkin kakkua.

perjantai 5. elokuuta 2016

Durinin turma

Fantasiakirjallisuus on jäänyt itselleni kovin vieraaksi mutta Taru sormusten herrasta olkoon se yksi poikkeus. Ensimmäinen lukukerta lukioiässä vei mukanaan eikä jäänyt viimeiseksi.

Viime viikonloppuna kolmessa illassa näytetty leffatrilogia ei voinut tietenkään olla aivan tekstin tasoa mutta yllättävän hyvä. Ja oikeastaan kaikki henkilöt vastasivat mielikuviani.

Gandalf suosikkinani, tietenkin, kuten kaikki eleettömän harmaapartaiset enemmän viisauteen kuin väkivaltaan luottavat velhot. Rosoisen majesteettinen Aragorn. Puolituiset, jotka eivät luiskahtaneet komiikan puolelle. Arwen, jollainen saadaan kun valmiiksi kauniin näyttelijättären kasvot etevästi softataan ja valaistaan. (Toki kirjassa haltiakuningatar Galadriel on se, jonka kaikkinainen ihanuus saa Frodon sanattomaksi ja Gimlin kyyneliin.)

No, Klonkku oli hiukan liian piirroshahmomainen, Frodolla riivatun silmät ja Elrond muistutti liikaa erästä tietämääni henkilöä.

Suurimpana miinuksena tietenkin taas kerran ylipitkiksi venytetyt suurtaistelut.

Mutta oli käytävä uuteen lukukertaan, ja koska samaan virtaan ei voi pudota kahdesti, on kirjakin joka kerta hiukan eri. Hautakerot ja balrogin kohtaaminen eivät nyt tuntuneet ihan niin vaikuttavilta kuin ensimmäisellä kerralla.

tiistai 2. elokuuta 2016

Isolla vasaralla

Some-virroissani on mainittu jokin MV-lehdeksi kutsuttu nettisaitti ehkä tuhat kertaa. Arvioisin, että maininnoista 999 on ihmisiltä, jotka ovat paheksuneet tai kauhistelleet ilmiötä.

Siis ainakin minuun päin olisi vaikeneminen kuoliaaksi ollut kauhistelua tehokkaampi tapa vastustaa.

Kuulemma saitin julkaisutoimintaa on pyritty lopettamaan jopa kieltämällä se. Itse olen vieraillut sivuilla kerran, joten olen sisällön suhteen toisen käden tietojen varassa. Ottaen huomioon oikeusjärjestyksemme painottaman ennakkosensuurin kiellon täytyy sisällön ilmeisesti olla jotain aivan erityisen raskauttavaa.

Sulkemisproblematiikkaa näkyvät pohtineen sekä MTV että Jocka.
- - -
Edit 4. elokuuta 2016:

Eri toimijoiden rooleja sananvapausasioissa paaluttaa Liberan Heikki Pursiainen.

Nimimerkki Yrjöperskeles puolestaan maalailee dystopiassaan Suomea, jossa vihapuheeseen on viimein alettu puuttua tosissaan.

Millä meitä peloteltiin ennen kuin oli Putin?


Ja EU:n tulee kuulemma pysyä yhtenäisenä ja vahvana, koska Venäjä.