tiistai 27. kesäkuuta 2017

Unterscharführer Herckel väsyy koko paskaan

Netflixistä parin pysähdyksen taktiikalla My honour was loyalty.

LSSAH:n Unterscharführer taistelee aatteen puolesta, huomaa sen olevan perseestä ja masentuu.

Ilme sukua Unsere Mütter, unsere Väter -sarjalle, vaikkei samoille korkeuksille ylläkään. Eikä ole tainnut olla budjettikaan samaa luokkaa. Kuraa näkyykin jo tulleen ainakin liian hyvinsyöneistä avustajista ja epärealistisen puhtaista asuista ja kiiltävistä aseista.

Plussaa kaluston tai sellaiseksi naamioidun määrästä, kaikenlaista löytyy Pantterista Tiikerin kautta Marderiin ja T-34:n eri malleista BTR-152:een.

Sama poliittinen kysymys mahdollisesta revisionismista näissä kaikissa. Näin monen vuosikymmenen jälkeen voi jo sanoa ääneen voittajien kirjoittaneen historian ja julmuuksia ja sotarikoksia löytyvän molemmilta puolilta, mutta silti niiden epäsuhta...

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Ihan vaan himassa

Ei autoilua jonoissa, mökkiä, rantaa, grilliä, saunaa, hyttysiä eikä alkoholia.

Näinhän juhannus on oikeastaan vain pitkä viikonloppu.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hylsyjen kilinää ruudulla

Neflixistä löytyvän Korengalin kohtaus lämmittää vanhan viestimiehen mieltä.

Taistelutilanteessa miehet huutelevat koko ajan toisilleen, mitä näkevät ja missä, ryhmänjohtaja kerää jatkuvasti tietoa miehiltään ja välittää sitä joukkueenjohtajalle, joka raportoi radiolla komppanianpäällikölle, mitä on tekeillä. Toisin kuin elokuvissa, joissa kaikki vain selvänäkevät kaiken.

Korengalin varsinainen pointti löytyy toki muualta.

Kontrastina Netflixiin myös ilmestynyt Green berets, joka on, vaikkei ideologiseen puoleen nyt tartuttaisikaan, elokuvallisesti vuotensa 1968 tasoa eli kuin filmattua kesäteatteria.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Maailma kylässä

Joku poliisioperaatio siellä oli menossa, raportoi hoitokoiraa ulkoiluttanut partio aamutuimaan. Poliisiautoja siellä ja siellä ja siellä ja siellä.

Ja edelleen puoliltapäivin, kun astelimme lähikentälle suosikkipelaajan matsia ihmettelemään. Kymmenes kausi organisoidussa jalkapallossa ja ensimmäinen virallinen peli omalla kentällä, muuten.

Kolme mustaamaijaa jonossa Hietakannaksentiellä, muita siellä täällä horisontissa. Haalaripukuinen konstaapeli asteli hitaasti kentän ja kaukalon välistä ja silmäili pensaikkoa, ilmeisestikin jotain henkilöä etsien.

Rikoksesta epäiltyä, valaisi Twitteristä pelin jälkeen silmiin osunut poliisin tiedote. Sanomalehti kertoi iltapäivällä verkossa lisää tarkkailulennokista, suojavarustuksista ja tukiaseista. Ja seuraavana päivänä Temppeliaukion kirkon suojaamisesta betoniesteillä ja yksilöidysti kirkkoon kohdistuneesta terroriuhasta.

Tää Töölö on tämmönen v...un kylä, tuskaili luokkakaveri 1982. Nyt näköjään jo maailmankylä. Eniten täällä toistaiseksi huolestuttavat silti ylinopeutta ja / tai päin punaisia päästelevät autoilijat.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Edellistä hipaisten

Tuoksujen synnyttämät assosiaatiot eivät lakkaa hämmästyttämästä.

Runeberginkatua kauppaan taivaalta lotisevan sateen halki. Jokin sateen tuoksussa nosti elävästi mieleen savolaisveneen pohjalla lätsähdellen pomppivat katiskasta nostetut ahvenet ja airon kolahduksen veneen reunaan.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Parasta kesässä ovat tuoksut

Havumetsä, kun ilta-aurinko siilautui puiden välistä ja Ruostejärvi välkkyi niiden takana pistellessäni neljän ja puolen kilometrin matkaa Eerikkilän urheiluopistolta kakkostien varteen. Illan viimeinen bussi Porista Helsinkiin oli juuri sen verran myöhässä, että ehdin jo miettiä, milloin on sopivaa huolestua. Ehtipä hiki kuivua.

Edelläni kesäkadulla kulkeneen sporttisen neitosen parfyymi. En tiedä merkkiä enkä haluakaan. Näin on hyvä.

Ulkona pestyjen mattojen puhdas aromi kääriessäni niitä kuivina vintillä kokoon.

Purjo, jota pilkoin lounaswokkiin.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Hullu puurosta

Lapsena maallahan puuro oli pakollinen juttu, maistui tai ei. Maidon ja joko sokerin tai voisilmän kera kunnes lautanen oli tyhjä. Mahdollisesti aamiaiselta yli jäänyt puuro lounaan lisukkeeksi pannulla paistettuna.

Isompana se oli jotain, jota jotkut kuulemma syövät, mutta jonka valmistaminen on voileipiin verrattuna työlästä alituisine pohjaanpalamisriskeineen.

Vasta ensimmäinen mikroaaltouuni 90-luvulla palautti puuron aamuihini. Hiutaset lautaselle, vettä sekaan, ajastin ja tehot muutaman harjoittelun jälkeen kohdilleen ja ping, valmista.

Tänään lautaselle kerros kauraleseitä, päälle desi hiutaleita, vesi ja mikroon. Kilahduksen jälkeen voi vielä naputella tovin rauhassa juttuja, kunnes arvioi annoksen sopivasti jäähtyneen. Pieni sekoitus ja loraus maitoa. Viipaloitu banaani, tai jollei ole, isosta lasipurkista anopin valmistamaa omenasosetta.

Jos aamu on kiireinen tai vielä nälätön, toimii lounaaksikin.

torstai 25. toukokuuta 2017

Hyvää matkaa, Mustanaamio

Taisivat olla kouluneuvostovaalit lukuvuonna 1981-1982. Niiden alla joku oli liimannut koulun käytävän seinälle Mauno Koiviston vaalijulisteen ja pian joku piirtänyt Koivistolle mustalla tussilla sellaisen Mustanaamion  ja Karhukoplan konnien suosiman naamion.

Kouluneuvostovaaleja ei enää siinä vaiheessa otettu turhan vakavasti, ja ääntenlaskennasta vuotikin tieto, että Mustanaamio oli ollut ylivoimainen ääniharava.

Sen jälkeen en ole osannut ajatella Mauno Koivistoa ilman mielleyhtymää Mustikseen.

Tänään joukon jatkoksi Väiskin kentän päätyyn Arkadiankadun varteen hautajaissaaton ohikulkua ihmettelemään. Toki reittiä epäluuloisesti edestakaisin ajelevat poliisimoottoripyörät ja helikopterit olivat vielä kiinnostavampia.

Aikanaan ruumisauto lipui ohi perässään komeita Mersuja ja Audeja. Tuolla näkyi ajelevan arkkipiispa emeritus ja tuolla nykyinen pressa.

Sitten Taivallahden rannan kioskille jäätelölle, eikä jonokaan hiukan yllättäen ollut kohtuuton. Makuna kauden avauksessa rommi.

Olen liian vanha, jotta Manu olisi ollut minulle s e presidentti, Kekkosen seuraaja hän oli. Mutta toki viimeinen oikean pressan tuntuinen, vaikka Niinistö hivenen arvovaltaa onkin vallannut takaisin lama-ajan välikausipressan ja koko maailman solidaarisuustädin jälkeen.

Mutta pisteet Manulle fundeeraavaisuudesta. Minunkaan mielestäni uusi ja erilainen ei välttämättä ole paremman synonyymi.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Hyvä aamu

Harvinaista ja arvossaan olla aurinkoisena aamuna liikkeellä hiukan aikaisemmin kuin pääjoukot.

Leppeä lounatuuli ja määrittelemättömän kesäinen tuoksu. Juuri huuhdellut katuosuudet kastuneen pölyn aromeineen.

Töölöntorin kulmalla kahvilan avoimesta ovesta leijaileva vastakeitetyn häivähdys.

Jossain toisaalla tohistaan terrorista, mutta poimimalla oikeat kommentit mieli rauhoittuu.

Yhden mukaan kuitenkin harvinaista, toisen mukaan kuuluu nykyajan suurkaupungin normaaliin elämänmenoon ja kolmansien mukaan iskuja ei kuitenkaan voisi estää.

Joten turhaan nuo BBC:n etusivulla valppailta näyttävät brittipoliisitkaan konepistoolejaan pitelevät.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Purring of the invisible antennae

Jos herää viideltä ja nukahtaa vielä uudestaan, unista voi tulla peräti eläviä. TV:stä tutut kasvot muka takatöölöläisessä kuin opiskelijakämpässä, parfyymin tuoksun häivähdys, romulaatikko täynnä vanhoja latureita ja johtoja, herttaiset alkavan raskauden merkit. Ja toisessa urheilukenttä, joka muuttuu savolaisen ABC:nko aulaksi, keskustelu läheltä, "släpp mig", tottahan toki, huomautus kengistä, merkitsevä askel taakse ja double take.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Toinen näkökulma: Pelkoa ja inhoa ruotsalaisessa pikkukaupungissa

Olimme juuri saapumassa Växjön rajalle, kun salmiakkipastillit alkoivat vaikuttaa. Kyyristelin takapenkillä väistellen lihansyöjälepakkoparvia, mutten sanonut niistä mitään edessä tietä tuijottaville L:lle ja O:lle. He huomaisivat kyllä pian, mitä vatsassani tapahtui.

”Mitä VITTUA!”, O karjui, kun L kaasutti renkaat ulvoen kolmannelle kierrokselle samaan liikenneympyrään. Muovipilli oli yhä tiukasti O:n kädessä, mutta salmiakkijauho oli levinnyt housuille auton heittelehtiessä.

Olin pelännyt tätä. Turkinpippurit ja yliannos salmiakkijauhetta olivat liikaa L:lle, eikä häntä olisi pitänyt missään tapauksessa päästää rattiin. Lopullinen sekoaminen oli ollut vain ajan kysymys, eikä Skånen taivaalta koko päivän polttavasti paahtanut aurinko ainakaan helpottanut asiaa.

”Ota rauhallisesti, tämä on pakko tehdä, jotta emme herätä poliisin huomiota”, L mutisi harittava katse tiukasti tiessä. Hänen suunsa ympärys oli salmiakista ruskea. Olin arvannut tämän. 
"Suoraan ajaminen paljastaa turistit joka kerta, ja kaikissa liikenneympyröissä on sitä varten valvontakamerat”, L väitti.

Jouset löivät pohjaan, ja pääni tömähti turvavöistä huolimatta nelossarjan Bemarin matalaan kattoon, kun ylinopeutta kiitävän auton renkaat osuivat hidastetöyssyyn. Tähyilin kadullakulkijoita päätäni nopeasti käännellen, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota. Vai kaivoiko tuo lastenvaunuja työntelevä nainen juuri vaunuista radiopuhelinta? Pitäisikö minun varoittaa toisia?

Astuessamme hotellin aulaan vastaanottovirkailija jäykistyi, ja hänen kätensä näytti hivuttautuvan kohti tiskin alle piilotettua hälytyspainiketta. Nyt oli toimittava nopeasti. Harpoin nopeasti tiskin luo, tavoittelin rauhoittavinta hymyäni ja kaivoin povitaskustani Ruotsin kuninkaan käskykirjeen, jonka mukaan kaikkien viranomaisten, kaupallisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tuli antaa meille kaikki mahdollinen apu. Portieeri silmäili ruutupaperille lyijykynällä raapustettua asiakirjaani epäluuloisesti ja huomautti puuttuvasta sinetistä. Kumarruin vielä lähemmäs ja kysyin ääntäni madaltaen, halusiko hän todella, että nämä jäisivät viimeisiksi maalle myönnetyiksi MM-kisoiksi. 
Se tepsi. 

Juuri kun olin ohjeistamassa virkailijaa saunan oikeasta lämpötilasta ja takkahuoneeseen tuotavista juomamerkeistä, helähti takanani särkyvä lasi. 
”Tämä nilkki yritti viedä läppärilaukkuni”, L puhisi sitoessaan lasipöydän sirpaleiden seassa avuttomana makaavan nuorukaisen peukaloita nippusiteellä selän taakse yhteen. 
Kiinnitin L:n huomion kauhuissaan sätkivän piccolon punaiseen univormuun ja pahoittelin, etten voinut avata siteitä, koska sveitsiläinen linkkuveitseni oli takavarikoitu lentokentän turvatarkastuksessa.
”Se saattoi olla valepuku”, L ja O yrittivät vielä mumista tyrkkiessäni heitä nopeasti hissiin.

Ihmiset katsoivat peräämme. Ja jälkeemme kokolattiamatolle jäävää mustanharmaata vanaa O:n kassista sulaneena valuvaa salmiakkijäätelöä.

Juuri kun olin ehtinyt virittää humisten lämpenevään sissiradioon oikeat taajuudet, joku hakkasi huoneeni ovea. Naksautin virran pois, työnsin laitteen kaappiin ja suljin oven huolellisesti. 
”Mitä nyt”, kysyin oven takana huohottavalta O:lta. 
”Lainaa äkkiä läppäriäsi, minun täytyy kirjoittaa pari leiriraporttia”, O puhisi.
”Mikset kirjoita omallasi?”
”Jätin sen kotiin. Laukkuun mahtuu siten enemmän salmiakkia”, O ilmoitti.

Tilanne oli selvästi karkaamassa käsistä.

Mietin, pitäisikö minun pyytää lähettämään Suomesta miehiä vai lisää salmiakkia. Jos ammoniumkloridin määrä elimistössä ylittäisi kuudentoista kvanttimoolin kriittisen rajan, seuralaisistani saattaisi tulla täysin raivohulluja mielipuolia. Toisaalta pitoisuuden yhtäkkinen putoaminen saattaisi olla vielä pahempi juttu, joten olisi ehkä turvallisempaa yrittää pitää heidät tolkuissaan salmiakkiaakkosilla.

Etsiessämme alkuillasta ruokapaikkaa kaupunki näytti petollisen rauhalliselta, mutta tiesin sen olevan vain hämäystä. Tuo käsikkäin teputtava vanha pariskunta, nuo kävelykadun penkeillä jäätelötötteröitään nuoleskelevat perheet, kaksi vaaleahiuksista pikkupoikaa hoippumassa vierekkäin eteenpäin polkupyörillään. Tuo kesäinen ilta-aurinko. Kaikki.
”Pitäkää silmänne auki älkääkä päästäkö ketään selkänne taakse”, kähisin suupielestäni L:lle ja O:lle.
”Tässä kaupungissa ei Peppi Pitkätossukaan liikkuisi ilman automaattiasetta.”
L ja O nyökkäsivät melkein huomaamattomasti ja yrittivät kävellä rennosti, mutta jatkuva pälyily eri suuntiin paljasti, miten viulunkielinä heidän hermonsa olivat. En halunnut pahentaa tilannetta enempää kertomalla heille, mitä olin kuullut kaupungin mäyräkoiraharrastajien suunnittelemista mellakoista.

Är ni från Finland?, kysyi harmaahiuksinen mies, joka lähestyi meitä hymyillen ja kättelemään kurottautuen.

”Tarkkana, nyt se alkaa”, kuiskasin äkkiä toisille.

torstai 11. toukokuuta 2017

Sillan yli Skånen alkukesään

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun joudun esittämään passini saapuessani Ruotsiin. Sinihaalarinen poliisitar kuin suoraan Wallanderista katsoi asiakirjaa, kumartui vielä vertaamaan naamaa valokuvaan, kiitti, ojensi passin takaisin ja sulki auton oven. Sitten matka jatkui halki kesäisen Skånen aluksi Kristianstadin suuntaan.

Iltapäivän edetessä alkoi koko seurue tuntea, että aamupuuro oli lusikoitu ennen lentokentälle lähtöä. Ruokapaikkaa, edes perinteistä Statoilia, ei vain tullut vastaan, Lopulta sentään. Hästvedagrillen jossain Hässleholmin pohjoispuolella. Pihalla yksi uusi ehjä ja yksi vanha päreiksi potkittu auto, sisällä pysähtynyt tunnelma, jonka halki vanhahko mies esiliinassaan hiihteli tiskille.

Kaurismäkeläinen tunnelma, jos Ruotsissa niin saattoi sanoa.

Dagens. Se osoittautui kahdeksi kanankoiveksi, keitetyiksi perunoiksi ja isolla kauhalla annostelluksi tomaatti-kermakastikkeeksi. Tekisin itse parempaa, mutta taas jaksoi istua.

Växjössä suoraan areenan takaovelle, jossa yksi valmentajista odotti ottaakseen vastaan Suomesta tuomamme varapaidat ja muut sälät.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: "Juhlaraha"

Viime viikon #juhlarahagate kysytytti, mutta kukaan puhuttelemistani ei oikein halunnut vastata.

Oletan, ettei kukaan halunnut rahaidealla loukata ketään tai väittää, että ihmisten teloittaminen olisi myönteinen tai iloinen asia.

Ja oletan, ettei kukaan oikeasti luullut kenenkään haluavan loukata rahaidealla ketään eikä luullut kenenkään väittävän, että ihmisten teloittaminen olisi myönteinen tai iloinen asia.

Mistä silloin pomppasi asialle se väärä merkitys, jota kukaan ei tarkoittanut eikä vilpittömästi luullutkaan?

Onko inhimillisessä toiminnassa kuvilla, sanoilla tai niiden yhdistelmillä joitain an sich -merkityksiä, jotka ovat riippumattomia sekä viestin ilmaisijan tarkoituksesta että havaitsijan vilpittömästä tulkinnasta?

Vai oliko vain halu pahastua ja pöyristyä niin suuri, että se houkutti tahalliseen väärinymmärrykseen?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Vappu tai ei-vappu

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Töölöntorin reunalta: Perinteitä rikkoen

Ei tullut kokeiltua mitään näistä tänäkään vappuna. Voinee siis sanoa niiden olevan perinteitä muttei omia perinteitäni.

Nakkeja oli, ja sinappina kuulua Topin tuimaa.

Ja aattona aamupäivällä ruudussa salibandya ja iltapäivällä Saharassa kentän laidalla juniorijalkapalloa. Vuorotellen auringonpaistetta ja raekuuroja. Taitaa tulla kesä.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Charlien enkelit (väri)

Joku Hesarin nuori toimittaja ärhentää ilmeisenkin puolileikillisesti, että visuaalisesti näyttävät TV-sarjat pitäisi katsoa isolta ruudulta eikä nykytapaan kännykän tai tabletin pikkuiselta näytöltä.

Saa silti hiukan vakavastikin miettimään.

Kännykästä en ole katsonut juuri muuta kuin Invasion of the body snatchersin Onnibussissa Kuopiosta Helsinkiin, mutta tabletista paljonkin. Nykyään melkein kaiken, kun perinteistä TV:tä ei muista välttämättä edes avata.

Niinpä en itse ihan saa kiinni joidenkin tarpeesta investoida jättikokoisiin televisioihin. Teininä lopulta saadussa stereotornisetissä oli epäilemättä upeammat soundit kuin sitä edeltäneissä radionauhurissa ja kasettimankassa mutta musiikin kaivertamat tunnejäljet nyt 35 vuotta myöhemmin arvioiden aika samaa luokkaa.

Lapsuudesta jäi vahvoina mieleen sarjoja ja elokuvia, mutta ei niiden katselualustoja. Ritzin valkokangas, olohuoneen väri-TV ja oman huoneen pieni mustavalkoinen matkamalli olivat jälkikäteen muistellen sisällön rinnalla yllättävän samalla tasolla.

En tiedä, liittyykö asiaan ja sisällön hahmottamiseen, mutta taannoin etsin pitkään hyllystäni tiettyä suomenkielistä kirjaa tarkistaakseni erään kohdan. Kunnes lopulta muistinkin lukeneeni sen itse asiassa tabletilta ja englanniksi.

Kirkasta mutta tuulista

Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin.

Hietarantaa näkyvät hiukan ehostaneen, ja lisääkin tekeillä. Jospa.

Päädyn takaparkkiksen auton etupenkiltä erottuivat toisiinsa kietoutuneiden hahmojen siluetit. Kuin elokuvissa.

Horisonttiin Lastenlinnan taa ilmestynyt iso rakennus. Se uusi lastensairaalako?

Kuulokkeissa Juha Kulmanen haastatteli Julkiseen sanaan muistelmansa julkaissutta TV-pomo Jorma Sairasta. Selvästikin sujuvasanainen, mutta kunnon kuuntelu olisi ilmeisestikin vaatinut teoksen lukemisen. TV:n kulta-aikaa olivat vuodet 2000 - 2010, muistelija arvioi ja nosti perusteena esiin muun muassa Nelosen uutistoiminnan. Itse muistan hämärästi Nelosella olleen joskus jonkinlaiset uutiset, ja oma TV:n kulta-aikanikin taisi osua eri vuosituhannelle.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Pieniä kohokohtia

Kun Töölön kirjaston hyllystä sattuu silmään lukematonta Jarkko Sipilää. Luupuisto ja Prikaatin kosto ahmittu tunneissa.

Jotain on vielä jäljellä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Jäät näyttävät lähteneen


Avara luonto

Odottelutuokio iltahämärissä sairaala-alueella.

Kookkaahko jäniseläin loikki karkuun jo tullessamme, ja hetken ihmettelin nurmikolle kellahtanutta kuollutta siiliä. Harakat tai jotkin ehtineet jo napsia parhaat palat. Ei kuulemma kevään ensimmäinen, joten lienevätkö heräilleet horroksesta ennen aikojaan.

Useamman lajin linnut lauloivat komeaa konserttia, joka yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Auringon kokonaan laskettuako?

Vielä iso rotta, joka minut huomattuaan vaihtoi lennosta juoksusuuntaa ja katosi hämärään. Niitä kaupungissa kuulemma onkin ennätysmäärä, ja näkyypä meidänkin pihallemme joku hyvää tarkoittava hölmö kaataneen jyviä. Luullen kenties ruokkivansa lintuja.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lisää keskeneräisiä ajatuksia

Moni keskustelunaihe tuntuu pohjimmiltaan tiivistyvän kysymykseen Entä jos kaikki?

Ja sille on mielenkiintoinen vastaväite Mutta kun kaikki eivät.

Tämä kaikki liittynee jotenkin kategoriseen imperatiiviin.

Ja keskeiset kysymykset tietenkin kiertävät aina kehää.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitää olla reipas?

Maan kenties hyvinkin laadukkainta jalkapallon juniorityötä tekevän Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja Juha Valla bloggaa suomalaisten nykypoikien tilasta otsikolla Kadonnutta reippautta etsimässä.

Jalkapallon aloittavat pojat ovat entistä kömpelömpiä ja arempia. Syiksi mainitaan ainakin varhaisvuosien vähäinen liikkuminen sekä urheiluväen painajaisissa säännöllisesti kummittelevat ylisuojelevat vanhemmat.

En tietenkään lähden kyseenalaistamaan asiantuntijan näkemyksiä mutta jään miettimään näkokulmaa ja motiiveja. Juniorifutiksesta sattuneesta syystä kiinnostunut löytää verkosta näinä päivinä paljon suomalaisen jalkapallon tilaa murehtivia tekstejä, ja "materiaalin" laatu on niissä toistuva teema.

Lapset eivät ole tarpeeksi liikunnallisia, lapset ja perheet luovuttavat liian helposti, nuorilta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja halua satsata...

En voi olla miettimättä, kuinka suurelta osin kyse on motiivien ristiriidasta.

Kirjoittajat ovat yleensä valmentajia ja henkeen ja vereen jalkapallomiehiä, jotka haluaisivat Suomen nousevan kohti lajin huippua. Mutta entä jos 2010-luvun suomalaiset nuoret (juu, raaka yleistys) vain eivät ole kiinnostuneita satsaamaan jalkapalloon niin paljon kuin maailman kilpailluin laji huipputasolle pääsemiseen vaatii?

Miksi heidän pitäisi?

Valla huipentaa tekstinsä:

Myös vanhempien tulee sallia lapsilleen fyysisiä ja henkisiä rajoja enemmän koettelevia harrastuksia. Tällaista toimintaa tarjoavat seurat menestyvät. Näiden seurojen pelaajat myös voivat paremmin.

Epäilemättä liikunta ja rajojen järkevä koetteleminen tekevät lapsille hyvää. Samoin joukkuepelin opit, joilla tätäkin tekstiä tutusti legitimoidaan:

...uskallan väittää, että joukkuelajit ovat oikealla tavalla (tämä on olennainen asia) valmennettuna luonnollinen keino opetella frustraationsietoa, voittamisen ja häviämisen suhteuttamista, vastustajan oikeanlaista kunnioittamista, pitkäjänteisyyttä yms. Siis monipuolista sosiaalistumista.

Totta. Mutta nämä tavoitteet saavutettaneen suurelta osin myös ilman pyrkimystä maailman huipulle.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arjen kysymys

Lounaaksi Lidlin yhden euron hernekeitto.

Kulman takana thaipaikassa maittava lounasbuffet maksaisi yhdeksän euroa.

Mutta onko se yhdeksän kertaa niin hyvä kuin tämä?

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Putoilee kuin kärpäsiä

Matti Murto, Matti Hagman, Vladimir Petrov, nyt Ilkka Sinisalo ja sitten vielä Jarmo Uronenkin.

Muistopiste Jäähallin kahvion seinäpöydällä tyylikäs ele.

Kun nappuloina höntsättiin Väiskillä lumikökkäremaaleihin, halusin yleensä olla juuri Ilkka Sinisalo. Joka ei pyörinyt eikä kaarrellut vaan polki laitaansa suoraan kohti maalia ja haki usein yllättävää nostoa etuyläkulmaan. Muun muassa syksyn 78 oudossa 13-0-voitossa Jokereista se onnistui.

Viikon nekrologit keskittyivät Sinisalon NHL-uraan, mutta omat muistoni ovat ennen kaikkea IFK-ajoilta. Kolmosen laidassa, jäällä kevään 80 mestaruusmaalin (josta eilen tasan 37 vuotta) aikana, seuraavalla kaudella isoimmassa roolissa kun Hagman lähti ja trio Sinisalo - Forss - Lähteenmäki nousi ykköseksi.

Toki NHL-uran alkuvaiheitakin Flyersin paidassa tuli seurattua, jokin HTV:n välittämä satellliittikanava kun näytti sitä sarjaa.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Going through the motions

Kun juuri tuli tuskailtua ohjusuutisointia, tuotti Tukholman kuorma-autokuski samaa vielä toiseen potenssiin. Tuntikausia aiheesta jauhamista kun oikeata uutta tai mielenkiintoista kerrottavaa on vain murto-osa.

Ehkä surkeimpana esityksenä kaikista iltapäivälehtien toimittajat naputtelemassa tunteikkaita järkytysjuttuja Ruotsin-laivojen terminaaleista tavatuista uhreista, jotka olivat kuulleet tapahtumasta Ruotsissa radiosta.

Päälle sitten vaaleista tylsimmät eli kuntasellaiset, ja ruuduissa ja verkkosivuilla iänikuiset samat puolueiden valvojaiset ja latteuksia latelevat poliitikot ja dramaattisuutta yrittävät tai kyynistä nokkeluutta tavoittelevat toimittajat.

Noin, TV kiinni. Jos lukisi vaikka kirjaa.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Jos kerran lehdessä niin lukee

Edistyksellisen poliitikon Twitterissä jakama Vantaan Sanomien uutinen valottaa omalta osaltaan valeuutisproblematiikkaa ("Is that a word? It is now", sanoi Ron Manager).

Uudenlainen lounas sai lukiolaisilta kiitosta – "Miksei aina ole vegaaniruokaa?"

Ei varmaankaan täytä valeuutisen muodollisia kriteerejä mutta näyttää, miten otsikoinnilla ja sopivasti valitulla sitaatilla luodaan mielikuvia.

Vaikka voihan toki olla, että vaikka kaikkikin kyseisen koulun oppilaat vaativat ruokalistan muuttamista vegaaniseksi. Jolloin tämänkin tekstin alta lähtisi matto suhahtaen.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Suomalaisia ei tiettävästi ole vaarassa syyrialaisella sotilaslentokentällä

Paljon ohjelma-aikaa täytettävänä, kovin vähän tietoa ja oikeaa sanottavaa. Tällä kertaa ohjusparvesta syyrialaiselle sotilaslentokentälle.

Toki AamuTV:n, jota pitäisi nauttia vain vilkaisuna virran keskeltä, konsepti korostaa vaikutelmaa.

Ilmiö lienee muutoinkin ajallemme leimallinen. Ilmaisukanavia paljon, sanottavaa paljon vähemmän.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Suosittelemme folion lisäämistä hattuun

Totuus pelissä -dokumentti (All governments lie) oli huolella tehtynä ihan mielenkiintoinen vaikkakin kovin ennalta-arvattava.

Hyvät tyypit pienen ihmisen puolella paljastamassa Yhdysvaltain hallituksen ja suuryritysten kataluuksia. Niin aina.

Itse toki olen vienyt foliohattuisuuden sille tasolle, että oman vastaavan dokumenttini nimi olisi Everybody lies.

Tässä independent-journalistit kyseenalaistivat kaiken, minkä vallanpitäjät sanovat mutteivät mitään pienempien toimijoiden sanomaa, mikä toki oli juuri heidän julistamansa linjan mukaistakin. Painetta ylöspäin muttei alaspäin.

Valtamedian kritiikitön hallituksen väitteiden toistelu etenkin sota-asiassa kieltämättä säväytti. Samoin se, miten skandaalit voivat julkistettuinakin jäädä vaille huomiota kun toiselta kanavalta tulee juuri söpö panda. Tätähän sivuttiin myös Raidissa.

Yle Areenassa vielä pari kuukautta.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Tunneporno

Läppärin ruudulla salibandymatsi, jossain kauempana ja ääniraitana TV:n suosittu tanssiohjelma.

Jossa kaikki yhtäkkiä hehkuttavat liikuttumistaan ja pyyhkivät silmiään ja juontaja nokkelasti muistuttaa, kuinka meillä onneksi on hyvä meikkitiimi korjaamassa valuneet silmämaalit.

Ääh.

Kukapa ei olisi istunut läpi palavereita, joissa yhä uudelleen muistutetaan, mikä myy. Tarina. Tunne. Tarina. tunne. Tarina. Tunne. Miten tärkeää on saada lähikuvia kasvoista, joilla tunteet loistavat, koska ne kolahtavat, ne sitouttavat, ne myyvät. Niitä kuvia hidastetaan ja toistetaan, että päästään kunnolla piehtaroimaan tunteissa.

Aina kun pitää myydä jotain.

Monesta asiasta maailmassa olisi helpompi nauttia jollei tulisi ajatelleeksi, mitä kulissien takana on. Ja kaipa analysointi syö välitöntä kokemista kaikessa.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Pikkuisia iloja

Se tyydytyksen tunne, kun aamiaispöydässä onnistuu laskemaan loppuun lapsen kanssa illalla jumiin pähkäillyn matikkaprobleeman.

Osaaville tietty alkeita, mutta kun itse näin 35 vuoden tauon jälkeen avaa aineen kirjan, pitää ensimmäiseksi kerrata itselleen, mikä käsite sellainen yhtälöpari taas olikaan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Talvisesta katupölyiseksi


Voi sen ääneenkin sanoa

Uutinen Soc&comin tuoreesta tutkimuksesta:

Kauniilla ulkonäöllä on yleisesti myönteinen vaikutus menestykseen, ja ihmiset uskovat sen viestivän myös hyvistä ominaisuuksista. Hyvännäköiset ihmiset ansaitsevat paremmin, saavat parempaa kohtelua, saavuttavat korkeamman aseman ja ovat onnellisempia.

Lentopallopomo IS:n haastattelussa vaikkakin nyhdettynä:

On selvää, että yleisö haluaa tulla katsomaan kauniita pelaajia, että sponsorit haluavat omat mainoksensa kauniiden pelaajien peliasuihin ja yhteistyökumppanit mielellään kutsuvat edustavia pelaajia asiakas- ja henkilöstötapahtumiinsa.

Erilliset jutut päivän virrassa osuivat silmiini liki peräkkäin.

Pari sotakirjaa

Kuusitoistavuotiaana vapaaehtoiseksi SS-joukkoihin lähteneen Aarne Kähärän muistelmateoksen Pääkallosotilas luin oikeastaan jo kansakouluiässä Niilo Lauttamuksen kirjoittamana ja nimellä Vieraan kypärän alla. Niin identtisiä kokemukset olivat.

Erona vain, että Lauttamus tiesi aikalaisten tietävän, mistä puhutaan. Tähän on uuden sukupolven lukijoita varten ympätty [tylsiä] jaksoja toisen maailmansodan kertausta ja SS-organisaation kuvailua. Se tuli selväksi, että veteraani on loukkaantunut kaikkien SS:ssä palvelleiden rinnastamisesta keskitysleirivartijoihin ja sodankäyneiden kohtelusta muutenkin.

Neuvostoilmavoimien naislentäjistä kertova Ljuba Vinogradovan Yönoidat hipaisee Aarne Kähärän muistelmia siinä kohdin kun lentotukikohta on 1942 evakuoitava uhkaavasti lähestyvän juurikin Wiking-divisioonan tieltä.

Varsinaisista kuuluisista yösuristeluista suomalaisten Hermosahaksi ristimillä Polikarpov-kakkosilla kirjassa kerrotaan vähän, mutta naispuolisista taistelulentäjistä yleisemmin paljon. Toisaalta vähätellyistä, toisaalta Vasili Stalinin suosikkeina etuoikeutetuista.

Melkeinpä mielenkiintoisinta on neuvostoilmavoimien sota-arjen kuvaus. Matkat junien tavaravaunuissa, majapaikat, ravinto. Lentäjille kohtalaista ruokaa, aliupseereille huonoa ja miehistölle surkeaa hirssipuuroa. Vaatteet, joita naissotilaat etevästi ompelivat ja tuunailivat, etenkin kauneudestaan kuulu Lilja Litvjak. Ja ihmissuhteet, miesten huomio, ja kuten kuin ohimennen mainitaan, naisten välinenkin, miten suvaittua lienee sitten edistyksellisessä neuvostomaassa ollutkaan.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

En keksi tälle otsikkoa

Ennenkin kirjannut tänne jonnekin, että tällaiset kirjat saavat miettimään sotimisen mielekkyyttä tehokkaammin kuin kymmenen pasifistipamflettia.

Jos tätä nyt sotakirjaksi voi sanoa, kun kyse on järjestyksenpidosta voitetun sodan jälkeisessä Bagdadissa.

Erittäin synkkä teos kyllä. Sinnittelyä päivä kerrallaan vihamielisessä ympäristössä tienvarsipommien, luotien ja singonkranaattien keskellä miettimässä, kuka tänään kuolee tai vammautuu.

Humvee-jono avointen paskaviemärien reunustamalla kadulla miehistöt tähystämässä kämmenet hikisinä jokaista epäilyttävää roskakasaa tai kohoumaa.

Tärykalvot puhkova pamahdus ja maailman katoaminen pölypilveen. Jonka hälvetessä joka paikka autossa on verestä liukas, ajajalta puuttuvat kädet ja kk-ampujalta jalat ja radiomies hengittää oudon katkonaisesti, minkä ymmärtää huomatessaan hänen takaraivossaan aukon ja siitä valuvan harmaan massan.

Nopeasti kuolevat tuntuvat pääsevän oikeastaan kirjassa vähimmällä, jopa se autoon elävältä palanut. Pisimmät päivät, viikot ja kuukaudet ovat edessä kotona Yhdysvalloissa sotilassairaalassa, jossa asioita kirjan eräänlaisena keskipisteenä katsova everstiluutnantti käy.

"A chance for that child to to grow up in peace and to realize dreams", is what President Bush said any mother wants, but in the gazebo their wishes had been updated. Some would smoke. Some would drink. Some were on medication for indigestion, and most were on anti-depressants. "Whatever it takes for a mother who spends twenty hours a day in the burn unit watching her son scream", Markelz explained.

Ja tämä kaikki vasta nimensä vapaaehtoisesti alimmalle riville piirtäneiden ammattisotilaiden kohtaloiden osalta.

Koko touhun mielekkyys kyseenalaistuu tehokkaimmin sillä, että kirjailija antaa kysymyksen leijailla rivien väleissä.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Ei saa sanoa karhu

Bloggaajanimimerkki Tiedemiehen mietteissä on jotain tuttua:

Kun kirjoitamme yhteiskunnasta ja politiikasta, sanamme otetaan usein painavampina ja vakavampina kuin ne on tarkoitettu. Mitä hyvänsä lausummekaan siitä miten yhteisiä asioita voitaisiin järjestää toisin, sanamme otetaan herkemmin aitoina ilmentyminä arvoistamme ja sisimmistä tunnoistamme. Koen tämän kammottavana.

Ja:

Usein tällaisen ajattelutavan takana on monenlaisia virhekäsityksiä, mutta yksi nousee aina uudelleen esiin, ja se on se, että ihmisten uskomuksia -- siis käsityksiä siitä millaiset tosiasiat ovat voimassa ja millaiset eivät -- tulisi jotenkin määrittää se, mitä hän pitää hyvänä tai oikeana. So. kyvyttömyys erottaa arvot ja tosiasiat toisistaan.

Luulen, että kyse on useimmiten kiireisestä ja huolimattomasta "keskustelusta", jossa kuulija oikeastaan erottaa joukosta vain joitain avainsanoja ja luulee niiden pohjalta ymmärtävänsä ilmaisijan tarkoituksen.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Uusille mukavuusalueille

Kokki 36 kokeilee: linssimuhennos.

Öljyä, sipulia, valkosipulia, porkkanaa. Ne linssit.

Lihalientä (kasvisliemikuutiot olivatkin lopussa).

Hyppysellinen currya, toinen chilijauhetta, vähän paprikaa.

Maku: ohoh, tulipa aikas hyvää.

Kuulostellaan, mitä mieltä ruoansulatus on.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Lempeät säteet

Jossain lapsena luetussa tietokirjassa se oli: mustavalkoinen  kuva laihoista suomalaisista lapsista kevätauringossa. Vuosi 1918, nälkä, köyhyys ja espanjantauti mainittu.

Vielä nykyäänkin arjen banaalien murheiden painama ihminen voi saada voimia astuessaan ulos kevätauringon lämpöön.

Jalkakäytäviä jo kuivunut ja harjattu hiekasta, säteet kimmeltävät ajoradan vesilätäkössä, joku kaivanut moottoripyöränkin murisemaan katua alas.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tarinoiden voima

Kuvajournalisti emeritus Jore Puusa näkyy julkaisseen tarinan. Väitän monen kuuluisan kirjailijan nimissä painetun paljon huonompia.

Ja pidän ajatuksesta, että elämää kokeneet ihmiset kirjoittaisivat muistojaan auki.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kuolema iltapäivällä

Jokin Hemingwayn tyylissä kiehtoo. Tai siis suomentajien tulkinnoissa Hemingwayn teksteistä, koska pääasiassa niihin olen tutustunut.

Tapa sanoa asiat ikään kuin "näin se on" -väittein välttäen silti saarnaavuus tai besserwisseriys. Kuulostaen siltä, että lukijalla on lopulta kuitenkin lupa arvioida itse väitteiden arvo.

Tuollaiseen sävyyn olisi vaikea tietoisesti pyrkiä.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Yritys prosenttilaskuksi

Sen harvan kerran kun tulee skannailtua TV-kanavia, ei voi olla ihmettelemättä, kuinka paljon uskomatonta, anteeksi murteeni, skeidaa sieltä puskee.

Kyse lienee kuitenkin kanavien määrän räjähtämisestä verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin.

Hyvääkin katsottavaa on tarjolla enemmän kuin silloin, kun sitä viikon hyvää elokuvaa odotettiin päiväkaupalla. Eihän siitä ole kauaa (vai onko), kun lehdessä julkaistiin lista TV:ssä kevään (tai kesän tai syksyn) mittaan nähtävistä leffoista ja sieltä merkittiin tärkeitä päivämääriä muistiin.

Mutta kun näppituntumalla 90 prosenttia nykyisestä kanavatulvasta on sisällöltään roskaa, on senkin volyymi valtava.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Tärkeää on vain puutarhanhoito, jos sekään

Politiikka on kai tavallaan tärkeämpää kuin urheilutulokset, mutta politiikan toimittajat ja uutiset melko lailla yhtä hassuja kuin sportin puolella.

Jatkaako Möttönen puuropuolueen puheenjohtajana tai että viikunapuolueen kannatuksen kolmen prosenttiyksikön nousu ei mahdu virhemarginaaleihin uutisoidaan kuin isoinakin asioina.

Tähän ikään on ehtinyt syntyä vaikutelma, että poliitikkoja ja jopa puolueitakin tulee ja menee ilman, että mikään maassa sen kummemmin muuttuu.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Jotain aikaisesta linnusta

Herääminen lauantaiaamuna viideltä pakkaus- meikkaus- ja kampauksenrakennusurakkaan kävi jo rutiinilla. Toki faijan osana oli onneksi lähinnä pysyä kahvimukeineen poissa tieltä.

Itä-Uudenmaan poliisi varoitti Twitterissä tienpintojen liukkaudesta, ja suola-auton tarmokkaasta menosta päätellen viesti näkyi löytäneen Helsinkiinkin.

Pirkkolan jäähallin ylätasanteella parveili haukottelevia vanhempia ja isovanhempia, muutamalla muovinen matkakahviastia kourissa. Pikkusisarukset juoksentelivat eestaas siellä tai alhaalla kaukalon vierellä. Samalla areenalla luisteltiin joskus 1976 kahdeksikkoa P-pisteiden ympäri viiksekkään valmentajan läiskiessä mailansa lavalla lisää vauhtia housun persauksiin.

Joukkuepalloiluissa on tapana jupista päiväpelien mielettömyydestä, koska pelaajahan on vireessä vasta illalla. En tiedä, oliko jääprinsessojen kopissa valiteltu samaa ennen kuin ensimmäinen joukkue aloitti oman suorituksensa täsmällisesti 8.00.

Toinen kierros lähti kymmentä vaille yhdeksän, ja kuvien metatiedot kertovat joukkueiden ryhmittyneen palkintojenjaon jälkeiseen yhteiskuvaansa jo klo 10.31.

Kotona esikoinen nukkui vielä, kun kolistelimme sisään.

Iltapäivällä tuskailtiin somessa naisten jäämistä miesten pyörittämien urheiluseurojen toiminnassa lapsipuolen asemaan. En oikein saanut vastausta ehdotukseeni, että naiset perustaisivat ja pyörittäisivät itse seuroja, joissa niin ei taatusti kävisi. Muistutin kuitenkin viettäneeni aamun maksavana katsojana urheilukilpailussa, jossa niin urheilijat ja valmentajat ja tuomarit kuin lähes kaikki tapahtuman järjestäjätkin olivat naisia ja homma toimi mainiosti.


perjantai 3. maaliskuuta 2017

Sitä haluaisi vaistomaisesti olla avuksi

Tulisitko viikonlopuksi talkoolaiseksi ottamaan valokuvia, kysyivät sympaattisen organisaation sympaattista tapahtumaa järjestävät sympaattiset ihmiset.

Ensi-impulssi oli tietenkin vastata että no voinhan mä, mutta hetki kannattaa aina ensin miettiä.

Kurkkaus tapahtuman sivuille näytti aikatauluksi lauantaina aamukahdeksasta iltakahdeksaan ja sunnuntaina aamukahdeksasta pitkälle iltapäivään. Päälle muutama tunti per päivä matkoihin ja kuvien valitsemiseen, käsittelyyn ja julkaisemiseen.

Ja kuten nykyään tapa yleistyy, kuvia tulisi ilmestyä julki ei rupeaman päätteeksi vaan heti ja pitkin päivää tiputellen. Mikä mutkistaa yhden miehen työprosessia yllättävän paljon.

Vastasin, että nyt en valitettavasti kyllä ole tulossa.

Älä kuvaa ilmaiseksi, on yhden jakson aiheena alan ammattilaisten Peter Forsgårdin ja Matti Sulannon Valoaalloilla-podcastissa. Se tavallaan tangeeraa aihetta. Ja lausuu itse asiassa, että ilmaiseksikin voi joskus kuvata, mutta väärin olettamuksin sitä ei kannata tehdä.

Jonkun verran kuvanneena on ollut tavallaan oikeastaan itsekin yllätys, kuinka vähän kyse on nonchalantista napin painelusta silloin kun ollaan tosissaan liikkeellä. Jos ruutuihin yrittää yhtään ideaa, jokainen valotus vaatii pinnistämistä ja keskittymistä. Sellaisen viikonlopun jälkeen tuntee sunnuntai-iltana päässään tehneensä.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Luureissa

Saahan puhelimiinkin, mutta jotenkin vanhan mp3-soittimen sattuminen silmiin innosti lataamaan päiväkävelylle podcasteja.

Television tiiliskivet -sarjassa ei oikeastaan uutta mutta mukavaa mukanahehkuttelua Uusi Sherlock -sarjasta.

Vikasietotilan jakso Mä olen media jälleen ihan kuunneltava, vaikka herrojen nokkeluuksien hienoinen omahyväisyys välillä hankaakin vastaan. Bloginostalgikko olisi tietenkin kuunnellut pidempäänkin setä Haakanan muisteluita, mutta ehkä ne ovat jossain toisessa jaksossa.

Juuso Pekkisen ohjelma äänisuunnittelijoista kannatti kuunnella yöllä kotona ympäristön hiljennyttyä. Sen verran kiintoisia ääninäytteitä. Sopivasti hiljennettynä oli Ruotsin-laivan konehuone mitä unettavinta taustahuminaa.

Ääniin liittyy myös eilen siivoamisen taustoiksi käynnistetty Radio Suomi. Fagerholmin, Riihelän ja Ihamäen päivistä on toki aikaa, mutta toimittajien kovin kansanomainen puhekieli Ylen taajuudella kuulosti oudolta. Ehkä aika on vain ajanut ohitseni.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Kisapäivä

Jääprinsessat heräsivät viimeistään viideltä ja kokoontuivat hallille lämmittelyyn klo 6.50. Fanit, valokuvaajat ja muu vähäisempi väki saivat nukkua pitempään.

Muutama koeruutu päädystä jään tasosta, sitten tuttuun sektoriin, joka kuitenkin tällä kertaa osoittautui vääräksi valinnaksi. Oppia ikä kaikki.

Heti kuuluttajan kertoessa pisteet paljasti päävalmentajan ilme, ettei suoritus ollut ihan se haettu. Päivän mittaan löytyi etevämpi joukkue ja vielä toinenkin, ja hienoista karvautta hiipi kieltämättä jostain meidän kannattajienkin makuhermoihin. Luistelijatarten itsensä keskenään järkeilemä arvio, ettei hullummin tämäkään, asetti kuitenkin asiat suhteisiinsa. Heidän päivänsä, ei kenenkään muun.

Vielä viitisen tuntia toinen toistaan näyttävämpiä ohjelmia, välissä jäädytyksiä, pahvikahvit ja kännykän latailua kahvila-aulan pistorasiasta.

Juniorisarjoista saattaa maallikonkin silmä erottaa vaativampia ja simppelimpiä ohjelmia, mutta kun maan parhaat seniorit astuvat vuoroon, näyttää kaikki vain loisteliaalta. Sitä eron löytämistä varten kai ne kaikki tuomarit, aputuomarit,tekniset arvioijat, video-operaattorit ja ylituomari ovat.

Kello kävi puolta kahdeksaa, kun jää alkoi palkintojenjaon jäljiltä tyhjentyä.

Auto oli jo ehtinyt lämmetä.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Etelänmatka

Kun budjettiin ei mahdu pidempää reissua, pääsee kaksi aikuista ja kaksi lasta kuitenkin päiväksi Tallinnaan 28 euron kokonaishintaan.

Yllättävän täyttä jo aamualuksella, ja jo arkena puoli seitsemältä oli liikkeellä yksi nuorten miesten seurue tavoitteenaan juoda mahdollisimman monta. Eläkeläisiä, perheitä, työmatkalaisiakin ehkä. Jäin katselemaan seinän vanhaa koristekuvaa Jätkäsaaren kaijasta: oliko Castor yksi niistä laivoista, joilla faija seilasi?

Minusta etäisyys satamasta lentokentän kupeeseen Ülemisteen näytti käveltävältä, joten jalkoja toisen eteen. Jäinen tuuli niskassa. Erinäisten kääntymisten jälkeen reitti selkenikin Tarttoon johtavaksi pääväyläksi. Sikinsokin kuin ensimmäisen itsenäisyyden aikaisia taloja, neuvostoaikaisen näköisiä puutaloja, uusia lasipalatseja. Vauhdilla vierestä kiitäviä raitiovaunuja, ihmisiä. Helsinkiläisiä huolitellummin pukeutuvia, arvioisin, ja baltittarista sanoin jotain jo taannoin vielä etelämpänä. Mainitsinko jo jäisen tuulen? Joka tosin alkoi laantua etäisyyden mereen kasvaessa.

Kookkaahko ostari perillä tuoksui uudelta tai ainakin remontoidulta. Yhdessä ruokapaikoista jakautuivat tilaukset kanapastan ja talon hampurilaisen välillä, molemmat todettiin joka tapauksessa erinomaisiksi. Juomaksi valitsin kvassin, jota ei kotimaisilta listoilta ole silmiin osunut. Pieniä ostoksia, ihmettelyjä ja käytävän penkeillä haukotteluja. Jättimäisestä Rimistä ainakin Kalev-mustikkasuklaata ja perinteinen puuviljaleib.

Iltapäivällä oli kenkien paino kasvanut jo siihen mittaan, ettei ei-ihan-totinen ehdotukseni kävelystä takaisin keskustaan saanut kannatusta. Taksikuski Vasili sai asiakkaita.

Vielä leivoskahvit torin kupeessa vanhassa kaupungissa ennen paluuta terminaaliin tungeksimaan. Laivassa istumapaikat jälleen tiukassa, kahvilan karaoke ei onneksi ollut pahimmasta päästä. Sotkin stereotypioita olemalla ostamatta taxfeestä alkoholia.

Sen verran väsytti kotona, että nukkumatti vihelsi Leverkusenin ja Atleticon kohtaamisen poikki ennen yhdeksääkymmentä minuuttia.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Lapsiparat

Lapsille pitäisi alkaa opettaa vieraita kieliä jo päiväkodissa, kertoivat kuulemma aivotutkijat maan päälehdessä.

Meillä oli lapsina vielä helppoa.

Nykyisten pitää kaiken entisen lisäksi oppia ohjelmoimaan, kädentaitoja, vieraat kielet, insinööritieteitä ja tunneälyä ja vielä pelastaa liikunnallisuudellaan suomalainen huippu-urheilukin.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Ajatusaihioita

Keski-ikäisenä tulee enää harvoin nukuttua puolillepäivin, mutta tämä taisi mennä univelkojen lyhennyksenä. Kuin vaaleanharmaa sumupilvi olisi hälventynyt pään sisältä.
- - -
Kun somevirtani porisee urheilupainotteisena, leijonanosa siitä keskittyy pohtimaan, mistä lisää resursseja, miten resurssit olisi urheilun sisällä jaettava ja miten menestyttäisiin kilpailuissa paremmin.

Siksi juuri ne aiheet tuntuvat itsestäänselvyyksiltä ja hiukan tylsiltä.

Jolloin tulee haettua aiheiden saumoista murtumia ja potentiaalisia epäloogisuuksia kommentoitaviksi.

Mikä taas saattaa voimistaa kuvaa elämäntapakyseenalaistajasta.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Uniaisiksi aivokertausjumppaa

Viestimiehen käsikirja on vuosien varrella jäänyt matkasta johonkin, mutta onneksi nykyään on verkko.

Aallonpituus on aallon nopeus jaettuna taajuudella. Ja sähkömagneettisen säteilyn kohdalla nopeusvakiona valon nopeus. Jolloin yhden metrin aallonpituus vastaa noin 300 megahertsiä. Eli kun metrit sekunnissa jaetaan yksiköillä sekunnissa, on tuloksena metrejä.

Seuraavaksi standing wave ratio.

torstai 16. helmikuuta 2017

Topeliuksenkatua länsirintamalle

Kirjaston kupeen jääpuisto oli saanut karheuttavaa lumikuorta, mutten lähtenyt kokeilemaan. Nuorena olisi ilman muuta laskettu ja kaatuiltu kengillä, vanhempana ja kömpelömpänä ajatus murtuneesta kallosta tai ainakin ranteesta on lähempänä.

Itsepalvelupalautukset, sitten kiertotie lehtisalin kautta.

Urheilulehden toimittajien pätemiset ja hiukan konservatiivisempi Urheilusanomat, aamun HS:n salibandyjuttu, joka oli se sama kuin verkossakin.

Yläkerrassa pikkukierros, ja etenkin muistelmahyllyillä tarjolla luettavaa loputtomiin. Nimeke Panssaritiedustelija loisti seasta tulikirjaimin ja oli tietenkin napattava matkaan. Alkuperäiseltä nimeltään Als Panzer- und Spähtruppführer in der Panzerlehrdivision 1943-1945.

Kotimatkalla vielä lähikaupasta broilerisuikaleita, maitoa ja makaronia. Halvimmat ovat aina alimmalla hyllyllä, tietää kansa.

Jo alkusivuilla pisti silmään, että Otto Henning oli syntynyt päivälleen 40 vuotta ennen minua. Aikaperspektiivin muutos taas kerran. Tästä 40 taaksepäin menee vuoteen 1977, jonka muistan varsin hyvin.

Aiemmat vaiheet Afrika Korpsin mukana muistelija sivuutti maininnalla, mutta seikkailut läntisessä Euroopassa liittoutuneiden ilmaherruuden alla mielenkiintoisia nekin. Koulutus, Normandian maihinnousu, luoviminen ulos Falaisen motista, Ardennien vastahyökkäys, Ruhrin motti ja viimeiset vaiheet. Sotavankeus amerikkalaisten ja ranskalaisten käsissä, karkumatka kotimaan puolelle. Ja vapaaehtoinen livahtaminen asettumaan, niin oudolta kuin se jälkikäteen tuntuukin, itävyöhykkeelle.

Tiedustelu taistelukentällä tuntuisi metsässä hiipivien sissien touhulta. Niinpä ajatus panssaritiedusteluosastosta kuulostaa näkyvältä ja meluisalta, kuten mietin jo Tammi-86:n pakkasessa yrittäessäni tuntikausia radioyhteyttä pataljoonan panssaritiedustelujoukkueeseen. Mutta Henningin kuvaus käytännöstä kirjan kiintoisinta antia. Maaston lukeminen, vaikeat joet, jää ja muta, tekniset viat. Säilyttäkää kosketus vihollisen panssarikärkeen ja raportoikaa radioitse tilanteesta, kuului yleisin tehtävä. Kalustona Pumat, leichter Fernsprechpanzerwagen 250/3 radioineen ja leichte Schützenpanzerwagen 250/9 20-millisine pääaseineen.

Tietyiltä osin oli sattuneesta syystä mahdollista samaistua kuvaukseen vaunussa jalat tönköiksi kohmettuneina vietetystä joulusta 1944 Ardennien paukkupakkasessa. Herkkuina amerikkalaisten huoltokolonnan joulupaketeista löytyneet kakut, keksit ja suklaat, mutta kirjepapereihin painetut huulenjäljet ilahduttivat meitä eniten, tuolloin 19-vuotias vaununjohtaja Henning muistaa.

Maustoin kana-makaronipadan hiukan viimekertaista runsaammalla currylla ja suolalla. Syöjät kehuivat.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Lämpöaalto

Auringonpaisteessa keikkuen eteenpäin huristeleva ja harjojaan sihistelevä lakasulakasukone vinkkaa jo kevättä.

Tänään kauppareissulla pysäyttävän lämmintä ja valoisaa. Muistan koleampia toukokuita.

Tenavana tykkäsin eniten lumesta ja jäästä. Luulen, että varusmiesvuosi jätti minun ja talven suhteeseen arpia.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Ikään kuin pelireissulla

Ihan sama stiplu kuin viimeksi. Pitää kääntyä oikealle heti junaradan, ei motarin liittymien jälkeen. Mutta pääsi Metsolan pohjoispuolelta kiertäenkin.

Areenan puolella sen verran viileää kumminkin, että jospa ensin kahvit. Kupponen molemmille, Omar-munkki yhdelle ja berliiniläinen toiselle. Tuore, mehevä, runsaalla hillolla.

Pöytiin sytytettyjen tuikkujen mielekkyyttä ehdittiin epäillä ääneen eikä syyttä, sillä yhtäkkiä Ilta-Sanomat nurkkapöydän herrasmiehen käsissä leimahti pään kokoiseksi tulipalloksi.

Henkilökunta nappasi palokuorman, taitteli sen sammuksiin ja rauhoitteli hämmentyneen asiakkaan. Oven aukaiseminen hoiti tuuletuksen, ja seinän nokijäljet katosivat märkään rättiin. Herrasmies kävelysauvoineen poistui nolon oloisena, mutta mitäpä suotta. Olen ollut onnistua ihan samassa pelireissulla hotellissa.

Itse ottelussa pojat tuntuivat viihtyvän, vanhemmat käyttäytyivät korrektisti ja nuori erotuomari vihelsi erinomaisesti. Kato iskä, Suomen paras joukkue, innostui takanani hyvin nuori ääni sinivalkoraitojen erottuessa peliliivien alta. Brändin voima.

Motarin kainalosta bongatussa Lidlissä oli tilavampaa kuin keskustan.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Keskiviikon lainaus

Theodore Dalrymple tekstissä Oh, the hypersonity!:

Long experience of apparatchiks has taught me that anyone who prefaces what he is about to say—his communication—with the words “I am committed to…” will soon proceed to something unpleasant hiding in his thicket of polysyllabic euphemism.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Lisää luettavaa tiedustelusta ja huollosta

Christian Wolmarin Engines of war kertoo rautateistä sodankäynnin välineenä, mutta oikeastaan mielenkiintoisinta on lukea, kuinka mahdotonta nykyaikainen joukkojen huoltaminen oli ennen rautateiden yleistymistä.

Armeijat joutuivat hankkimaan ruokansa ja huoltonsa alueilta, joilla liikkuivat, joko ostamalla tai ryöstämällä, joten ne joutuivat pysymään jatkuvassa liikkeessä kuin heinäsirkkalaumat. Ampuma-aseiden ja muun kaluston lisääntyessä tarvittiin lisää hevosia ja vetojuhtia, jotka taas tarvitsivat oman ruokansa.

Tuollainen 60 000 miehen sotajoukko tarvitsi liikkumiseensa 40 000 hevosta, ja pelkästään ruokaa ja rehua oli saatava jostain paikalle 450 tonnia päivässä.

Varsinaisesta myöhäisemmästä rautatielogistiikasta sitten selviää, että keskitetty kurinalainen komento oli ainoa tapa saada radat ja kalusto tehokkaasti käyttöön. Muuten kiskot alkoivat täyttyä milloin mistäkin junasista ja tavaravaunut jumittua sivuraiteille tilapäisvarastoiksi tai jopa asumuksiksi.

Ja että ranskalaiset kykenivät jo ennen ensimmäisen maailmansodan alkua päättelemään saksalaisten hyökkäyssuunnan siitä, kuinka paljon ja millaisia junaratoja he mihinkin rakensivat.

Ja että Venäjän muusta Euroopasta poikkeava raideleveys ei ollut sattumaa vaan tsaarin ja esikuntiensa tietoinen keino vaikeuttaa mahdollisen maahantunkeutujan kuljetuksia.

Ja että Operaatio Barbarossa oli Venäjän riittämättömän rautatieverkoston vuoksi alun alkaen tuomittu epäonnistumaan. Mikä taas tuntuu oudolta ajatellen preussilaisen esikuntatyön maailmanlaajuisesti ylistettyä tasoa.

Mies kylmästä

Aina ihmetyttää, miten pakkanen aluksi kirpaisee. Maaliskuussa samat lukemat tuntuvat leudoilta. Paitsi tämä helsinkiläinen jäätuuli tietysti.

Jäävahtivuoron aluksi hallin takaa lunta kotoa tuotuihin muovipusseihin. Sen verran moni oli taas katollaan, että kylmät riittivät vain juuri ja juuri.

Kaksi tuntia kaukalon laidalla imeytti kylmän niin ytimiin, että kävely Aimo Mäkinen Areenalta Vuosaaren metroasemalle meni samoilla hytinöillä.

Penkkien oranssi värikin tuntui lämmittävän.

Sitkeä miekkonen kiersi vaunussa istuen vuoroon jokaisen viereen kauppaamaan murtavalla suomella rannekelloa. Kerroin olevani rahaton, mikä pitikin paikkansa. Hinta oli kahden penkkirivin matkalla noussut kahdestakymmenestäviidestä kuuteenkymmeneen euroon.

Lidlistä valkosipulilla ja yrteillä terästettyjä broilerikimpaleita, maitoa ja leipää. Mitäpä kilometrin mittaisesta jonosta, kun oli lämmintä, kuivaa ja valoisaa.

Tiivistettynä


Kuuskolmosen kuski elehti lasin läpi torjuvasti, ja päättelin, ettei avaa ovia vielä. En ollut ainoa, joka missasi, että lähdössä oli itse asiassa ihan toinen auto toisesta päästä Elielinaukiota. Ehdittiin sentään, ja sen oikean safööri viittoili kaikki maksamatta peremmälle. Epäkunnossa, luki kortinlukijan päälle viritetyssä lapussa.

Suursuon ostari näköjään purettu, tilalla jo uusien talojen perustuksia. Pakilan Teboililla huomioliivinen veteraani kertoili kassaneidolle terveyskuulumisiaan. Moraalisena velkana vessan käytöstäni ostin kurkkupastilleja.

Kakkostiellä vaaleanharmaan sumuista, kännykän näytöllä kirkasta, Turussa rapaista.

Ennen pelin alkua veteraanitoimittaja kertoi uudesta elämästään Turun saaristossa kahden lossin takana. Kipaisin vielä käytävän kioskilta puolijuoksua ahmittavan nakkimukin, johon turautin sinappia. Hyvä peli ja samaan aikaan toisaalla pelatut maaottelut huomioiden paljon kirjoitettavaa. Kun kenttää jo purettiin ja TV-kommentaattori vaihtoi kärsimättömänä jalkaa, klikkasin "lähetä tiedote" ja pakkasin kaluston.

Takapenkillä kännykän näyttö, ympärillä pimeydessä liukuvat valot, mikrotorkkuja.

Kotona yllättäneet fetasalaatti, valkosipulipatonki, kylmä olvi ja Runeberg-kakku tiesivät paikkansa. Facebookissa vilkkuneet toistasataa onnittelua lämmittivät vaikka vain mediasosiaalisuutta olisivatkin.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Dösässä

Hampaista paikat irrottavan Kaisaniemenkadun täristyksen jälkeen meno tasaantui. Ikkunoiden takana mustanvalkoisenharmaan pilvinen kevättalven keskipäivä.

Mäkelänkadulla, keskiovien luona. Kuvankaunis neitonen ja hänen seuralaisensa, kenties poikaystävä. Ja seuralaisen neitoseen luoma katse, joka tulvi kaikkea.

Että on elämä, tämä hetki, juuri nyt, ja tuossa Hän.

Sivustaseuraajan mieleen palasi, kuinka Matti Mäkelä on aikanaan jo sanonut kaiken oleellisen.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

tiistai 31. tammikuuta 2017

Se vain tuntuu näsäviisaalta venkoilulta

Kuten joku tätä useammin lukenut on huomannutkin, löydän toistuvasti huvitusta noista eräistä "luonnetyypityksiksi" väitetyistä kirjainyhdistelmistä. Vaikka ne onkin täysin epätieteellisiksi todettu.

Tämäkin tuntuu osuvalta:

Since they are often highly logical, INTPs can sometimes be perceived as a bit pedantic. For example, if someone says something that seems incorrect or inconsistent, INTPs will often feel called upon to correct them or to engage them in conversation in order to try and get a better sense of exactly what they mean.

Ikävä puoli etenkin somessa on, että tällainen lähestymistapa näyttää monen mielestä raivostuttavalta viisastelulta. Jolloin lupaavasti alkanut mielenkiintoinen keskustelu usein tyrehtyy alkuunsa.

Jotain parempaa olisi keksittävä.

Helsinki-keli

Parasta se on brändityöryhmien ja turistineuvottelukuntienkin myöntää: eilinen oli se todellinen Helsinki-keli.

Tuuli. Räntä. Sohjo.

Pots, läsähti Autotalon katolta jotain voimalla asvalttiin. Osuman onnekkaasti väistänyt pariskunta pysähtyi katselemaan epäluuloisena ympärilleen, kuka se oli.

Keskustassa vetisen vaaleanharmaata, metromatkan päässä Myllypurossa sielläkin märkää, mutta lumista ja valkoista, juuri ja juuri. Ovesta sisään astuttua piti ensin viuhkoa takilta lumikerrokset, sitten jatkaa vessaan kuivaamaan hiukset ja silmälasit.

Buffetlounas Myllikän Teboilille ilmestyneessä etnisessä. Tomaattikeittoa, salaattilajitelma, currykanaa ja talon falafelia turkkilaisten sävelten säestyksellä. Suosittelen.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Pikkumuutos maisemassa

Naapurin olut- ja pizzapaikka pitkästä aikaa kiinni. Ruskeat voimapaperit ikkunoissa ja ovessa lappu, että avataan taas kuun lopulla.

Krouvari lomilla kotimaassaan vai anniskeluoikeudet jäähyllä? Remontin merkkejä ei ainakaan näy.

Kun lukee illalla Siperian-radan rakentamisesta

Kovin todentuntuinen uni, jossa oli sodanjälkeinen aika 1945 ja tehtävänä siirtolentää Punaisten ilmavoimien Spitfire Siperian yli Vladivostokiin.

Karttojen laatu ja suunnistaminen muutenkin arvelutti.

Koska lentokäskyä ei ollut annettu kirjallisena, päätin uskaltaa lykätä lähdön aamuun ja valoisaan aikaan.

torstai 26. tammikuuta 2017

Aika- vaiko paikkakone

Kiehtovaa katsella Google Earthista satelliittikuvia ja niiden yhteyteen tägättyjä valokuvia Koivistolta Saarenpään rannasta. Öljysatama tankkereineen ihan siinä vastapäätä.

Vanhan näköisiä laitureita ja taloja, liekö joku niistä vielä faijan lapsuudenkoti? Ollapa hän näkemässä tämän, voisi kertoa näkymistä vaikka mitä.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kalibrointeja

Hiukset hulmuavat ja korvia särkee joka puolelta pauhaavien mielipiteiden kakofoniassa.

Somen demokraattisuus.

Tavallaan lohdullista ajatella, että oman mielipiteeni vaikutus mihinkään oman elämänpiirini ulkopuolella tapahtuvaan on lopulta nolla pilkku nolla.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Miks salkkumiehet nurkissamme häärii

Mechelininkadun suurremontti on alkanut, kertovat, ja ensimmäiseksi kaadetaan puukujan 80-vuotiaat lehmukset.

FB:ssä kuva, jossa vielä jäljellä oleviin on kiedottu R.I.P.-tekstit ja sytytetty vierelle hautakynttilät. Kuvassa taustalla sattumoisin juuri lapsuudenkotini ulko-ovi.

Nuo puut ovat nähneet minun loikkivan natiaisena puistoon leikkimään, reppu selässä ensimmäistä päivää kouluun, aikanaan lukioon ja paljon muuta, mietin päivänä muutamana hiukan epärationaalisesti.

Kylmääviä skenaarioita

Toden totta, Miehitetyssä (Okkupert) ei taideta mainita Vidkun Quislingia kertaakaan. Ajatuksiin hän kuitenkin nousee monta kertaa, kun ahmii verkosta norjalaisten suursarjan.

Norjan saksalaismiehitys oli äkkinäisempi kuin sarjassa kuvattu venäläisten kiristyvä ote, mutta voi kuvitella silloisilla virkamiehillä olleen samantapaisia lojaalisuusristiriitoja. Liittyäkö vastarintaan vai jahdatako siihen ryhtyneitä terroristeina? 

Kuinka tärkeitä ovat periaatteet verrattuina rauhaan, hyvinvointiin, jopa hyvään bisnekseen? 

Kuten sarjan tekijä pohtii Voguen haastattelussa:

If our democratic rights were taken away from us, how would we react? I believe the vast majority would not take up arms. And I think, statistically, that is proven in both World Wars and in other conflicts with occupations. Most people would focus on their family, their jobs, their economy, their social status. These things are even more important than freedom of speech and other rights, at least for a while.

Näin suomalaista tarinan skenaario tietenkin sattuneesta syystä kylmää, ja Politicon arviossa sarjasta suomettuminen mainitaankin monesti. Pääministerin kauhu potentiaalisen liittolaisen toisensa jälkeen kertoessa anteeksipyytävästi käsiään levitellen, ettei halua sekaantua asiaan, tuo väistämättä mieleen vuoden 1939.

Poikkeustilaskenaarioista kiinnostunut löytää tuttuja elementtejä: epämääräiset rajaloukkaukset, kremliläinen maireanhymyisen uhkaava retoriikka, false flag -operaatiot, maahan vaivihkaa asettuvat sleeperit.

Ja piste henkilöiden ulottuvuuksista. Aluksi hyviksiltä tuntuvista löytyy arveluttavampiakin piirteitä ja ärsyttävistä sittenkin selkärankaa tai perusteita tekemisilleen. Äärimmäisellä väkivallalla ei mässäillä, joten se pysyy karmivana.

Ikuinen alakynnessä olijan dilemma: jättääkö se minut rauhaan jos annan vielä seuraavassakin asiassa periksi vai innostuuko vain rääkkäämään lisää?

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tampereelle ja takaisin

Jotakin lentokonemaista Onnibusseissa on. Sisustuksen valot ja ahtaus ehkä, ja istuinten punaisuuskin, vaikken muista sellaisia lentokoneista. Ja usein kansainvälinen tunnelma. Niin nytkin, kun ympärillä puhuttiin ainakin englantia, ranskaa ja viroa.

Alhaalla vilisi lumisen rapainen tai ehkä rapaisen luminen kolmostie, kännykän ruudulla internetin ihmeellinen maailma. Pienet torkutkin ehti.

Perillä Kalevassa neljän minuutin kävely pysäkiltä hallille. Nopea kahvi ja sämpylä pressihuoneen hämärässä, kaulalappu ja liivi yläkerran tiskiltä ja asemiin.

Alakerrassa kilissyt palohälytys ei edellyttänyt toimenpiteitä, vahvistettiin.

Kuvat, voittoisan valmentajan haastattelu, juttu ja julkaisu. Sitten sama uudelleen miesten pelin osalta. Tuttuja, kokonaisia ja puoli-. Tuttuja kasvoja. Jokunen juorunpuolikaskin.

Kokenut lehtikuvaaja rupatteli urheilupressien etiikasta: akkreditoituneina ei pyydellä nimikirjoituksia.


Varttia vaille kahdeksan jatkuivat pienemmät pelit vielä, mutta areena jo hiljainen astuessani ulos ovesta.

Onnibussin kuljettajatar kiersi ennen lähtöä yläkerrassa kysymässä jokaiselta, paleltaako. Ei paleltanut. Minitorkahdukset saivat alitajunnasta kuplimaan sanarimpsuja, dadarunoutta.

Standardi, maan matoset.

Kotimatkalla Kampista vielä maitoa Alepasta. Tenavat yhä hereillä.

torstai 19. tammikuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi juniorit urheilevat

Aamun ansiokas urheiluteksti, jonka pääpointista on tietenkin helppo olla samaa mieltä. Oman motivaation herättäminen ja vaaliminen on piiskaamista ja kuormittamistakin tärkeämpää.

Sivuhuomiona kuitenkin pisti silmiin tämä perinteinen

Vai onko niin, että pelaajan on oltava parhaimmillaan tässä ja nyt pelattavissa junioripeleissä eikä tulevaisuudessa huippu-urheiluvaiheessa?!

Eli oletan jutun yhtenä tausta-ajatuksena olevan, että junioriurheilu saa viime kädessä arvonsa vasta, kun se kasvattaa aikuisen menestyjän.

Tässä saattaa olla ristiriitaa siksi, että urheilevista juuri kukaan ei kuitenkaan aikuisena päädy huippu-urheilijaksi. Samoin kuin on tapana vähätellä juniorisaavutuksia ja muistuttaa, että tavoite on oikeasti kuitenkin siellä aikuisten sarjoissa. Vaikka käytännössä kaikilla ne juniorimenestykset jäävät lopulta urheilu-uran suurimmiksi.

Vai onko ristiriitaa sittenkään? Jospa toimenpiteet optimaaliseen nuorena liikkumiseen ovat joka tapauksessa samat?

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kierros napakelkassa

Kai se tulee iän ja koetunkin myötä.

Tunne, että aina jonkun sanoessa [julkisuudessa] jotain tietää jo etukäteen, miten keskustelu tulee siitä etenemään.

Sanoisipa joku joskus jotain ihan uutta ja mielenkiintoista.

Sherlock Holmes teutaroimassa turhautuneena sohvallaan.

Boring! Boring! Boring!

Mutta en ala ammuskella pistoolilla seiniin.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Saduista ajankohtaisin

Tämän kaiken markkinointihypen ja somepöhinän pauhussa:

Keisarin uudet vaatteet.

Langanpäät yhteen

Jos eteni viime viikon Sherlock The lying detective tahmeasti, mentiin eilen julkaistussa jaksossa The final problem sitäkin lujempaa. Asiaa tuntevat kirjoittivatkin mukana olleen kunnianosoitusta James Bond -tarinoille ja erinäisille muille vaikuttajille.

Käsikirjoitusten eskaloituminen yhä mielikuvituksellisemmiksi tekee niistä samalla hatarampia, mutta pitää muistuttaa itselleen, että nämä ovatkin satuja eivätkä dokumentteja. Tavassa, jolla tarinan pääjännite laukesi, oli silti lässähdyksen makua.

Melko mielenkiintoisen uuden naishahmon olivat kyllä kirjoittaneet. Ja kiitokset siitä, että Mary Watson pidettiin mukana vaikka sitten haamuhahmona.

Luulen, että päätösjakso pitää kyllä katsoa vielä uudelleenkin.

The Telegraph: Sherlock episode 3: The Final Problem, review: 'an exhilarating thrill-ride'

(Ja kyllä: Molly Hooper olisi ansainnut parempaa.)

maanantai 16. tammikuuta 2017

Sporttisunnuntai Töölössä

Wikipedian selaaminen pikkutunneilla vaati aamulla veronsa, joten kahvia oli ladattava hiukan tavallistakin enemmän. Pikkupakkasen pistelemillä kaduilla vielä hiljaista. Turvaliivinen jäähallin pääovella ojensi luvatun dokumentin, ja C-katsomossa oli hyvin tilaa.

Joukkueita tuli ja meni, oman seuran sellaisten kohdalla kamera koholle.

Hämmentävää kun oman kiinnostuksen kohteet kohtaavat. Hallin käytävillä kuvia sen 50 vuodesta, ja yhdessä mustavalkoisessa istuivat lehtereillä Michael Caine ja Francoise Dorleac. Len Deightonin Billion dollar brainin kuvauksissa, kuvateksti kertoi.

Ratkaiseva portti hallin takana kiinni, joten Bollikselle poikain peliä katsomaan oli kierrettävä koko kompleksi Urheilukadun kautta. Kentänlaidalla hiipi kylmä ytimiin, pelimiehet näyttivät tarkenevan vaikka ilman pipoa.

Vielä palkintojenjaon ikuistaminen hallin puolella, sitten kotiin tauolle. Pellillinen lämpimiä voileipiä ravitsi kaksi miestä, päälle kahvit.

Kun palelleena ja nälkäisenä pääsee sisään lämpimään ja syö vatsansa täyteen, ramaisee enemmän kuin ikinä. Mutta syrjälleen ei ehtinyt kuin 20 minuutiksi, sitten kutsui pakkanen taas hallille halki Töölön.

Perillä kahdeksan minuuttia ennen omien suosikkien aloitusta. Sarja toisensa jälkeen nuorimmista aikuisiin. Kun joku takana katsomossa toteaa ohjelman onnistuneen hyvin, äänen lämpötila kertoo, onko puhuja kyseisen vaiko kilpailevan joukkueen kannattaja.

Tyttökoulu paloi monta kertaa, ja sen omimman seuran jääprinsessojen pitkä päivä huipentui mitalisateeseen.

Ulkona oli pimentynyt ja pakastunut entisestään. Onneksi kakkonen kolisi Kelan pysäkille pian.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Muistiin itselle

1) Maailma tuntuu kaoottisemmalta kuin koskaan. Mutta ehkä se johtuu siitä, kuinka kovaa kaikkien äänet täällä verkossa kakofoniana kaikuvat. Kai maailma oli ennen ihan yhtä sekava mutta vähäisemmät ja koherentimmat kertomukset loivat illuusion järjestyksestä.

2) Verkko vilisee pep talkia ja myyntipuheita, jota ei pidä sekoittaa tosiasiapuheeseen. Sillä tarkoitan sanoja, lauseita, tekstejä, väitteitä, jotka yrittävät mahdollisimman tarkasti kuvata, kuinka asiat ovat. Tämä ilmiö on sukua olemisen ja pitämisen erolle.

Oheisherkkuja

Suomessa on hiljaisempaa, mutta brittisaiteilta löytyy onneksi lukuisia juttuja ja keskusteluja Uuden Sherlockin etenemisestä.

Kuten tämä Sherlock: 34 things you might have missed in the Lying detective (spoilailee ankarasti).

Sarjan tekijät ilmeisesti tykkäävät ripotella repliikkeihin ja kuviin vihjeitä sinne ja tänne. Tykkään sellaisesta.

(Ja erikseen mainitsen Amanda Abbingtonin tehneen sarjassa peräti sympaattisen Mary Watson -hahmon.)

torstai 12. tammikuuta 2017

Kulttuurikeskiviikko

Georgialais-virolainen Mandariinit oli niin hyvä kuin oli kehuttukin. Ja vaikka jokunen laukaus ammuttiinkin, elokuva osoitti, ettei hyvään sellaiseen tarvita ulvovia autonrenkaita ja isoja räjähdyksiä.

Hitaan arkiset pienet jutut muhevoittivat ja rytmittivät mestarillisesti. Mandariinien poimiminen. Polttopuiden teko ja lataaminen puuhellaan. Keiton annostelu ja lusikointi, tee. Kaikessa rauhassa.

Kovat äijät pää pystyssä kohtaava Ivo, tietenkin, mutta samalla miettiväisellä varauksella. Kuinkahan moni asemiehelle yhtä uhmakkaan katseen tarjoillut on saanut luodin otsaansa kun on alettu katsoa, kuka on kuka.
- - -
Muumipappa ja meri, joka kuopukselle oli koulusta osoitettu luettavaksi.

Moninaisia juonteita, joita alan väki nopealla googlauksella näkyykin perusteellisesti peranneen.

Muumipeikko ja merihevoset, totta kai, mitä osuvimpana kuvauksena murkkuiän ihastuksesta. Kun omaa todellisuutta hipaisee jotain hengästyttävän kaunista, kiehtovaa mutta vähän pelottavaa. Joka huomaa ja keimaillen vähän kiusaa ennen kuin laukkaa nauraen pois.

Muumipappa etsimässä itselleen tarkoitusta mutta muutenkin. Yrittämässä mitata ja hahmottaa merta ja maailmaa, jotka kuitenkin aina karkaavat hämmentävästi ymmärryksen ulottumattomiin. Ja aina ihastuttavan lojaali Muumimamma. Joka kumminkin kaipaa vielä jotakin ja maalaa itselleen uuden ulottuvuuden.

Mainio Myy ajattelemassa vähän uudella tavalla, näkemässä hyytäviä seikkailuja sielläkin, missä niitä ei välttämättä ole, ja leikkaamassa kiusallisia tilanteita halki suoralla puheella.

Mörkön merkityksestä en ensilukemalla saanut kiinni.

Mutta ainakin koko joukon asenteessa zeniläistyminen kun retkikunta jollain lailla lakkaa taistelemasta saarta ja merta vastaan alkaakseen sen sijaan elää niiden rytmissä.
- - -
Uuden Sherlockin uusi jakso. Tarpeetonta kieriskelyä päähenkilön huumehörhöilyssä ja käsikirjoittajat menettäneet otteensa, tuntui melkein loppuun asti, kunnes viimeinen vitonen hiukan havahdutti. Käypä cliffhanger vai liiallinen kajoaminen holmes-kaanoniin?

tiistai 10. tammikuuta 2017

Loppiainen kenttien laidoilla

Kirpakka mutta mukava pakkanen, ulkoilusellainen. Hengitys puhkuuntui pilviksi auringonsäteisiin.

Hallilla ja sitten toisella ja vielä kolmannellakin tuttu tungos, Tulevia, meneviä, valmistautuvia, hikisiä, matkalla syömään, tulossa syömästä, touhukkaita, pitkästyneitä.

Äitejä, isiä, isovanhempia ja pikkusisaruksia pelurien otteita ihailemassa tai aikaa tappamassa. Padeja, kännyköitä, värityskirjoja ja pikkuautoja.

Miehiä kertomassa toisilleen, että olisi pitänyt hyökätä enemmän laitojen kautta ja toivottavasti se, jolle pudottiin, menee sitten finaaliin saakka.

Lauantaina ja sunnuntaina jo lauhempaa vaikkei vielä ihan suojaa.

Joissain muttei kaikissa lähiliikenteen busseissa on jo uudet matkakortinlukijat. Ja Hakiksen metroasemalla remontti. Mutta torin joulukuusi vielä pystyssä. Ja metrossa sunnuntaina aamupäivällä melko tyhjää.

Kotona yksi juuri palannut kisareissulta kotimaahan, kohta kotiutui toinen kiireiltään ja kolmas treenileiriltä. Sunnuntain loppuilta kuulumisia ja koulun joululoman jälkeiseen arkeen valmistautumista,

maanantai 9. tammikuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: Sporttijätkä

Takaraivossa on yrittänyt muhiutua mielikuva siitä, millainen on sosiaalisessa mediassa urheilujätkä, lätkäjätkä ja niin edelleen.

Näkevinäni jonkinlaisen hahmon, joka vielä hakee lopullista muotoaan.

Tähän muistiin Uusi Lahti -lehden kolumni Se oli hyväksi joukkueelle, jossa kirjoittaja saattaa auttaa hahmottamisessa. Oletan, että teksti on enemmän tosissaan kirjoitettu kuin itseironinen.

Ainakaan lätkäjätkä ei siis ole kukkahattutäti eikä puppelipoika eikä hän pasko housuunsa.

torstai 5. tammikuuta 2017

Pyörähdys aikakoneessa

Kun kieriskellään nostalgiassa, tehdään se kunnolla. Niin kuin Yrjöperskeles tunnelmapalassaan Vanhan saunamökin viimeinen iltahämärä.

Tuntuu kuin omilta muistoilta. Joita ne tavallaan ovatkin kun kirjoittajan kanssa selkeästi varsin samaa ikäluokkaa olemme.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kolme outoa juttua ja yksi tuttu

Nyt kun lumi ei enää olekaan talvinen itsestäänselvyys, se tuntuu heti asteen ihmeellisemmältä.

Tämä tuuli meillä sentään on Helsingissä aina. Jätkäsaaren suoraa kohti Verkkokauppaa kävellessä se töni selkään ja kertoi, mitä paluumatkalla olisi odotettavissa.

Mutta aurinko.

Kotona Netflix auki. Kun on katsonut Uuden Sherlockin tähänastiset kaudet kolmesti, odotukset uudelle olivat korkealla.

En oikein osaa päättää, mitä ajatella neljännen kauden avauksesta.