maanantai 11. joulukuuta 2017

Kymmenen päivää Bratislavassa

Muistamme sen värin
Joka oli harmaampi
Silloin ei
Ollut yhtään eurooppalaista vaateliikettä
Olutta oli vain ruokailijoille
Koko paikka muistutti Neuvostoliittoa

Ultra Bra: Helsinki

Oivallus tuli viimeisenä päivän taksimatkalla Bratislavasta Wienin lentokentälle nenän kautta.

Hajut.

Bratislavassa tuoksui, tai haisi, niin kuin lapsuuteni Helsingissä. Kylmä rasva, sisälle bussiin puskeva dieselpakokaasu, kokolattiamattoihin pinttynyt tupakansavu.

Nykyinen steriilin raikas kaupunkimme taitaa olla maailmassa harvinaisuus.

Lapsuuteni Suomea olivat myös ilmeettömän hymyttömät asiakaspalvelijat kaikkialla. Se hotellin respan yksi kaveri taisi olla ainoa, jonka näin kymmenessä päivässä hymyilevän. Samaa itäblokin makeilematonta kulttuurijuurta, arvaan.

Hotelliin kirjauduttuani vilkutti huoneen avain vain punaista. puolentusinan yrityksen jälkeen alas vaihtamaan. Uudella aukesi, mutta kenkien, matkalaukun ja avatun vuoteen näkeminen riitti kertomaan, että huoneessa asui jo joku. Alhaalla tiskillä suuri hämmennys ja sitten onnistuneesti toinen huone.

Pienemmällä hallilla ei luvattua langatonta pressiverkkoa ollut olemassa. Nuorukaisen lapussa luki korvaavan verkon nimi ja siihen salasana, jolla ei kuitenkaan päässyt verkkoon. Tshekin ja Slovakian ero on, että Tshekissä asiat toimivat ja Slovakiassa eivät, sanoi joku. Hän saattoi olla tshekki.

Mutta pikkuongelmia.

Rutiini vakiintui äkkiä. Aamiainen kahdeksalta ja samalla päävalmentajalta päivän liturgia äänitallenteeksi hänen ehdittyään kahviin. Ennakoita, infograafeja, videoita, sanoja ja kuvia, kunnes oli aika laskeutua aulaan kuulokkeet päässä keskittyvien pelaajien sekaan ja astella heidän perässään bussiin. Samat paikat, ettei onni käänny.

Pusertautuminen kääpiöille tai sukellusvenemiehille mitoitetuille pressipaikoille. Peli. Infograafit, tekstit, videot, niiden yhdistelmät, lapiointi eri somekanaviin. Havainto, että aamiaisesta on 10 tuntia ja nälkä melkoinen. Talon hampurilainen sai caesar kanalla viereisessä urheilubaarissa, suodattamaton Staropramen tai kaksi.  Parin kilometrin kävely takaisin hotellille, tietokonetuokio, nukkumaan.

Mediaoravan Tukholman syndrooma eli leimautuminen joukkueeseen. Ääripäänään äärimmäinen lämmön ja ylpeyden tunne katsellessa päät painuksissa istuvia pelaajia, jotka MM-finaalissa taistelivat niin upeasti ja pääsivät niin lähelle maalia kuin sitä saavuttamatta voi päästä.

Finaalin jälkeen oli naapuripaikka täysin tukossa, ja ruokaa olisi saanut vasta puolentoista tunnin päästä, joten aika aamiaisesta venyi 12 tuntiin. Kiinnostaako McDonald’s, kysyi kuin tilauksesta hotellin ulkopuolella huoltaja astellessaan joukkueen huoltoautoon hakeakseen kurinalaisesti ruokailleille pelaajille jotain toisenlaista.

Kiinnosti.

torstai 30. marraskuuta 2017

Pesäeroja

Palkitusta kirjailijasta tai hänen motiiveistaan en tiedä mitään.

Tyydyn miettimään ideatasolla, että me juntit olemme kirjailijoille turvallinen vittuilun kohde, koska emme kuitenkaan lukisi saati sitten ostaisi kirjoja.

Bisnesälyä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Kuorrutuksen ja sisällön ero

Opettaja Tommi Kinnusen Ylen sivujen kolumnissa kolahtaa erityisesti tämä kohta:

Kun koulua ei kuunnella, annetaan ääni sen ulkopuolelle. Sen tähden opetuksen kehittämiseen tilataan lausuntoja yrittäjiltä, konsulteilta ja digifirmoilta.

Kaupallisten konsulttien kannanotoissa opetusta halutaan ryydittää pelillisyydellä, viihdyttävyydellä ja säkkituoleilla. Kaikki kuulostaa hienolta, mutta opettajana kaipaisin ennemminkin pitkäjänteisyyden opettamista. Sen taidon välittämistä, jonka mukaan asioihin täytyy keskittyä ja joskus yrittää monestikin, että onnistuu. Että työ on työtä, teki sen sitten pöydän ääressä tai sohvalla maaten.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Sivuraiteella

Tapauksia, joita media seuraa "hetki hetkeltä" mutta joita itse en ole tullut seuranneeksi lainkaan:

Aarnio
Auer
Kittilä
Talvivaara

"Kulosaari - Brändö"

Itse olen ehtinyt vasta itämetroon.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Mielenkiintoisia käsitteitä

Talouselämän juttu Venäjä voi yrittää horjuttaa Suomen yhteistä tarinaa – ”Kuin tykillä ampuisi” pistää miettimään käsitteitä.

Otsikon "Suomen yhteinen tarina" jatkuu leipätekstissä termeillä "yhteisön tarina, identiteetti", sitten "läntisen Euroopan integraatio ja länsimaiden yhtenäisyys".

Samalla muistelen, että sellaisten käsitteiden kuin "Suomen kansa" ja "suomalaisuus" korostamista esimerkiksi EU-kriittisissä yhteyksissä on pidetty ahdasmielisyytenä ja impivaaralaisuutena.

Saattaa siis olla puhujasta kiinni, mikä yhteisö ja tarina katsotaan oikeaksi ja hyväksyttäväksi ja mikä vääräksi ja paheksuttavaksi.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Lähemmäs totuutta urheilusta

Itseäni kun kiinnostaa pohtia päivittäin, mitä urheilu on ja miksi sitä harjoitetaan, tulee Ylen uusi sarja Urheilu-Suomi kuin tilauksesta. Lopullista totuutta ei sekään varmaan voi löytää mutta näyttää ottavan askelia syvemmälle ja lähemmäs kuin päivittäinen pintapulina.

Ei oikeastaan ihme, kun tekijänä on itseäni jo sarjoilla Iskelmä-Suomi ja Rock-Suomi ihastuttanut musiikkitoimittaja Pekka Laine. Olisiko jopa jotenkin niin, ettei oikea urheilutoimittaja tällaiseen näkökulmaan pystyisikään?

Avausjakso Verta ja hikeä Yle Areenassa täällä.
- - -
Edit: Valmennushenkisille ihmisille Pekka Laineen runollis-mystinen lähestymistapa ei ilmeisesti vastannut odotuksia. Minusta taas tuntui, että silloin oltiin pettyneitä kun maitokaupasta ei saanutkaan huonekaluja.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Isänpäivän Tuntematon

Sunnuntain sosiaalinen media pursusi toinen toistaan komeampia kattauksia hemmotteluaamiaisia ja isänpäiväkortteja, mutta nyt en osallistunut. Herätessäni oli kauniimpi puolikas jo jäällä treeneissä ja teineillä käsky nukkua pitkään kun kerrankin voivat, joten laitoin kahvit ja mikropuuron itse.

Lounasmenussa ääneni toki painoi, ja ehdotukseni perunamuusista ja uunimakkarasta meni läpi. Ja ruisleipää ja maitoa.

Perinteisesti olen toppuutellut järjestämästä mitään merkkipäiväyllätyksiä mutta toisaalta toistellut aiettani nähdä uusi Tuntematon ensi tilassa. Kouraan lyödyt liput saman illan näytökseen pääsivät silti yllättämään.

Olin kuullut elokuvasta paljon hyvää mutta toki istuin punaiseen pehmeään penkkiin valmiina ulkopuolisen viileään kokemukseen. Jotenkin filmi kuitenkin pääsi ihon alle jo paloaukealta lähdettäessä, kun kolahti, miten isoisä ikätovereineen on kokenut tuon oikeasti. Peli oli siitä eteenpäin menetetty, mutta lohduttauduin ajatuksella, että osaavien elokuvantekijöiden työtä onkin manipuloida katsojien tunteita.

Vaikka jokainen tietää, miten kenellekin tarinassa käy, päähenkilöiden kohtalo vei mukanaan ja samalla kaikki kietoutui omien vanhempien ja isovanhempien tarinoihin. Perheestä kaatuneiden miesten kuvat piirongin päällä kuin omassa mummolassa, evakkoonlähtökohtaukset, sotalesket... Omassa sukupolvessa yli 70 vuoden takainen sota kulkee jossain vielä mukana, ehkä seuraavassa ei enää.

Melko lailla täysi sali oli elokuvan loppuessa hiirenhiljainen, ja itsessäkin riitti kotimatkalla kokoilemista ennen kuin onnistui vaihtaa perillisen kanssa vaikutelmia.

Pikaimpressiona, että Tuntemattomista kirkkaasti kärkeen. Elokuvien tekeminen on mennyt eteenpäin sitten 50-luvun, ja tietysti myös käsitys siitä, miltä silloisen sodan "pitäisi" näyttää, on koko ajan muuttunut. Rokan katseen kovettuminen ja vitsien väheneminen elokuvan mittaan toimi loistavasti mielialamittarina, ja Koskelakin omaa luokkaansa. Toki Lehto ja Lahtinen jäivät tässä vähiin, mutta kaikkea ei voi saada. Vanhala hihitteli alkuun liikaakin, vaan löysi loppua kohden paikkansa. Kotirintamakohtausten tuominen mukaan puolsi 97-prosenttisesti paikkaansa sitomalla miesten kohtalot kokonaisuuteen. Kariluodon ja morsiamen keskustelu Helsingissä ennen paluuta rintamalle alleviivasi Kariluodon melkein lapsellisen kaunista velvollisuudentuntoa, joka meni henkilökohtaisen selviytymisen edelle. Rahikainen, josta en ole koskaan oikein tykännyt, nyt sopivan niljakas. Petroskoin Vera vahva ja viehkeä, mutta olisiko kuitenkin säilyttänyt ylväytensä vielä paremmin jättämällä Hietasen vain haikailemaan? Sankaritarinoissa hyvä johtaja keksii aina keinon, mutta jotenkin everstiluutnantti Karjulan riehuminen sekasortoisella tiellä muistutti, että joskus sitä ei vain ole.

Rokan talon ruispelto oli kuulemma epärealistisen valtava emännän viljeltäväksi, silti kaikkiaan epookkikuvaus vaikutti onnistuneelta. Ja lisäplussa siitä, että hyökkäysvaiheessa vastaan jyristeli asianmukaisesti T-34:n vuoden 1941 malli ja vasta kesän 1944 perääntymisessä järeämpi T-34-85, joka tuli tuotantoon edellisvuonna. Siinä jopa loistava Unsere Mütter, unsere Väter kompastui.

En tietenkään pysty mitenkään mieltämään, miltä tuntuisi katsoa tätä vain elokuvana. Kokemus kun on yhteenkietoutunut vaikutelmien summa kolmea elokuvaa, monesti luettua kirjaa, Suomen ja omien sukulaisten historiaa, Linnan Pohjantähteä, lukemattomia muita sotakirjoja ja -elokuvia ja kaikkien noiden tuottamia tunteita.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Tosiaan

Perikato-elokuvan miljoonasti muokatussa kohtauksessa Hitler raivostuu kuullessaan, ettei käsketty Steinerin hyökkäys olekaan toteutunut. Kyseessä oli tosiaan itse Felix Steiner, suomalaisille SS-vapaaehtoisille tuttu Viikinkidivisioonan komentaja.

Tarkoin dokumentoitu kohtaus sinänsähän tuli vastaan jo tenavana Valittujen Palojen 1967 julkaisemassa kirjakaksikossa Toisen maailmansodan sankareita ja vakoojia ja artikkelissa Hitlerin viimeiset päivät.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Lennä, Juri Gagarin

Netflixistä elokuva Juri Gagarinista. Paljon jotenkin sympaattista ja kömpelöä, mutta mikä osa venäläisyyttä ja mikä melkein 60 vuoden takaisuuden tuottamaa nostalgiaa? Vai molemmat jonkinlaisen omien muistojen tuttuuden kautta?

tiistai 24. lokakuuta 2017

Tuntui osuvalta


Iltakävely

Muistanutkaan, miten pimeää voi syksyllä olla kun kävelee katuvalojen ulottumattomiin.

Ja kesäkamppeissa sellainen kylmä, joka imeytyy käsivarsien kautta luihin ja tarvitsisi saunan lääkkeekseen. Mutta ei ollut saunapäivä.

Kuulokkeissa urheilua ja ohjelman vieraana urheilupäättäjä, joka onnistui suorassa lähetyksessä kuulostamaan vähemmän fiksulta ja arvostettavalta kuin lehtikuvissa ja -jutuissa näyttää.

Semmoista se joskus on.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Raha ja suu

Helsingin Sanomat kirjoittaa "koulushoppailusta" Helsingissä nähdäkseni moittivaan sävyyn.

Kaupunginosien eriytymistä hyväosaisten ja huono-osaisten alueiksi ei ole kyetty täysin torjumaan. Koulujen väliset erot eivät silti ole Helsingissä revenneet suuriksi, mutta merkkejä vanhempien koulushoppailusta on olemassa. Kaupunki on pyrkinyt puuttumaan tähän sekä kepillä että porkkanalla. 

- - - 

Porkkana on Helsingin oma erityistuki köyhien alueiden kouluille. Sitä kutsuttiin aiemmin positiivisen diskriminaation määrärahaksi ja nyt myönteiseksi erityiskohteluksi.

Etenkin jokaisen lapsen tekemiset ovat tietenkin mitä yksityisin asia, mutta jollain yleisellä tasolla kiinnostaisi, kuinka monen helsinkiläisen päättäjän ja toimittajan omat lapset käyvät köyhien alueiden erityistukea nauttivaa koulua.

Kuorrutettu kaupunki


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

On se

Ennen vanhaan joku sanoi jotain outoa kahvipöydässä tai tuhersi kynällä vessankopin seinään.

Vaikka jotain tyyliin "Hullut päivät loukkaa mielenterveysongelmaisia."

Muut totesivat, että niinpä niin, kulauttivat kahvinsa loppuun ja totesivat mielessään tai myöhemmin keskenään, että on se Pekka semmoinen.

Nykyään on some, jossa saadaan yhdeksi päiväksi kohu aina kun joku jossain sanoo jostain jotain outoa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tuntemattomalle jumalalle

TV:n Tuntemattomalle jumalalle meni silloin 1990-luvulla jostain syystä ohi, mutta sen verran lukenut kehuja, että nimeke pisti silmään. Ja käytävä katsomaan Yle Areenasta.

Nykykerrontaan verrattuna hidastempoinen, mutta vaaran vuosista kiinnostuneena päädyin ahmimaan yöunien kustannuksellakin.

Kantava käsikirjoitus, kunhan pääsimme sarjan kanssa sopuun, ettei epäuskottavuuksia pidä jäädä miettimään, koska tämähän on vain elokuvaa. Että jonkun palaneet kasvot tuosta vain leikattaisiin valokuvan mukaisiksi tai että punainen Valpo asettaisi tuntemattoman mysteerimiehen tärkeään asemaan (elleivät sitten hyvinkin tunteneet). Tai että tutkintavangit ja sivulliset tulisivat ja menisivät Valpon tiloissa kuin hollituvassa.

Mutta kumminkin.

Neuvostopartisaanien murhaamat siviilit ja valvontakomission uhittelu kohottivat kulmakarvoja, mutta tosiaan sarja tehtiin pian Neuvostojen maan hajoamisen jälkeen, kun kokeiltiin uskaltaa. Ja "Boxanovin" saapasjalkaisessa hahmossa toki myös venäläistä maanläheistä juohevuutta.

Autoja niukasti ja katunäkymät ahtaat, kun suomalaisella budjetilla toteutettu epookkisarja on aina suomalaisella budjetilla toteutettu epookkisarja.

Peteliuksen "Raymond Makinen" svengaavine orkestereineen toi mukavaa kepeyttä. Enkä ollut muistanutkaan, miten kansanomaisen hottis nuori Satu Silvo oli. Hermostuneesti nytkähtelevä "Irene Brander" toisaalta ja toisaalta, mutta se hetkittäin nappiin valaistu katse vaalean kampauksen uumenista kyllä. "Aarnion mamman poika" onnistuneen ärsyttävän mulkku, mutta Helge Heralan huoltoasemanpitäjä takakouvoloineen jotenkin irrallinen.

Oikeastaan tarinassa ja monissa hahmoissa oli jopa jotain deightonmaista, mitä aihepiiri ja tapahtuma-aika toki helpottivatkin.

Neljä tähteä viidestä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Aikakauden päätös

Wikipedia kertoo iPad 2:n tulleen markkinoille 2011. Päättelen siis, että se oli sama kevät, kun ostin Stockan Hulluilta Päiviltä jo vanhentumassa olleen iPad ykköseni.

Jossain vaiheessa lakkasi kokonaan toimimasta Twitter, samaa tahtia kaatui selain aina vähänkään monimutkaisemman sivun avatessaan. Facebook hyytyi, ja iBook Storesta oli melko turha yrittää enää selata tarjolla olevia kirjoja.

Kun Yle Areenakaan ei enää pyörinyt, oli Netflix viimeinen mohikaani, joka kaatui vain aika ajoin.

Oli siis aika tallustaa taas Hulluille Päiville, jossa oli tarjolla halpiskaliiperin Android-tabletti.

Teknisesti iPad 1 palveli urheasti loppuun saakka.

Mittasuhteisiinsa

Kalibroivat huomiot ovat yleensä tervetulleita. Kuten tämä ajankohtaisia asioita miettivä Savon Sanomien kirjoitelma Inkkaripäähine, Yle ja aikuiset lapset.

Uskaltaudun siteeraamaan puolipitkästi:

Nyt-liitteen jutussa seisoo tanakasti:

” Kulttuurinen appropriaatio eli omiminen on ollut viime vuosien suuria kulttuurikeskusteluja Suomessa ja maailmalla.  ”

Höpö höpö. Eikä ole ollut. Siitä on keskusteltu lähinnä siellä Hesarin kulttuuritoimituksessa. Se ei ole koko maailma.  - - -

Kuopion torin kulttuuripiireissä en muista kenenkään koskaan maininneen sanaparihirviötä ”kulttuurinen appropriaatio”.  Enkä kyllä muuallakaan, missä liikkuu tavallisia aikuisia ihmisiä. Työttömyydestä kyllä puhuvat, veroista, lastenhoidosta, toimeentulosta, sairauksistaan ja Pohjois-Korean ydinaseuhkailuistakin. Siis todellisuudesta.

Saamelaisnuorten vihan uhallakin taidan omia kulttuuria ja syödä aamupalaksi karjalanpiirakan. Ehkä karjalainen sukunimeni antaa tekoon jonkinlaista oikeutusta.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ohimennen

Somessa kahlaamalla päivä päivältä voimistuva tunne väen jonkinlaisesta kahtiajakautumisesta.

Sitten aletaankin olla Arvottomista tutussa maksiimissa:

Vastustajat ammutaan lennosta tai pilataan heidän maitonsa yöllä.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Perjantai-iltapäivien ääni

Esko Riihelä on poissa.

Muisto hänen äänestään palauttaa perjantai-iltapäiviin, kun on juuri tullut koulusta ja viikonloppu alkanut. Välipalaa keittokomerosta etsiessäni kertoo Riihelä Tänään iltapäivällä -ohjelmassa jonoista Mäntsälän kohdalla.

Aikalainen jos toinenkin tuntuu tänään yhdistävän Riihelän äänen viikonlopun aloittaneisiin automatkoihin kesämökille. Meillä ei ollut mökkiä eikä kyllä faijan vanhasssa Typ 3:ssa radiotakaan kuunneltavaksi niinä kertana - kahtena kesässä kun lähdettiin autolla mummolaan Savoon.

Ajatus jatkuu aamuihin ennen kouluunlähtöä ja Ylen Aikaiseen. Olli Ihamäki ja Tiina von Martens ja keitä heitä oli...?

AamuTV:stä vielä tietoakaan, verkosta ja tietokoneista puhumattakaan.

Uusi annos Siskonpetiä

Vanhan suosikkini Siskonpedin kolmas tuotantokausi Yle Areenassa oli tietenkin ahmittava muutama jakso kerrallaan.

Joukossa ihan hyviä juttuja mutta yleisvaikutelmana hienoinen ideoiden loppuminen. Mikä saattaa olla tietenkin vääristynyt mielikuva, sillä saatanhan todellisuudessa verrata mielessäni vain aiemmista kausista mieleen jääneisiin parhaisiin sketseihin.

Pitäisi kirjata kaikki kaudet sketsi kerrallaan tarkastaakseen, mitkä itselle kolahtivat eniten, mutta eihän moista sentään. Some-kulttuurin piikittely ainakin toimii aina, samoin Maijan ja Sirun seikkailut. Missä määrin itsekin katson Siskonpetiä siksi, että näyttelijät ovat naisia ja miellyttävän näköisiä, on oma kaikkeen visuaaliseen kulttuuriin nivoutuva kysymyksensä.

Usko- ja Kuolema-jaksoissa ryhmä tuntui olevan epävarmimmillaan, mutta tässä kohdin olisi varmaan paikallaan second opinion.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Ennakkolippu 9,50 euroa

Kaksi ratsupoliisia klopotteli verkkaisesti menemään Urheilukadun kevyen liikenteen väylää, ja tuonnempana seurasi vielä toinen pari. Varmaankin ajokkejaan ulkoiluttamassa, koska ei kai Ahvenanmaalla jalkkishuligaaneja ole.

Hyvissä ajoin saapuneena ehdin seurata kentän kulman studiossa värjöttelevien asiantuntijoiden liikehtimistä kameran edessä.

Pelin alkuun ammutun poliisin, seuran naisjoukkueen entisen maalivahdin, muistaminen, jossa oli pysäyttävyyttä. Samoin seuran erityisryhmäjoukkueen pelaajissa, jotka tavanomaisten pikkujuniorien sijasta saattoivat tähdet kentälle.

HJK:n selvästä hallinnasta huolimatta juuri sellaista tahmeutta kuin mestaruuden ollessa katkolla voi odottaakin. Melkeinpä hauskinta oli katsomon etuseinän päällä notkuva pikkumies, joka yritti tarkoin matkia fanikuoron huutoja ja taputusten rytmiä kädet pään päällä.

Tulihan se mestaruusmaalikin, ja komean Anthony Annan tykittikin. Vaikka tuskin kuitenkaan jää mieleeni yhtä lujasti kuin Pasi Rautiaisen vastaava syksyllä 1978 Hakaa vastaan.

Järjestyksenvalvojat olivat koettaneet sitkeästi pidätellä katsomosta kohti kenttää valuvaa massaa, mutta loppuvihellyksen soitua pitch invasion oli liian massiivinen pysäytettäväksi. Hyväntuulisen leppoisana lauleleva kuitenkin, nähdäkseni. Oli jäätävä vielä toviksi katselemaan sivusta pelaajien ja päätykatsomon yhteistä mestaruuslaulantaa.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Koeviikko

Vuosikymmenet vierivät, mutta jotkut asiat pysyvät.

Lukujonojen summia ja toisen asteen epäyhtälöitä pähkäillään keittiön pöydän ääressä edellisenä iltana klo 23.

Saisikohan sitä itsekin toisella yrittämällä sivusta säestämällä differentiaalit haltuun?

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tuoksuja

Töölön lehmukset heinäkuun edetessä.

Juuri leikattu nurmikko.

Ulkona saunan kuistin narulla kuivunut pyyhe.

Terva, etenkin kesäauringon lämmittämän savolaisveneen pinnassa.

Tietyt parfyymit mielleyhtymineen.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Miellyttävä mielleyhtymä

Lauantain huoltopäivä: Imuroinnin jälkeen pyykit ylös vintille.

Ihan siinä pään päällä sade ropisee rauhoittavasti pelikattoon ja palauttaa monen, monen vuoden taa mummolan aitanvinnille.

Koko päiväksi luvattu sadetta, joten tänään ei lähdetä pellolle eikä risusavottaan vaan saa olla vain. Heteka narahtaa, kun käännän kylkeä lukiessani vanhoja Aku Ankkoja tai Herra Pumpun testamenttia. Lautaoven raosta tuleva viileä henkäys saa vetämään vanhaa täkkiä ylle. Märkä pihaheinikko tuoksuu, sadevesikorvo rännin alla plumpsahtelee.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Melkein liki Toukolan kylää

Ei ihan postiauto, mutta on tavallisessakin vähän pidemmän matkan linja-autossa vielä nostalgian häivähdys. Kuljettaja näppäilemässä summaa koneeseensa, moottorin nouseva jyrinä kun ajoneuvo kaartaa maantielle ja ehkä kaikista eniten penkkien karheiden päällisten tuoksu.

Klaukkalan linja-autoasemalla on kuusi laituria ja tilausajoille vielä seitsemäs. Tai ei laituria, mutta ainakin numeroidut kyltit.

Isosta risteyksestä vanhasta muistista mäkeä alas ja sitten oikealle. Urheilukentän tienoo näkyi muuttuneen työmaaksi, kyltit kertoivat tapahtumakentän, mikä sellainen sitten onkaan, rakentamisesta. Pujottelin verkkoaitojen välistä ja parkkialueiden poikki tekonurmen häkkiin.

Selän takana nurmijärveläinen niittyaukea, jonka taa aurinko laskeutui. Sekava örinä paljastui pariskunnaksi, joka ilmestyi jostain soratielle ja rouski epävarmoin askelin kohti kylän keskustaa.

Kentän puolella tavallista enemmän maaleja, ja syyskauden avausvoitossa ne irrottavat totuttua leveämmät hymyt.

Avausjaksolla pelattiin matalalta porottavan auringon paisteessa, joka lämpeni kellanpunertavaksi ennen kuin katosi ja jätti kentän kylpemään valonheitinten loisteessa mustuuden keskellä.

Busseja Helsinkiin lähti puolen tunnin välein.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Aamukalibrointeja

Oli googlattava, onko olemassa sanonta tentatively sarcastic.

Eittämättömän jäävinä luulen, että se voisi sopia kuvaamaan monia tweettejäni, joissa on usein tarkoitus olla näsäviisastelun seassa joku oikeakin pointti.

Virroissani vellovan mainoskampanjan mukaan koko Suomen on määrä syödä tänään luomupuuroa. Itse syön tänäkin aamuna ihan tavallista. Lidlin kaurahiutaleet ovat halvempia kuin Alepan.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: Sattuman sija

Alexander Ring pommitti elämänsä maaotteluvapaapotkun ja Suomi voitti Islannin 1-0. Pelin jälkeen linkattiin somessani analyysiin, jonka mukaan Suomen voitto olikin erinäisillä mittareilla ansaittu ja todennäköinen.

Jälleen kerran jäin miettimään, miten varmalla rintaäänellä urheilun analyytikot jalostavat tulokset uskottavan kuuloisiksi tarinoiksi. Entä jos Ringin vapari olisi, kuten useimmiten käy, tärähtänyt muuriin tai leijaillut päätykatsomoon?

Kuinka paljon jää ja uskalletaan myöntää jäävän sijaa sattuman osuudelle, mietin usein. Etenkin jalkapallossa, jossa tulos voi olla 0-0 tai 1-0 eikä koripallon tapaan 98-96. Kuinka paljon jää kiinni siitä, osuuko se laukaus 16 metristä puolustajan kantapäähän ja kääntyy siitä toiseen kulmaan kuin mihin tilanteen oikein lukenut maalivahti oli jo matkalla?

Vastaavasta kirjoitti talous- ja poliittisten analyysien osalta nobelisti Daniel Kahneman kirjassaan Thinking fast and slow luvussa The illusion of understanding.

Kokenut valmentaja tietää voivansa vaikuttaa vain todennäköisyyksiin, sattuman sijan puristamiseen mahdollisimman pieneksi.

torstai 31. elokuuta 2017

Ketunhännän koko

Lakanapaja julisti "naisen eurosta", mustavalkoinen urheiluseura saarnasi sateenkaaren väreistä ja reaktiot olivat (odotetun) vaihtelevia.

Jokaisen organisaation markkinointipalavereissa puhutaan nykyään yhteiskuntavastuusta eli siitä, kuinka paljon myyntiä kasvattavaa goodwilliä olisi saatavissa sopivilla ulostuloilla. Auki on ketunhännän koko kainalossa eli saattaa siellä idealismiakin olla.

Mikä on itsestäänselvän kannatettava asia ja mikä "aidommin poliittinen" sellainen, josta voisi uskottavin perustein olla puolesta ja vastaan?

Onko nähtävissä, että organisaatiot alkaisivat ottaa kantaa selkeästi kiistanalaisiin asioihin ja jakaa asiakkaitaan ihastujiin ja hylkääjiin?

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Sivistyksen ohut pintakiilto

Uusintaluvussa oleva Savage continent muistuttaa, miten ohut oli sivistyksen pintakiilto Euroopassakin, kun ruoka oli lopussa ja esivalta kateissa.

Ja miten loputtomiin ihmisjoukot löytävät syitä rääkätä ja tappaa toisiaan.
- - -
Jossain muualla oli sitten se ajatus, ettei maailma välttämättä olekaan mitenkään vääjäämättä kehittymässä kohti sivistynyttä demokratiaa.

Jospa demokratia edes nykymuodossaan onkin harvinaista herkkua, poikkeus ja kenties katoava asiaintila?

maanantai 28. elokuuta 2017

Urheilutarinoita 2

WC:t vain asiakkaille, varoitti Kirkkonummen jäähalli, mutta vinkkasi ystävällisesti, että viereisen pukuhuonerakennuksen päädyssä on lisää. Ei vain maininnut, että ne ovat lukossa. Hallin takana rehotti kuitenkin tiheä sekametsä.

Parkkipaikalla starttaili sateen jäljiltä Tivoli Sariola. Melkoinen roudaaminen oltava semmoisenkin pystyttelyssä.

Taasko poikia on vajaa joukkue, saatiin todeta vipeltäjien lämmitellessä nurmella, ja siihenkin oli tarvittu yksi ystävällisesti avuksi lupautunut.

Edelliskerran rohkaisemana ei vastustajan johtomaalikaan masentanut, mutta isäntien maalivahti osoittautui liian kovaksi palaksi. Haki rangaistuspotkun näyttävästi alakulmasta ja peitti oman suosikkipelaajani parhaan maalipaikan neljään vuoteen ja vielä jokusen samanmoisen päälle.

Lopussa sitten repesi rumaksi tappioksi kun kymmenestä urhoollisestakin kaksi kykeni kolhujen jäljiltä enää ontumaan kentällä irvistellen. Hyökätkää oikeelta, se pakki ei pysty juoksemaan, huomasi vastustajakin.

Hieno usva alkoi nousta niityltä kentän takaa samalla kun Kirkkonummen ilta tummui.

Fiksu katsoo numeroiden taakse, ja taistelitte loppuun saakka ja vieläpä puhtaasti, ei ainuttakaan varoitusta koko pelissä, muistutin takapenkin nuorukaisia kotimatkalla.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Toisella korvalla

Kertovat korkean viranomaisen lausuneen:

Suomi on siinä aivan kärjessä, että me tiedetään jokainen henkilö, joka tänne on tullut, minkälaisella taustalla hän on tullut ja me pystytään niin kuin rekisterin kautta näkemään sitä tilannetta, minkä tyyppisiä ihmisiä meille tulee.

Viime päivien uutisia Länsi-Suomesta lukiessa on alkanut tuntua, ettei korkea viranomainen ole ollut ihan tilanteen tasalla.

maanantai 21. elokuuta 2017

Urheilutarinoita

Kun vastassa on jo muutenkin ennalta itseä kovempi porukka. Ja sitten tulee vielä samana päivänä poisjääntejä, joiden myötä joudutaan pelaamaan alusta asti miesalivoimalla.

Ja vastustaja menee avausjaksolla johtoon ja kaikilla on kiusallinen tunne, että kohta alkaa ropista lisää.

Mutta vastustaja pelaa jotenkin tahmeasti, ja yhtäkkiä peli onkin oman yhden toisen jakson onnistumisen jälkeen 1-1.

Sitten katsellaan kelloa ja kävellään kynsiä purren ympyrää sekuntien mataessa hitaasti ja vastustajan hakiessa vimmalla voittomaalia.

Kunnes erotuomari laittaa pillin suuhunsa ja puhaltaa ne kolme vapauttavaa ääntä.

Toki ekstralämpöä siitä, että tasoitus oli oman suosikkipelaajan tämän kauden kiintiömaali. Ja kuriositeettina, että puolustavana pelaajana paini ottelunsa keskikentällä sitä vastapuolelle vaihtanutta oman joukkueen monivuotista maalikuningasta vastaan. Joka tällä kertaa jäi ilman onnistumista.

Välillä saa Casemirokin väläyttää.

lauantai 19. elokuuta 2017

Turku

Kahtiajakautuneessa Suomessamme kommentoijat solahtavat rooleihinsa jo harjoitellun sulavasti.

Miukujen mielestä Turun toreilla juoksentelee päitä irti leikkaavia muukalaisia eikä kukaan tee mitään vaikka kuljetusten leireille olisi pitänyt jo alkaa.

Maukujen mielestä Turussa oli jokin ikävä onnettomuus, mutta onneksi sankarit Ahmed, Ibrahim ja Suleiman pelastivat satojen nössöjen suomalaisten hengen.

Tosin omissa siisteiksi kitketyissä virroissani kommentoi käytännössä vain maukuja, joten olen päätellyt keskustelun ikään kuin puhelimessa puhuvaa ihmistä kuuntelemalla.

Kun muut ovat puineet pääasian, mietin sivuseikkoja. Muistelen poliisin ennen vanhaan ohjeistaneen, ettei siviilin pidä lähestyä aseistautunutta väkivallantekijää vaan soittaa hätänumeroon ja korkeintaan seurata kaukaa. Se on ehkä nyt muuttunut. Ja miten poliisi on onnistunutkin pysäyttämään tekijän yhdellä laukauksella sopivaan kohtaan, semmoista kun on sanottu tosipaikassa varsin vaikeaksi. Ehkä etäisyys on ollut lyhyt ja maali paikallaan.

Seuraavan ikävän tapauksen alustaksi veikkaan jo Helsinkiä.

perjantai 18. elokuuta 2017

Miehiä ja ihmisiä

Sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa.

Pokkarihyllystä pikaselailulla pakaasiin Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Kannatti.

Kasvu pojasta mieheksihän se on, kärjistetysti yhteen kesään pakattu ja jämäkkäkin, mutta romaanille sallittakoon. Oppikoululaisesta vastuunottajaksi muistakin ihmisistä perheessä ja töissä. Pertsa ja Kilu -kirjojen tapaan teini ei piehtaroi fiiliksissään vaan tekee kodin työt ja laittaa perunat ja kastikkeen kiehumaan ennen kuin vanhat ja väsyneet vanhemmat saapuvat töistä.

Miehenä olemisesta ja sellaiseksi tulemisesta, rinnalla tarkkailussa kohtalotovereita, omiin rooleihinsa ja olemisiinsa kasvaneita ja juuttuneita ja jo historiaan väistymässä olevia miehiä. Ja naisiakin, mutkattoman inhimillisiä, nuoren miehen näkeminä.

Jokin konstailemattoman toteavassa tavassa kertoa asioista tuo mieleen Alpo Ruuthin ja Hemingwaynkin.

Radiojuonne virittää tarinaa, samoin viittaukset vanhempien henkilöhistorian niihin piirteisiin, joita ei omille lapsillekaan kerrota. Ja plussaa hienovaraisesta 70-luvun alun ajankuvasta ja itselle varusmiesvuodelta tuttuja paikannimiä vilisevästä miljööstä. Merve, Aulanko, Hätilä...

Ei miestä käsketä kuin töissä ja armeijassa, vanhempi voi käskeä nuorempaa ja ylempi alempaansa, silloin se ei tunnu, siihen on tottunut ja voi totellakin, mutta muuten ei voi koska mies tietää parhaiten itse. Neuvoja voi kuunnella ja noudattaa mutta toisen sanomisen alle ei mies itseään jätä koska muuten on tahdoton ja näyttää muillekin että on.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Bondit

Sekä Corleonen perheeseen että James Bondiin taisin itse asiassa tutustua ensin kirjoina, mutta sittemmin toki elokuvat nousseet dominoimaan mielikuvia.

Omanlaistaan campia, jos termin yhtään oikein ymmärrän, mutta kyllähän Bond-leffat ovat kiinteä osa horisonttia.

Tämän kesän sarja Nelosella on mennyt taustaäänenä: jotain katsottu pitempään ja jotain, kuten eilen, parikymmentä minuuttia, jalkapallon alkamiseen toiselta kanavalta saakka. Hei, nyt tulee sejase klassikkokohtaus tai -repliikki, ja sitten taas huomio muuhun.

Sean Connery toki bondeista bondein, vaikka omalle ikäluokalle kai Roger Moore se "oikea". Golden eye olisi katsottava ihan Bond girleistä ihqimman eli "Natalya Simonovan" takia, "Anya Amasova" jo menikin ja ilmeisesti"Naomi" myös.

Luulen, että katson mieluummin kepeämpiä kuin uusimpia synkkäsävyisempiä bondeja.

TV Tropesin aarreaitassakin Bond-aineistoa riittää.

tiistai 15. elokuuta 2017

Kärsivällisyys koetuksella

Kuulu mainostoimisto jakoi Twitterissä tuoretta Helsingin Olympiastadion-aiheista videotaan.

Taas yksi rahareikä Stadikan rajattomaksi paisuneelle remonttibudjetille, oli ensimmäinen ajatukseni, ja toinen, että näköjään ei vieläkään ole keksitty mitään, mikä ylittäisi nuoret naiset katseenvangitsijana.

Ennen remontin alkamista olin muistaakseni sitä mieltä, että noin tärkeä osa kaupunkia kannattaa korjata, vaikka se uuden rakentamista kalliimmaksi tulisikin. Budjetin petettyä totaalisesti ja seuratessani samalla Länsimetro-farssin taivaaseen asti pitenevää piikkiä saattaisin olla nyt eri mieltä.

Näyttävähän video toki sinällään on.

maanantai 14. elokuuta 2017

Ukkonen kävi

Yleensä kun klikkihaavit lietsovat Helsinkiin myrskyä ja maailmanloppua, tuloksena on muutama tuulenpuuska ja kaatunut mainoskyltti.

Lähdettiin kuitenkin ulos vilkaisemaan sadekartan punaisen läikän alkaessa olla ruudulla kohdalla.

Mustien pilvien alla Taivallahden kioskista itselle maraschinoa, prinsessalle mustikkaa. Helteessä pallot sulivat ennätysvauhtia ja tahtoivat valua käsille.

Ensimmäiset pisarat alkoivat putoilla samantien, joten sopi siirtyä koulun pihan katoksen alle.

Hetken aikaa säesti salamointia ja pauketta kunnon tuuli, joka lennätti pieniä oksia vaakasuoraan samalla kun sade kimposi kalliosta valkoisena suihkuna. Sitten laantui lotinaksi, välkkeeksi ja murinaksi, joita toki riitti tavallista pitempään samalla kun ilmiö etääntyi kohti itäistä Suomea.

Vielä kierros rannan tuntumassa. Oksia oli puista putoillut ja siellä täällä isoja lammikoita, mutta ei tämä mitään tornadoseutua ole.

Onneksi.

perjantai 11. elokuuta 2017

Kuin eilen

Vastahan sitä itse aloitti lukion, ja nyt jo seuraava sukupolvi.

Silloin 18.8.1980 oli 24 astetta lämmintä, ja aamulla ennen ekaa koulupäivää oltiin V:n ja E:n kanssa Väiskillä potkimassa palloa. Koulun jälkeen Temppelikadulla E:llä, jossa myös V, T ja K muun muassa shakkia pelaamassa. Sinäkin iltana pyöri levylautasella Ramones.

Kaikkinensa yksi elämäni parhaista kesistä.

Silloin ostettiin kirjat Info-kirjakaupasta Runeberginkadulta ja kirjat olivat vielä kirjoja. Nyt tihruttava listasta tarkkaan, minkä aineen materiaalit hankittava sähköisinä ja minkä vanhaan malliin painettuina.

Jameran myymälässä Kalevankadulla palvelu oli kuninkaallisen huomaavaista.

torstai 10. elokuuta 2017

Tasalämpöisen elämää

Popup-studioksi valitussa käytävän kohdassa ison ikkunan äärellä naamakuvia napsiessa puski hikeä joka huokosesta niin, että oli kuivattava otsaa nenäliinalla. Odotin pääsyä hallin puolelle viileyteen.

Tunnin kohdalla kaukalon laidalla alkoi hytinä, kun kostuneet vaatteet olivat käyneet hyisiksi ja iho myös. Viimeistään siinä kohdin olisin lähtenyt lämmittelemään, jos ulkona ja odottavalla kävelymatkalla kotiin olisi rapissut 18 pakkasastetta.

Nyt kelpasi sinnitellä vielä puoli tuntia ja astua sitten ulko-ovesta Salmisaaren ilta-aurinkoon ja kesäiseen lämpöön. Mutta kunnon perunoita ei löytynyt S-Marketistakaan. On se nyt kumma.

tiistai 8. elokuuta 2017

Mikrohistorian hippusia

Aarreaitta helsinkikuvia.fi.

Katajanokalla 1967 kuvatuista aluksista etummainen lienee samainen Rigel, jossa faija-vainaa seilasi jossain vaiheessa perämiehenä.

Constantin Grünbergin ottama kuva julkaistu Helsingin kaupunginmuseon luvalla.
---
Tähän vielä toisaalle laadittu kommenttini:

Albatrossin kuuleminen aina hiukan herkistää, kun mieluusti ajattelen faija-vainaan ikänsä seilanneena liitelevän nyt jossain Atlantin ulapoiden yllä. Ja toisenkin faijan. Vaikka hautakivensä Honkanummella kivenheiton päässä toisistaan seisovatkin.

Mitä tahansa muuta muttei sitä, faijan ääni terästyi, kun pienenä sanoin haluavani itsekin merimieheksi. Ehkä Tornatorin matkoilla oli vähemmänkin hohdokkaat puolensa. Riosta kuitenkin on mustavalkoisia valokuvia.

Minä jatkoin lyseossa vaikken kunnanvirastossa.

lauantai 5. elokuuta 2017

Melkein Kirkkonummen rajalla

Pienellä navigoinnilla löytyi keskeltä Kivenlahtea laaksomainen puiden reunustama pläntti ja sieltä idyllinen tekonurmi.

Natiaisten lämmitellessä pieni kävely alueella. Muistan yöpyneeni Maininkitiellä monesti lapsuudenkaverini muutettua sinne Töölöstä 70-luvun alussa, mutta mikään taloista ei oikein näyttänyt tutulta. Hienoinen turhautumisen tunne siitä. Silloin puhuttiin vielä Stensvikistä. Kadun vieressä paikallinen, jonka täysissä ulkopöydissä paikalliset keräsivät terassirusketusta.

Illan ottelussa hyviä elementtejä, vaikkei lainamiehillä pelille pelastettu ryhmä ihan espoolaisille pärjännytkään. Aina ilo katsella suosikkini kirmailua.

Kentän laidalla muisteltiin muun muassa syksyn 1978 Rissalan lento-onnettomuutta, josta (ja radiotoimittajasta) kertova dokumentti eilen uusintana TV:ssä. Onnettomuuskoneen edellinen lento silloin samana päivänä oli meidän laskuvarjohyppymme Utissa, kärkimiehen isä mainitsi.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Breslau on nykyään Wroclaw

Kesäinen Töölö kauneimmillaan Manskulla. Aurinko, lehmusten vihreys ja tuoksut ripauksella Töölönlahden merta, pohjoisesta lähestyvä spåra.

Hämmentyneen oloinen purseri laskemassa matkustajia yhä uudelleen ja kapteenin kuulutus, että lähdemme, kun määrä saadaan täsmäämään. Selän painuminen vasten istuinta kun Lufthansan Airbusin pilotti avasi kaasun ja moottorien kohina yltyi jylinäksi. Lentojen paras hetki.

Münchenin kentän läpijuoksu terminaalista toiseen, osin toki sukkulajunalla. Onneksi jatkolentokin oli myöhässä, muuten olisi mennyt tiukalle. Bussimatkan päässä platalla lotisi sade, suojasin silmälaseja kämmenlipalla.

Perillä Breslaussa eli Wroclawissa kiire loppui, joten istuskelin hetken aulan penkissä ennen kuin lähdin etsimään taksia.

Lasitornihotelli, turha reissu pressikeskukseen, akkreditointitiski oli suljettu 40 minuuttia aikaisemmin. Salamipizza takakujan noutopaikassa.

Sokosta muistuttava tavaratalo keskustassa erottui joukosta ja viehätti silmää. Renoma, entinen Wertheim, olikin klassikko jo 30-luvun Breslausta, selvisi. Muutenkin mielenkiintoisia kerrostumia vanhaa arkkitehtuuria, sosialismin ajan laatikoita ja tämän vuosituhannen lasipalatseja.

Puolen tunnin kolkuttelu haki kaupungin ja yli Oderin hallille torstaina, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Alkuun sateita, viimeiset päivät yli 30 asteen hellettä. Halliullapäiviä hotdog ja olut -muonituksella. Oma koneeni putosi verkosta joka kerta pressihuoneen täyttyessä, mutta hengittelin syvään enkä paiskannut laitetta lasiseinän läpi pihalle. Iltaisin hotellilla suihku ja nopea nukahtaminen.

Viimeisenä iltana vielä komennus päättäjäisiin Mika Kohosen palkitsemista kuvaamaan. Pimeys laskeutui jo, mutta lämpötila killui vielä kolmessakympissä. No place for media, pahoitteli ensimmäinen keltaliivinen ajelehtiessani väkijoukossa. Sorry my English very bad, selvitti seuraava. Ulos ja alueen ympäri ja toisesta portista, osasi kolmas onneksi kertoa. Sillä portilla vetivät ovimiehet kättä lippaan mediaflaballe ja viittoilivat valokuvaajille varatulle alueelle aivan lavan eteen. Hieno hetki, kun kaikkien aikojen salibandypelaaja kumarsi kymmentuhatpäisenä pauhaavalle yleisölle.

Illallinen löytyi Wroclawin rautatieaseman McDonald'sista, jossa klassikkoateria irtosi runsaalla neljällä eurolla. Sitten hotellille kyselemään aamuksi taksia ja pakkaamaan tavarat viiden minuutin lähtövalmiuteen. Helppoa, kun viiden päivän kantamuksena vain yksi reppu kameroineen, tietokoneineen ja vaatteineen.  Uni tuli yllättävän helposti, vaikka pommiin nukkumisen mahdollisuus aina näissä jännittää.

Herätys 3.50, alas, checkout ja ulos taksiin. Respa oli arvioinut matka-ajaksi 40 minuuttia, mutta sen osoittautuminen 15 minuutiksi toi luppoaikaa. Olin odottanut kuollutta kenttää, mutta terminaali kuhisi täysillä jo ennen viittä. Lentoja lähdössä Rodokselle, Varsovaan, Lontooseen... Viimeiset setelit kinkkupatonkiin ja omenamehuun, listalla olisi ollut myös pirogi ruskie tai vaikkapa puuroa banaanin ja hunajan kera.

Samalle yhteyslennolle pakkautui urheilijoita ainakin Kolumbiasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista. Münchenissä nyt sen verran vähemmän kiire, että poikkesin Bayern Münchenin fanituotemyymälään.

Lennolla Helsinkiin vei uni voiton. Suomessa mukavan viileää.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Tapahtui niinä päivinä

Yhdeksännen Helsinki Cupin ylle alkoi kasautua tummia pilviä, kun osa pelaajista alkoi suunnitella osallistumista kaverijoukkueella ja oman ryhmän johto ilmoitti, ettei turnaukseen tänä vuonna sittenkään lähdetä. Mudan maku jäi prosessista, mutta onneksi veljesryhmä toivotti pelinälkäisen keikkamiehen tervetulleeksi.

Vaikka suurin osa peleistä päättyikin Patakakkosen hengessä, lainatoppari teipillä muutettuine pelinumeroineen sai melkeinpä nolon määrän minuutteja ja päälle kehuja. Ja peräti kahden brasilialaisen ryhmän kohtaaminen juuri tässä lajissa on aina jotain erityistä.

Sen verran tuttuja naamoja viiletti jatkopeleissä, että niitä oli käytävä kurkkimassa ensin Vallilanlaakson sateenlotinassa ja sitten Töölön stadionin paahtavassa auringossa.

Finaalipäivä kuitenkin jäi väliin reservin korpraalin vinkattua retkestä siviileille vasta avautuneeseen Isosaareen, jossa partion johtaja oli aikanaan pääosan omista kuukausistaan palvellut.

Varasin verkosta kuudenneksi viimeisen lipun alukseen, ja kohta paistattelimmekin Kauppatorin rannassa.

Röyhkeä helsinkiläinen lokki muistutti valppauden merkityksestä iskemällä jäätelötötterön palloon kun isojen valkoisten siipien kahahdus kasvoilla vasta varoitti jotain olevan tekeillä. Olisiko siinä oravaakin ketterämpi kaupungin symbolieläin?

Runsaan puolen tunnin vesibussimatkan päässä odottanut Isosaari oli isompi kuin olisin arvellut: metsää, kalliorantaa ja auringonpaisteessa kimmeltävää Suomenlahtea. Niin upseerikerho ja kasarmi kuin vartiotorni ja vartiotupana käytetty mökkipahakin yhä tallella. Tykit ja pari muuta aluetta aidattuina kieltokyltein.

Niiltä ajoilta tiedetyssä tuulensuojaisassa kalliopoukamassa nautittujen juuston, punaviinin (ihan vähän, kiitos, olen huono viininjuoja) ja suolapalojen jälkeen löytyi se isoin tykkikin, vaikkei aitojen taa juuri näkynytkään. Mutta kännykän ruudulla Google Mapsin satelliittikuvassa kyllä. Ja oletan tykkien ja vartiotornin koordinaattien olevan jossain valmiiksi kirjattuina ampumasuunnitelmiin, joissa on haalistunutta tekstiä kyrillisin kirjaimin.

Varjelen, vartija, sitä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

900 päivää

Muistelen jonkin Leningradin piirityksestä kertovan kirjan tehneen vaikutuksen jo kansakouluiässä. Saattoi olla Harrison E. Salisburyn The 900 Days: The Siege of Leningrad sikäli kuin oli suomennettu.

Nyt kirjastosta Ales Adamovitshin ja Daniil Graninin piiritettyjen päiväkirjoista toimittama ja täydentämä Leningradin piiritys - kohtaloita saarretussa kaupungissa.

Pyörätuolilla liikkuva akateemikko Knjazev seuraa tapahtumia päivä päivältä kylmenevän työhuoneensa uumenista ja pohtii saksalaisten barbaarien valloituksia suhteessa muinaisiin valloittajakansoihin.

Lidija Georgijevna yrittää selvitä hengissä pikku Toljan ja vielä pienemmän Ninotshkan kanssa ja ennen kaikkea pitää lapsensa elossa.

Äitinsä ja pienen siskonsa kanssa asuva kuusitoistavuotias shakkia harrastava koululainen Jura haaveilee vielä alkuun paikasta merikadettina ja jatko-opinnoista, mutta nälän viikko viikolta yltyessä ajatuksiin ei mahdu enää kuin yksi ajatus: ruoka. Syvimmässä alennustilassaan nuorukainen varastaa leivänmuruja perheeltään ja sortuu kommunistisen puolueen jäsenyydestään huolimatta rukoilemaan jumalaa - mikä häpeä!

Ruoaksi kelpaa kaikki: puuliima, kiinni saadut kissat, lieden rakosista raaputettu vuosia vanha rasva. Ihmissyöntiä ei tässä kirjassa mainittu, joissain muissa lähteissä kyllä.
- - -
Ja spoilerit eli toimittajien selvittämät jatkokohtalot:

Akateemikko Knjazev evakuoidaan kaupungista, ja hän palaa aikanaan saarrosta vapautettuun Leningradiin, jossa elää elämänsä loppuun saakka.

Lidija lapsineen evakuoidaan henkihieverissä. Pikku Ninotshka sairastuu ja kuolee.

Juran päiväkirja loppuu siihen, kun evakuointimääräys tulee, mutta hän on jo liian heikko nousemaan enää edes vuoteeltaan.

Toimittajien lopulta löytämä pikkusisko Ira kertoo, että Jura jäi kaupunkiin eikä hänen kohtalostaan ole mitään tietoa. Ira itse jäi ilmeisesti ainoana perheestä eloon ja muistelee lopulta koittanutta evakuointia junalla:

Sitten meille annettiin kuponkeja, ja äiti haki kokonaisen leivän, joka myöhemmin yöllä varastettiin hänen päänsä alta. Kuudelta seuraavana aamuna hän makasi silmät kiinni vaahtoa huulillaan. Hän kuoli siihen penkille. Kuolintodistuksessa lukee: Antonina Mihailovna, neljäkymmentä vuotta. Kuolinsyy: dystrofia.

Hiljaiseksi vetää.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Paljonko on paljon

Ajatella, että lapsena iso suklaalevy oli satagrammainen. Iso limsapullo oli litran vetoinen, pieni kolmanneslitran paitsi ravintolan Coca-cola sitäkin pienempi.

Huoneet olivat kuitenkin nykyistä suurempia.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Toinen aika, toiset miehet

Hävittäjä-ässä Kyösti Karhilan muistelmat olivat kyllä kiitettävä lukupaketti, niin tarkoin oli nuorukainen sotaretkensä päiväkirjaansa tallentanut.

Lentokoneet ominaisuuksineen, vikoineen ja erityispiirteineen. Ja lentämisen ilo sinänsä, siinä sotimisen ohella. Etuoikeutettua touhua korsussa ja poterossa käkkimiseen verrattuna.

Ruoan keskeisyys, ja miten siitä oli sota-aikana alituinen pula. Räiskäleet, oikea pulla tai se kerran sodan aikana maistettu aito kermajäätelö isoja tapauksia.

Arjen ja sotimisen sekoittuminen, jotka lentäjällä varmasti tapahtuivat etulinjan mosuria helpommin, etenkin Helsingin Malmilla palvellessa. Torjuntalento Suomenlahdella, noin hajosi ryssän hävittäjä hyvin osuneesta sarjasta kappaleiksi ja putosi komeasti mereen, sitten syömään ja illalla elokuviin, eri jännä filmi oli.

Putosin taas kerran kärryiltä

HS:n otsikko:

Valtavirrasta puuttuu Ultra Bran kaltainen yhteiskunnallinen yhtye – siksi nykyteinit eivät pääse itkemään sukupolvi­kokemuksen vallassa vuonna 2037

Itkemisistä tiedä, mutta en keksi, miksi tunnepitoinen nauttiminen nuoruuden tärkeistä biiseistä muistoineen edellyttäisi niiltä jotain yhteiskunnalllisuutta.

Tai edes sanomaa.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Edellinen puolalaiseni taisi olla Czterej pancerni i pies

Sunnuntai-iltojen Raja, jota ei ylitetä (Wataha) ehätti kuudenteen jaksoonsa ja päätökseensä.

En välttämättä ihan vakuuttunut tämän nordic noir -tyylilajiin sijoitetun puolalaisen käsikirjoituksesta, mutta katsottavaksi asti kiinnosti.

Vaikuttavinta varmaan kuvauksella korostettu kaakkoispuolalaisten metsien valtavuus, tiheys, synkkyys ja loputtomuus Ukrainan vastaisella rajalla. Uudenkarheissa maastopuvuissaan partioivat rajamiehet ja -naiset tuntuivat tosiaankin olevan yksin keskellä jotain suurta. Mäkiä ja jyrkänteitä ylös ja alas, kivikkoisia puroja.

Ennestään tutut sanat dobra ja kurwa toistuivat taajaan.

Kontrasti kaupunki - maaseutu. Toisaalla lasipalatsien keskellä sliipatut hämärämiehet henkivartijoineen hyvinleikatuissa puvuissaan ja kiiltävissä autoissaan. Toisaalla haisevat kotipolttoista litkivät ukkelit lysähtäneissä murjuissaan ja neuvostoaikaisissa yskivissä maastureissaan.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Jollet ole näyttävästi puolellamme, lienet meitä vastaan

Mainittakoon, etten löydä paremmuutta tai huonommuutta siinä, haluaako ihminen pariutua saman vai vastakkaisen (jos tällainen dikotomia sallitaan) sukupuolen kanssa. Mainittakoon myös, että viikon teemana oleva Pride vaikuttaa sisältävän mainiot eväät iloiseen karnevaalimeininkiin.

Silti hiukan kohotuttaa kulmakarvaa, kun maan valtalehti tivaa urheilujärjestöltä, miksi se ei osallistu näkyvästi tapahtumaan tai kun Ylen ruotsinkielinen paikallistoimitus kiertää raportoimassa Snapchatiin vai olikohan se Instagramiin, mitkä instituutiot Helsingissä eivät liputa sateenkaren värein.

Siteeraus toisaalta:

Todellinen huipentuma pienen punaisen kirjan elinkaaressa ajoittui Kiinan kulttuurivallankumouksen, jolloin Maon yliluonnollisuudesta haltioituneet nuoret pitivät teosta symbolina, joka osoitti yksilön kuuliaisuutta puhemiehelle. Nuoriso muodosti niin sanottuja punakaarteja, jotka häpäisivät Maon ajattelulle uskottomia henkilöitä ja heiluttivat samalla pientä punaista kirjaa.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Unterscharführer Herckel väsyy koko paskaan

Netflixistä parin pysähdyksen taktiikalla My honour was loyalty.

LSSAH:n Unterscharführer taistelee aatteen puolesta, huomaa sen olevan perseestä ja masentuu.

Ilme sukua Unsere Mütter, unsere Väter -sarjalle, vaikkei samoille korkeuksille ylläkään. Eikä ole tainnut olla budjettikaan samaa luokkaa. Kuraa näkyykin jo tulleen ainakin liian hyvinsyöneistä avustajista ja epärealistisen puhtaista asuista ja kiiltävistä aseista.

Plussaa kaluston tai sellaiseksi naamioidun määrästä, kaikenlaista löytyy Pantterista Tiikerin kautta Marderiin ja T-34:n eri malleista BTR-152:een.

Sama poliittinen kysymys mahdollisesta revisionismista näissä kaikissa. Näin monen vuosikymmenen jälkeen voi jo sanoa ääneen voittajien kirjoittaneen historian ja julmuuksia ja sotarikoksia löytyvän molemmilta puolilta, mutta silti niiden epäsuhta...

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Ihan vaan himassa

Ei autoilua jonoissa, mökkiä, rantaa, grilliä, saunaa, hyttysiä eikä alkoholia.

Näinhän juhannus on oikeastaan vain pitkä viikonloppu.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hylsyjen kilinää ruudulla

Neflixistä löytyvän Korengalin kohtaus lämmittää vanhan viestimiehen mieltä.

Taistelutilanteessa miehet huutelevat koko ajan toisilleen, mitä näkevät ja missä, ryhmänjohtaja kerää jatkuvasti tietoa miehiltään ja välittää sitä joukkueenjohtajalle, joka raportoi radiolla komppanianpäällikölle, mitä on tekeillä. Toisin kuin elokuvissa, joissa kaikki vain selvänäkevät kaiken.

Korengalin varsinainen pointti löytyy toki muualta.

Kontrastina Netflixiin myös ilmestynyt Green berets, joka on, vaikkei ideologiseen puoleen nyt tartuttaisikaan, elokuvallisesti vuotensa 1968 tasoa eli kuin filmattua kesäteatteria.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Maailma kylässä

Joku poliisioperaatio siellä oli menossa, raportoi hoitokoiraa ulkoiluttanut partio aamutuimaan. Poliisiautoja siellä ja siellä ja siellä ja siellä.

Ja edelleen puoliltapäivin, kun astelimme lähikentälle suosikkipelaajan matsia ihmettelemään. Kymmenes kausi organisoidussa jalkapallossa ja ensimmäinen virallinen peli omalla kentällä, muuten.

Kolme mustaamaijaa jonossa Hietakannaksentiellä, muita siellä täällä horisontissa. Haalaripukuinen konstaapeli asteli hitaasti kentän ja kaukalon välistä ja silmäili pensaikkoa, ilmeisestikin jotain henkilöä etsien.

Rikoksesta epäiltyä, valaisi Twitteristä pelin jälkeen silmiin osunut poliisin tiedote. Sanomalehti kertoi iltapäivällä verkossa lisää tarkkailulennokista, suojavarustuksista ja tukiaseista. Ja seuraavana päivänä Temppeliaukion kirkon suojaamisesta betoniesteillä ja yksilöidysti kirkkoon kohdistuneesta terroriuhasta.

Tää Töölö on tämmönen v...un kylä, tuskaili luokkakaveri 1982. Nyt näköjään jo maailmankylä. Eniten täällä toistaiseksi huolestuttavat silti ylinopeutta ja / tai päin punaisia päästelevät autoilijat.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Edellistä hipaisten

Tuoksujen synnyttämät assosiaatiot eivät lakkaa hämmästyttämästä.

Runeberginkatua kauppaan taivaalta lotisevan sateen halki. Jokin sateen tuoksussa nosti elävästi mieleen savolaisveneen pohjalla lätsähdellen pomppivat katiskasta nostetut ahvenet ja airon kolahduksen veneen reunaan.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Parasta kesässä ovat tuoksut

Havumetsä, kun ilta-aurinko siilautui puiden välistä ja Ruostejärvi välkkyi niiden takana pistellessäni neljän ja puolen kilometrin matkaa Eerikkilän urheiluopistolta kakkostien varteen. Illan viimeinen bussi Porista Helsinkiin oli juuri sen verran myöhässä, että ehdin jo miettiä, milloin on sopivaa huolestua. Ehtipä hiki kuivua.

Edelläni kesäkadulla kulkeneen sporttisen neitosen parfyymi. En tiedä merkkiä enkä haluakaan. Näin on hyvä.

Ulkona pestyjen mattojen puhdas aromi kääriessäni niitä kuivina vintillä kokoon.

Purjo, jota pilkoin lounaswokkiin.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Hullu puurosta

Lapsena maallahan puuro oli pakollinen juttu, maistui tai ei. Maidon ja joko sokerin tai voisilmän kera kunnes lautanen oli tyhjä. Mahdollisesti aamiaiselta yli jäänyt puuro lounaan lisukkeeksi pannulla paistettuna.

Isompana se oli jotain, jota jotkut kuulemma syövät, mutta jonka valmistaminen on voileipiin verrattuna työlästä alituisine pohjaanpalamisriskeineen.

Vasta ensimmäinen mikroaaltouuni 90-luvulla palautti puuron aamuihini. Hiutaset lautaselle, vettä sekaan, ajastin ja tehot muutaman harjoittelun jälkeen kohdilleen ja ping, valmista.

Tänään lautaselle kerros kauraleseitä, päälle desi hiutaleita, vesi ja mikroon. Kilahduksen jälkeen voi vielä naputella tovin rauhassa juttuja, kunnes arvioi annoksen sopivasti jäähtyneen. Pieni sekoitus ja loraus maitoa. Viipaloitu banaani, tai jollei ole, isosta lasipurkista anopin valmistamaa omenasosetta.

Jos aamu on kiireinen tai vielä nälätön, toimii lounaaksikin.

torstai 25. toukokuuta 2017

Hyvää matkaa, Mustanaamio

Taisivat olla kouluneuvostovaalit lukuvuonna 1981-1982. Niiden alla joku oli liimannut koulun käytävän seinälle Mauno Koiviston vaalijulisteen ja pian joku piirtänyt Koivistolle mustalla tussilla sellaisen Mustanaamion  ja Karhukoplan konnien suosiman naamion.

Kouluneuvostovaaleja ei enää siinä vaiheessa otettu turhan vakavasti, ja ääntenlaskennasta vuotikin tieto, että Mustanaamio oli ollut ylivoimainen ääniharava.

Sen jälkeen en ole osannut ajatella Mauno Koivistoa ilman mielleyhtymää Mustikseen.

Tänään joukon jatkoksi Väiskin kentän päätyyn Arkadiankadun varteen hautajaissaaton ohikulkua ihmettelemään. Toki reittiä epäluuloisesti edestakaisin ajelevat poliisimoottoripyörät ja helikopterit olivat vielä kiinnostavampia.

Aikanaan ruumisauto lipui ohi perässään komeita Mersuja ja Audeja. Tuolla näkyi ajelevan arkkipiispa emeritus ja tuolla nykyinen pressa.

Sitten Taivallahden rannan kioskille jäätelölle, eikä jonokaan hiukan yllättäen ollut kohtuuton. Makuna kauden avauksessa rommi.

Olen liian vanha, jotta Manu olisi ollut minulle s e presidentti, Kekkosen seuraaja hän oli. Mutta toki viimeinen oikean pressan tuntuinen, vaikka Niinistö hivenen arvovaltaa onkin vallannut takaisin lama-ajan välikausipressan ja koko maailman solidaarisuustädin jälkeen.

Mutta pisteet Manulle fundeeraavaisuudesta. Minunkaan mielestäni uusi ja erilainen ei välttämättä ole paremman synonyymi.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Hyvä aamu

Harvinaista ja arvossaan olla aurinkoisena aamuna liikkeellä hiukan aikaisemmin kuin pääjoukot.

Leppeä lounatuuli ja määrittelemättömän kesäinen tuoksu. Juuri huuhdellut katuosuudet kastuneen pölyn aromeineen.

Töölöntorin kulmalla kahvilan avoimesta ovesta leijaileva vastakeitetyn häivähdys.

Jossain toisaalla tohistaan terrorista, mutta poimimalla oikeat kommentit mieli rauhoittuu.

Yhden mukaan kuitenkin harvinaista, toisen mukaan kuuluu nykyajan suurkaupungin normaaliin elämänmenoon ja kolmansien mukaan iskuja ei kuitenkaan voisi estää.

Joten turhaan nuo BBC:n etusivulla valppailta näyttävät brittipoliisitkaan konepistoolejaan pitelevät.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Purring of the invisible antennae

Jos herää viideltä ja nukahtaa vielä uudestaan, unista voi tulla peräti eläviä. TV:stä tutut kasvot muka takatöölöläisessä kuin opiskelijakämpässä, parfyymin tuoksun häivähdys, romulaatikko täynnä vanhoja latureita ja johtoja, herttaiset alkavan raskauden merkit. Ja toisessa urheilukenttä, joka muuttuu savolaisen ABC:nko aulaksi, keskustelu läheltä, "släpp mig", tottahan toki, huomautus kengistä, merkitsevä askel taakse ja double take.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Toinen näkökulma: Pelkoa ja inhoa ruotsalaisessa pikkukaupungissa

Olimme juuri saapumassa Växjön rajalle, kun salmiakkipastillit alkoivat vaikuttaa. Kyyristelin takapenkillä väistellen lihansyöjälepakkoparvia, mutten sanonut niistä mitään edessä tietä tuijottaville L:lle ja O:lle. He huomaisivat kyllä pian, mitä vatsassani tapahtui.

”Mitä VITTUA!”, O karjui, kun L kaasutti renkaat ulvoen kolmannelle kierrokselle samaan liikenneympyrään. Muovipilli oli yhä tiukasti O:n kädessä, mutta salmiakkijauho oli levinnyt housuille auton heittelehtiessä.

Olin pelännyt tätä. Turkinpippurit ja yliannos salmiakkijauhetta olivat liikaa L:lle, eikä häntä olisi pitänyt missään tapauksessa päästää rattiin. Lopullinen sekoaminen oli ollut vain ajan kysymys, eikä Skånen taivaalta koko päivän polttavasti paahtanut aurinko ainakaan helpottanut asiaa.

”Ota rauhallisesti, tämä on pakko tehdä, jotta emme herätä poliisin huomiota”, L mutisi harittava katse tiukasti tiessä. Hänen suunsa ympärys oli salmiakista ruskea. Olin arvannut tämän. 
"Suoraan ajaminen paljastaa turistit joka kerta, ja kaikissa liikenneympyröissä on sitä varten valvontakamerat”, L väitti.

Jouset löivät pohjaan, ja pääni tömähti turvavöistä huolimatta nelossarjan Bemarin matalaan kattoon, kun ylinopeutta kiitävän auton renkaat osuivat hidastetöyssyyn. Tähyilin kadullakulkijoita päätäni nopeasti käännellen, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota. Vai kaivoiko tuo lastenvaunuja työntelevä nainen juuri vaunuista radiopuhelinta? Pitäisikö minun varoittaa toisia?

Astuessamme hotellin aulaan vastaanottovirkailija jäykistyi, ja hänen kätensä näytti hivuttautuvan kohti tiskin alle piilotettua hälytyspainiketta. Nyt oli toimittava nopeasti. Harpoin nopeasti tiskin luo, tavoittelin rauhoittavinta hymyäni ja kaivoin povitaskustani Ruotsin kuninkaan käskykirjeen, jonka mukaan kaikkien viranomaisten, kaupallisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tuli antaa meille kaikki mahdollinen apu. Portieeri silmäili ruutupaperille lyijykynällä raapustettua asiakirjaani epäluuloisesti ja huomautti puuttuvasta sinetistä. Kumarruin vielä lähemmäs ja kysyin ääntäni madaltaen, halusiko hän todella, että nämä jäisivät viimeisiksi maalle myönnetyiksi MM-kisoiksi. 
Se tepsi. 

Juuri kun olin ohjeistamassa virkailijaa saunan oikeasta lämpötilasta ja takkahuoneeseen tuotavista juomamerkeistä, helähti takanani särkyvä lasi. 
”Tämä nilkki yritti viedä läppärilaukkuni”, L puhisi sitoessaan lasipöydän sirpaleiden seassa avuttomana makaavan nuorukaisen peukaloita nippusiteellä selän taakse yhteen. 
Kiinnitin L:n huomion kauhuissaan sätkivän piccolon punaiseen univormuun ja pahoittelin, etten voinut avata siteitä, koska sveitsiläinen linkkuveitseni oli takavarikoitu lentokentän turvatarkastuksessa.
”Se saattoi olla valepuku”, L ja O yrittivät vielä mumista tyrkkiessäni heitä nopeasti hissiin.

Ihmiset katsoivat peräämme. Ja jälkeemme kokolattiamatolle jäävää mustanharmaata vanaa O:n kassista sulaneena valuvaa salmiakkijäätelöä.

Juuri kun olin ehtinyt virittää humisten lämpenevään sissiradioon oikeat taajuudet, joku hakkasi huoneeni ovea. Naksautin virran pois, työnsin laitteen kaappiin ja suljin oven huolellisesti. 
”Mitä nyt”, kysyin oven takana huohottavalta O:lta. 
”Lainaa äkkiä läppäriäsi, minun täytyy kirjoittaa pari leiriraporttia”, O puhisi.
”Mikset kirjoita omallasi?”
”Jätin sen kotiin. Laukkuun mahtuu siten enemmän salmiakkia”, O ilmoitti.

Tilanne oli selvästi karkaamassa käsistä.

Mietin, pitäisikö minun pyytää lähettämään Suomesta miehiä vai lisää salmiakkia. Jos ammoniumkloridin määrä elimistössä ylittäisi kuudentoista kvanttimoolin kriittisen rajan, seuralaisistani saattaisi tulla täysin raivohulluja mielipuolia. Toisaalta pitoisuuden yhtäkkinen putoaminen saattaisi olla vielä pahempi juttu, joten olisi ehkä turvallisempaa yrittää pitää heidät tolkuissaan salmiakkiaakkosilla.

Etsiessämme alkuillasta ruokapaikkaa kaupunki näytti petollisen rauhalliselta, mutta tiesin sen olevan vain hämäystä. Tuo käsikkäin teputtava vanha pariskunta, nuo kävelykadun penkeillä jäätelötötteröitään nuoleskelevat perheet, kaksi vaaleahiuksista pikkupoikaa hoippumassa vierekkäin eteenpäin polkupyörillään. Tuo kesäinen ilta-aurinko. Kaikki.
”Pitäkää silmänne auki älkääkä päästäkö ketään selkänne taakse”, kähisin suupielestäni L:lle ja O:lle.
”Tässä kaupungissa ei Peppi Pitkätossukaan liikkuisi ilman automaattiasetta.”
L ja O nyökkäsivät melkein huomaamattomasti ja yrittivät kävellä rennosti, mutta jatkuva pälyily eri suuntiin paljasti, miten viulunkielinä heidän hermonsa olivat. En halunnut pahentaa tilannetta enempää kertomalla heille, mitä olin kuullut kaupungin mäyräkoiraharrastajien suunnittelemista mellakoista.

Är ni från Finland?, kysyi harmaahiuksinen mies, joka lähestyi meitä hymyillen ja kättelemään kurottautuen.

”Tarkkana, nyt se alkaa”, kuiskasin äkkiä toisille.

torstai 11. toukokuuta 2017

Sillan yli Skånen alkukesään

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun joudun esittämään passini saapuessani Ruotsiin. Sinihaalarinen poliisitar kuin suoraan Wallanderista katsoi asiakirjaa, kumartui vielä vertaamaan naamaa valokuvaan, kiitti, ojensi passin takaisin ja sulki auton oven. Sitten matka jatkui halki kesäisen Skånen aluksi Kristianstadin suuntaan.

Iltapäivän edetessä alkoi koko seurue tuntea, että aamupuuro oli lusikoitu ennen lentokentälle lähtöä. Ruokapaikkaa, edes perinteistä Statoilia, ei vain tullut vastaan, Lopulta sentään. Hästvedagrillen jossain Hässleholmin pohjoispuolella. Pihalla yksi uusi ehjä ja yksi vanha päreiksi potkittu auto, sisällä pysähtynyt tunnelma, jonka halki vanhahko mies esiliinassaan hiihteli tiskille.

Kaurismäkeläinen tunnelma, jos Ruotsissa niin saattoi sanoa.

Dagens. Se osoittautui kahdeksi kanankoiveksi, keitetyiksi perunoiksi ja isolla kauhalla annostelluksi tomaatti-kermakastikkeeksi. Tekisin itse parempaa, mutta taas jaksoi istua.

Växjössä suoraan areenan takaovelle, jossa yksi valmentajista odotti ottaakseen vastaan Suomesta tuomamme varapaidat ja muut sälät.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: "Juhlaraha"

Viime viikon #juhlarahagate kysytytti, mutta kukaan puhuttelemistani ei oikein halunnut vastata.

Oletan, ettei kukaan halunnut rahaidealla loukata ketään tai väittää, että ihmisten teloittaminen olisi myönteinen tai iloinen asia.

Ja oletan, ettei kukaan oikeasti luullut kenenkään haluavan loukata rahaidealla ketään eikä luullut kenenkään väittävän, että ihmisten teloittaminen olisi myönteinen tai iloinen asia.

Mistä silloin pomppasi asialle se väärä merkitys, jota kukaan ei tarkoittanut eikä vilpittömästi luullutkaan?

Onko inhimillisessä toiminnassa kuvilla, sanoilla tai niiden yhdistelmillä joitain an sich -merkityksiä, jotka ovat riippumattomia sekä viestin ilmaisijan tarkoituksesta että havaitsijan vilpittömästä tulkinnasta?

Vai oliko vain halu pahastua ja pöyristyä niin suuri, että se houkutti tahalliseen väärinymmärrykseen?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Vappu tai ei-vappu

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Töölöntorin reunalta: Perinteitä rikkoen

Ei tullut kokeiltua mitään näistä tänäkään vappuna. Voinee siis sanoa niiden olevan perinteitä muttei omia perinteitäni.

Nakkeja oli, ja sinappina kuulua Topin tuimaa.

Ja aattona aamupäivällä ruudussa salibandya ja iltapäivällä Saharassa kentän laidalla juniorijalkapalloa. Vuorotellen auringonpaistetta ja raekuuroja. Taitaa tulla kesä.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Charlien enkelit (väri)

Joku Hesarin nuori toimittaja ärhentää ilmeisenkin puolileikillisesti, että visuaalisesti näyttävät TV-sarjat pitäisi katsoa isolta ruudulta eikä nykytapaan kännykän tai tabletin pikkuiselta näytöltä.

Saa silti hiukan vakavastikin miettimään.

Kännykästä en ole katsonut juuri muuta kuin Invasion of the body snatchersin Onnibussissa Kuopiosta Helsinkiin, mutta tabletista paljonkin. Nykyään melkein kaiken, kun perinteistä TV:tä ei muista välttämättä edes avata.

Niinpä en itse ihan saa kiinni joidenkin tarpeesta investoida jättikokoisiin televisioihin. Teininä lopulta saadussa stereotornisetissä oli epäilemättä upeammat soundit kuin sitä edeltäneissä radionauhurissa ja kasettimankassa mutta musiikin kaivertamat tunnejäljet nyt 35 vuotta myöhemmin arvioiden aika samaa luokkaa.

Lapsuudesta jäi vahvoina mieleen sarjoja ja elokuvia, mutta ei niiden katselualustoja. Ritzin valkokangas, olohuoneen väri-TV ja oman huoneen pieni mustavalkoinen matkamalli olivat jälkikäteen muistellen sisällön rinnalla yllättävän samalla tasolla.

En tiedä, liittyykö asiaan ja sisällön hahmottamiseen, mutta taannoin etsin pitkään hyllystäni tiettyä suomenkielistä kirjaa tarkistaakseni erään kohdan. Kunnes lopulta muistinkin lukeneeni sen itse asiassa tabletilta ja englanniksi.

Kirkasta mutta tuulista

Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin.

Hietarantaa näkyvät hiukan ehostaneen, ja lisääkin tekeillä. Jospa.

Päädyn takaparkkiksen auton etupenkiltä erottuivat toisiinsa kietoutuneiden hahmojen siluetit. Kuin elokuvissa.

Horisonttiin Lastenlinnan taa ilmestynyt iso rakennus. Se uusi lastensairaalako?

Kuulokkeissa Juha Kulmanen haastatteli Julkiseen sanaan muistelmansa julkaissutta TV-pomo Jorma Sairasta. Selvästikin sujuvasanainen, mutta kunnon kuuntelu olisi ilmeisestikin vaatinut teoksen lukemisen. TV:n kulta-aikaa olivat vuodet 2000 - 2010, muistelija arvioi ja nosti perusteena esiin muun muassa Nelosen uutistoiminnan. Itse muistan hämärästi Nelosella olleen joskus jonkinlaiset uutiset, ja oma TV:n kulta-aikanikin taisi osua eri vuosituhannelle.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Pieniä kohokohtia

Kun Töölön kirjaston hyllystä sattuu silmään lukematonta Jarkko Sipilää. Luupuisto ja Prikaatin kosto ahmittu tunneissa.

Jotain on vielä jäljellä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Jäät näyttävät lähteneen


Avara luonto

Odottelutuokio iltahämärissä sairaala-alueella.

Kookkaahko jäniseläin loikki karkuun jo tullessamme, ja hetken ihmettelin nurmikolle kellahtanutta kuollutta siiliä. Harakat tai jotkin ehtineet jo napsia parhaat palat. Ei kuulemma kevään ensimmäinen, joten lienevätkö heräilleet horroksesta ennen aikojaan.

Useamman lajin linnut lauloivat komeaa konserttia, joka yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Auringon kokonaan laskettuako?

Vielä iso rotta, joka minut huomattuaan vaihtoi lennosta juoksusuuntaa ja katosi hämärään. Niitä kaupungissa kuulemma onkin ennätysmäärä, ja näkyypä meidänkin pihallemme joku hyvää tarkoittava hölmö kaataneen jyviä. Luullen kenties ruokkivansa lintuja.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Lisää keskeneräisiä ajatuksia

Moni keskustelunaihe tuntuu pohjimmiltaan tiivistyvän kysymykseen Entä jos kaikki?

Ja sille on mielenkiintoinen vastaväite Mutta kun kaikki eivät.

Tämä kaikki liittynee jotenkin kategoriseen imperatiiviin.

Ja keskeiset kysymykset tietenkin kiertävät aina kehää.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitää olla reipas?

Maan kenties hyvinkin laadukkainta jalkapallon juniorityötä tekevän Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja Juha Valla bloggaa suomalaisten nykypoikien tilasta otsikolla Kadonnutta reippautta etsimässä.

Jalkapallon aloittavat pojat ovat entistä kömpelömpiä ja arempia. Syiksi mainitaan ainakin varhaisvuosien vähäinen liikkuminen sekä urheiluväen painajaisissa säännöllisesti kummittelevat ylisuojelevat vanhemmat.

En tietenkään lähden kyseenalaistamaan asiantuntijan näkemyksiä mutta jään miettimään näkokulmaa ja motiiveja. Juniorifutiksesta sattuneesta syystä kiinnostunut löytää verkosta näinä päivinä paljon suomalaisen jalkapallon tilaa murehtivia tekstejä, ja "materiaalin" laatu on niissä toistuva teema.

Lapset eivät ole tarpeeksi liikunnallisia, lapset ja perheet luovuttavat liian helposti, nuorilta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja halua satsata...

En voi olla miettimättä, kuinka suurelta osin kyse on motiivien ristiriidasta.

Kirjoittajat ovat yleensä valmentajia ja henkeen ja vereen jalkapallomiehiä, jotka haluaisivat Suomen nousevan kohti lajin huippua. Mutta entä jos 2010-luvun suomalaiset nuoret (juu, raaka yleistys) vain eivät ole kiinnostuneita satsaamaan jalkapalloon niin paljon kuin maailman kilpailluin laji huipputasolle pääsemiseen vaatii?

Miksi heidän pitäisi?

Valla huipentaa tekstinsä:

Myös vanhempien tulee sallia lapsilleen fyysisiä ja henkisiä rajoja enemmän koettelevia harrastuksia. Tällaista toimintaa tarjoavat seurat menestyvät. Näiden seurojen pelaajat myös voivat paremmin.

Epäilemättä liikunta ja rajojen järkevä koetteleminen tekevät lapsille hyvää. Samoin joukkuepelin opit, joilla tätäkin tekstiä tutusti legitimoidaan:

...uskallan väittää, että joukkuelajit ovat oikealla tavalla (tämä on olennainen asia) valmennettuna luonnollinen keino opetella frustraationsietoa, voittamisen ja häviämisen suhteuttamista, vastustajan oikeanlaista kunnioittamista, pitkäjänteisyyttä yms. Siis monipuolista sosiaalistumista.

Totta. Mutta nämä tavoitteet saavutettaneen suurelta osin myös ilman pyrkimystä maailman huipulle.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Arjen kysymys

Lounaaksi Lidlin yhden euron hernekeitto.

Kulman takana thaipaikassa maittava lounasbuffet maksaisi yhdeksän euroa.

Mutta onko se yhdeksän kertaa niin hyvä kuin tämä?

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Putoilee kuin kärpäsiä

Matti Murto, Matti Hagman, Vladimir Petrov, nyt Ilkka Sinisalo ja sitten vielä Jarmo Uronenkin.

Muistopiste Jäähallin kahvion seinäpöydällä tyylikäs ele.

Kun nappuloina höntsättiin Väiskillä lumikökkäremaaleihin, halusin yleensä olla juuri Ilkka Sinisalo. Joka ei pyörinyt eikä kaarrellut vaan polki laitaansa suoraan kohti maalia ja haki usein yllättävää nostoa etuyläkulmaan. Muun muassa syksyn 78 oudossa 13-0-voitossa Jokereista se onnistui.

Viikon nekrologit keskittyivät Sinisalon NHL-uraan, mutta omat muistoni ovat ennen kaikkea IFK-ajoilta. Kolmosen laidassa, jäällä kevään 80 mestaruusmaalin (josta eilen tasan 37 vuotta) aikana, seuraavalla kaudella isoimmassa roolissa kun Hagman lähti ja trio Sinisalo - Forss - Lähteenmäki nousi ykköseksi.

Toki NHL-uran alkuvaiheitakin Flyersin paidassa tuli seurattua, jokin HTV:n välittämä satellliittikanava kun näytti sitä sarjaa.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Going through the motions

Kun juuri tuli tuskailtua ohjusuutisointia, tuotti Tukholman kuorma-autokuski samaa vielä toiseen potenssiin. Tuntikausia aiheesta jauhamista kun oikeata uutta tai mielenkiintoista kerrottavaa on vain murto-osa.

Ehkä surkeimpana esityksenä kaikista iltapäivälehtien toimittajat naputtelemassa tunteikkaita järkytysjuttuja Ruotsin-laivojen terminaaleista tavatuista uhreista, jotka olivat kuulleet tapahtumasta Ruotsissa radiosta.

Päälle sitten vaaleista tylsimmät eli kuntasellaiset, ja ruuduissa ja verkkosivuilla iänikuiset samat puolueiden valvojaiset ja latteuksia latelevat poliitikot ja dramaattisuutta yrittävät tai kyynistä nokkeluutta tavoittelevat toimittajat.

Noin, TV kiinni. Jos lukisi vaikka kirjaa.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Jos kerran lehdessä niin lukee

Edistyksellisen poliitikon Twitterissä jakama Vantaan Sanomien uutinen valottaa omalta osaltaan valeuutisproblematiikkaa ("Is that a word? It is now", sanoi Ron Manager).

Uudenlainen lounas sai lukiolaisilta kiitosta – "Miksei aina ole vegaaniruokaa?"

Ei varmaankaan täytä valeuutisen muodollisia kriteerejä mutta näyttää, miten otsikoinnilla ja sopivasti valitulla sitaatilla luodaan mielikuvia.

Vaikka voihan toki olla, että vaikka kaikkikin kyseisen koulun oppilaat vaativat ruokalistan muuttamista vegaaniseksi. Jolloin tämänkin tekstin alta lähtisi matto suhahtaen.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Suomalaisia ei tiettävästi ole vaarassa syyrialaisella sotilaslentokentällä

Paljon ohjelma-aikaa täytettävänä, kovin vähän tietoa ja oikeaa sanottavaa. Tällä kertaa ohjusparvesta syyrialaiselle sotilaslentokentälle.

Toki AamuTV:n, jota pitäisi nauttia vain vilkaisuna virran keskeltä, konsepti korostaa vaikutelmaa.

Ilmiö lienee muutoinkin ajallemme leimallinen. Ilmaisukanavia paljon, sanottavaa paljon vähemmän.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Suosittelemme folion lisäämistä hattuun

Totuus pelissä -dokumentti (All governments lie) oli huolella tehtynä ihan mielenkiintoinen vaikkakin kovin ennalta-arvattava.

Hyvät tyypit pienen ihmisen puolella paljastamassa Yhdysvaltain hallituksen ja suuryritysten kataluuksia. Niin aina.

Itse toki olen vienyt foliohattuisuuden sille tasolle, että oman vastaavan dokumenttini nimi olisi Everybody lies.

Tässä independent-journalistit kyseenalaistivat kaiken, minkä vallanpitäjät sanovat mutteivät mitään pienempien toimijoiden sanomaa, mikä toki oli juuri heidän julistamansa linjan mukaistakin. Painetta ylöspäin muttei alaspäin.

Valtamedian kritiikitön hallituksen väitteiden toistelu etenkin sota-asiassa kieltämättä säväytti. Samoin se, miten skandaalit voivat julkistettuinakin jäädä vaille huomiota kun toiselta kanavalta tulee juuri söpö panda. Tätähän sivuttiin myös Raidissa.

Yle Areenassa vielä pari kuukautta.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Tunneporno

Läppärin ruudulla salibandymatsi, jossain kauempana ja ääniraitana TV:n suosittu tanssiohjelma.

Jossa kaikki yhtäkkiä hehkuttavat liikuttumistaan ja pyyhkivät silmiään ja juontaja nokkelasti muistuttaa, kuinka meillä onneksi on hyvä meikkitiimi korjaamassa valuneet silmämaalit.

Ääh.

Kukapa ei olisi istunut läpi palavereita, joissa yhä uudelleen muistutetaan, mikä myy. Tarina. Tunne. Tarina. tunne. Tarina. Tunne. Miten tärkeää on saada lähikuvia kasvoista, joilla tunteet loistavat, koska ne kolahtavat, ne sitouttavat, ne myyvät. Niitä kuvia hidastetaan ja toistetaan, että päästään kunnolla piehtaroimaan tunteissa.

Aina kun pitää myydä jotain.

Monesta asiasta maailmassa olisi helpompi nauttia jollei tulisi ajatelleeksi, mitä kulissien takana on. Ja kaipa analysointi syö välitöntä kokemista kaikessa.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Pikkuisia iloja

Se tyydytyksen tunne, kun aamiaispöydässä onnistuu laskemaan loppuun lapsen kanssa illalla jumiin pähkäillyn matikkaprobleeman.

Osaaville tietty alkeita, mutta kun itse näin 35 vuoden tauon jälkeen avaa aineen kirjan, pitää ensimmäiseksi kerrata itselleen, mikä käsite sellainen yhtälöpari taas olikaan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017