torstai 29. joulukuuta 2016

Fauda

Netflixistä ihan systeemin tarjolle nostamana israelilainen Fauda. Iippojen ja ählyjen konflikti kun kiinnostaa.

Tapahtumia toki tungettu kahteentoista jaksoon epäuskottavan paljon ja operaatioiden valmistelu juosten pissittyä, mutta ne menkööt elokuvallisten vaatimusten piikkiin.

Taitavasti nostettu palestiinalaiset melkeinpä sarjan sympaattisimmiksi hahmoiksi kerrankin niin, ettei se tuntunut pakko-opettavaiselta.

Ja kokonaisvaikutelmana, että tavalliset ihmiset puolin ja toisin haluaisivat vain elää rauhassa, mutta liian moni asioista päättävä on juuttunut loputtomaan älyttömään kostokierteeseen.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Ja tapahtui niinä päivinä

Näppituntumalta sanoisin, että sosiaalisessa mediassa näkyi tänä vuonna edellisjouluja vähemmän ruokakuvia. Perhe yhdessä -poseerauksia kyllä, ja moni näytti olevan matkoilla. Etenkin otokset itseistä reippaalla hiihtolenkillä sattuivat silmiin.

Oikeassa elämässä aattona vihmoi vettä ja tuuli niin, että yritys avata sontikka olisi tuottanut jotakin epäonnistuneen laskuvarjohypyn näköistä. Onneksi kirkkoon on lyhyt matka.

Väkeä tänäkin vuonna enemmän kuin istumapaikkoja. Turistien kännyköiden kameraäänet säestivät urkujen uljasta pauhua, ja solisti lauloi niin komeasti, että oli kehuttava ääneen vielä kotimatkalla. Jotain hämminkiä virren 21 säkeistöjen määrässä.

Kotona päällysvaatteet kuivumaan ja kattaus. Perunat ja saaristolaisleipä, graavilohi, kylmäsavulohi ja sinappisilli. Porkkana- ja perunalaatikot, karjalanpaisti ja kinkku. Erinomaisen onnistunutta kotikaljaa läpi aterian. Alkoholijuomilla on paikkansa, mutta ei joulupöydässä. Tai siis en ole koskaan oppinut sellaista perinnettä.

Ainoa lahjatoiveeni toteutui: Paketista kuoriutui Vihreitä kuulia. Kyllä Pukki tietää.

Pienenä käsijarruna flunssanen läpi jouluviikon. Ei kunnon kuumetta, mutta kaikki asianmukaisen hengitystieoireet kyllä.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Yhtäkkinen huomio

Tallentava digiboksi oli joskus iso juttu, mutta tajusin, etten edes muista, milloin viimeksi olisin ominaisuutta käyttänyt.

Niin täydellisesti tulee nyt katsottua kaikki verkosta on-demandina.

Viime yönä, kiitos vinkistä Pekalle, Tokyo trial -sarjaa Japanin sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä 1946 - 1948. Ei toimintaviihteen ystäville. Ryhdikkäät harmaahapsiset herrasmiehet käyvät hidastempoisia pohdiskelevia keskusteluja.

Mitkä normit ihmiskuntaa sitovat, ja kenellä on valta asiasta päättää?

torstai 15. joulukuuta 2016

Rima nousee

Ikäluokat käyvät yhä huonokuntoisemmiksi ja osa lapsista ei pääse enää edes kyykkyyn, kaikui torstain kohu-uutinen. Vanhemmista kiinni, muistutettiin oitis somessa. Etenkin poikien lukutaito heikkenee, ja vika on isissä, jotka eivät lue pojille, tylytti eilen TV:ssä itse Kirsi Kunnas.

Ja samalla pitää kaiken muun ohella tietysti varmistaa riittävä ohjelmoinnin ja luonnontieteiden ja kansainvälisyyden opettaminen, jotta Suomi pärjää.

Jos vanhemmuuteen vaadittaisiin lisenssi, suurimman osan ei edes kannattaisi lähettää hakemusta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kuusi päivää eversti Stokin maisemassa

Vierailin Latviassa ensi kertaa kesällä 1969. Rahtilaivalla. Muistan kysyneeni, miksi Ventspilsin kauppojen näyteikkunat olivat tyhjät ja ihmetelleeni univormupukuista sotilasta, joka ennen laivan lähtöä tarkisti, ettei hytin sohvan alla ole piilossa loikkaria.

Neljäkymmentäseitsemän vuotta myöhemmin osat Riikaa näyttivät yhä 1960-luvun Helsingiltä, etenkin joulukuun kaamoksessa. Kävelin Strelnieku Ielaa Riga Arenan suuntaan ja ihmettelin puisen asuinrakennuksen ikkunanluukkuja ja nuhruista porttikäytävää. Sisältä häämötti kellertävä valo, ja olin kuulevinani astioiden kilinää.

Len Deightoninsa lukeneen ei ollut vaikea kuvitella maisemaan raskaasti jurraavia vihreitä ZIL-kuormureita ja kulman takaa nahkasaappaissaan ja manttelissaan ilmestyvää eversti Stokia. Deightonin sankari tilasi Riiassa valkopaitaiselta tarjoilijattarelta punaista kaviaaria, mustaa leipää, voita ja kaksisataa grammaa vodkaa. Minä tummiin pukeutuneelta neitoselta kanacurrya, paistettua riisiä vihanneksilla ja ison vaalean oluen.

Neuvostoaikojen pistohikeä huokuva jumppasali Suomen joukkueen majapaikkana toimineessa kompleksissa Kisezers-järven rannalla ei voinut olla herättämättä 60-luvulla syntyneessä nostalgisia tuntoja. Sielläkin on tainnut kasvaa jokunen etevä koripalloilija CCCP-perhettä edustamaan.


Nykyisessä Riiassa on myös saarekkeita 3000-luvun lasitorneja, mutta mentaliteetti muuttuu hitaammin. Vaikken itsekään ole smalltalkmiehiä, oli monien latvialaisten asiakaspalvelijoiden ilmeettömyys ja puhumattomuus silmiinpistävää.


Toki Baltian maat on kuulemma tunnettu myös pitkäsäärisistä kaunottaristaan enkä pystynyt kuudessa päivässä murtamaan sitäkään myyttiä. Huomiosta pelaajien kanssa pitkinä hallipäivinä kilpailleet cheerleaderit herättivät etenkin Ruotsissa pahennusta, minkä ymmärrän. Toisella puolen yhtälöä painaa se murskaavan ylivoimainen huomioarvo, jota mitä tahansa markkinoivan on paha jättää käyttämättä.


Repputarkastukset ja kehontaputtelut ovella jatkuivat kisojen loppuun saakka, mutta pientä hymyä ja hyvänpäiväntoivotusta alkoi viikon loppua kohden jo löytyä. Arvatenkin jonkinlaisen kehityskeskustelun jälkeen.

Kahdeksas kerta kun näin salibandyn MM-finaalin päättyvän sinivalkoisiin onnenkyyneliin. Ulkomaankollegoiden onnittelut pressihuoneessa herttaisia mutta samalla hiukan noloja, ikään kuin meillä sivullisilla olisi jotain tekemistä menestyksen kanssa.

Kisojen päätteeksi parin kilometrin kävely takaisin hotellille ohi Nesteen huoltoaseman Hesburgereineen ja Skonto Arenan, jossa Suomen naiset 2001 juhlivat MM-kultaa. Kultajuhla-ateria 2008 Prahassa oli Big Mac meal, nyt 2016 viimeiset kaksi riviä Fazerin Sinistä hotellihuoneessa. Hyvissä ajoin nukkumaan ennen ajantappopäivää vieraassa kaupungissa.

Viimeinen hotelliaamiainen jo tutun kaavan mukaan: Mysli maidolla, täysjyväpatonkia emmentaljuustolla, paistettu muna, lusikallinen munakokkelia, tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Appelsiinimehua ja koneen kuppi kerrallaan surruttamaa kahvia, joka ensimmäiset kolme päivää oli hyvää. Suihku, pakkaus ja täsmälleen suunnitelman mukaisesti klo 8.30 checkout.

Ei tuohon odottavaan punaiseen taksiin vaan siihen vihreään, sir, vastaanottovirkailija vielä muistutti. Riiassa on takseja, takseja ja ”takseja”. Noin leveään virtaan on neuvostoarmeija lokakuussa 1944 tarvinnut jo ylimenokalustoa, ajatteli sotahistorian lueskelija taksin kaartaessa Väinäjoen ylittävälle sillalle.

Eilinen lento oli ollut peruttu, mutta nyt Finnairin kumppaniyhtiön OH-ATN rullasi ruutuunsa ajallaan. En jaksa lakata ihmettelemästä, miten pilvimassa näyttää ylhäältä katseltuna pumpulilta, jonka päälle voisi heittäytyä kellimään. Kapteenin rennosti kaksikoksi Henkka ja Kia esittelemät pilotit löysivät Vantaalle moitteettomasti.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Mestari poissa

Omat yritykset kirjoittaa edes yksi hyvä virke tuntuvat toivottoman mitättömiltä Ilkka Malmbergin nekrologia tavatessa. Mestariteos toisensa perään.

Mutta ilonsa on hienojen juttujen lukemisessakin.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Kohti parodiahorisonttia ja sen yli

Turvapaikanhakijoiden elannon Euroopan laajuisesti takaavat kaarnalaivat. Alkon Virosta tilaama Suomen 100-vuotisjuhlalikööri.

Totisesti uutiset ovat tehneet Pahkasiasta tarpeettoman.
- - -
(4.12.) Reiluuden nimissä lisättäköön tännekin ensimmäisen linkin takana oleva päivitys:

EDIT 3.12.2016 klo 21.18: Riku Rantala toimitti Päivän Byrokraatille selvityksen, jonka mukaan valtioneuvoston myöntämää 150 000 euroa ei ole käytetty Startup Refugeesin kaarnavenehankkeeseen. Uskotaan. Rantalan vastauksesta ei tosin ilmene, mihin tuo 150 000 euroa sitten käytetään tai mihin on käytetty muilta Startup Refugees -projektin julkisen sektorin kumppaneilta saatu rahoitus. Näitä ovat muun muassa sisäministeriö, maahanmuuttovirasto, TE-toimistot, Yle, Sitra, Lauttasaaren seurakunta, Metsälän vastaanottokeskus, Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, Laurea ammattikorkeakoulu ja Aalto Start-up Center. 

torstai 1. joulukuuta 2016

Sitkeä zombi

Guggenheim-zombi on taas haudattu, mutta eiköhän se taas kaivaudu sieltä kummittelemaan.

Pitäisi käydä kurkkaamassa, onko Sanomatalon lippu tänään puolitangossa. Päivän lehdessä kuuluu näkyneen itkupotkuraivareita ja hienosta investoinnista kieltäydytty antisemitismin ja vastaavien motiivien someraivostuttamina.

Yleensäkin kaikenlaisissa debateissa on mielenkiintoista seurata, kuinka argumentit loppuessaan alkavat korvautua yhä kaukaisemmilla kiertoradoilla kulkevilla perusteluilla. Kun joku haluaa puhua impivaaralaisuudesta, Suomen sulkeutumisesta, Helsingin kehittämisestä ja rohkeudesta kokeilla uutta, kannattaa muistuttaa, että pohdittavana on niiden asemesta verorahojen käyttäminen epävarmaksi osoittautuneeseen hankkeeseen.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Mielenkiintoinen yhtälö

Miten kiveen hakattu on perustuslaki?

Ajatusta taata turvapaikanhakijoille kantaväestöä suppeampi sosiaaliturva pidettiin perustuslain vastaisena. Ja joidenkin mielestä ihmisoikeudet ovat voimassa vain kun taloudella menee hyvin, lausuttiin tällä viikolla melko ylevästi juhlapuheessa, johon en nyt enää löydä linkkiä

Ajatusleikkinä yhtälö on toki mielenkiintoinen. Kun sosiaaliturvan käytännössä rahoittaa vain osa väestöstä eikä potin suuruuteen ole näköpiirissä olennaisia muutoksia, voi potin jakajien määrä kasvaa periaatteessa rajoittamattomasti kun julkinen valta ei voi rajoittaa, keitä sen piiriin tulee.

Loogisena seurauksena jakolaskusta olisi kai silloin jokaiselle jäävän osuuden pieneneminen.

Samaan lienee jo 1993 viitannut tämänhetkisen perustuslain esitöiden kappale

Muita kuin edellä mainittuja perusoikeuksia ei sen sijaan rajattaisi enää kansalaisuuden perusteella. Toisaalta eräiden sosiaalisten oikeuksien kohdalla tulee korostetusti esiin kysymys taloudellisten voimavarojen asettamista edellytyksistä. Siten saattaa olla välttämätöntä, että mahdollisuus näihin oikeuksiin sisältyvien etuuksien rajaamiseen määrätyillä perusteilla säilyisi edelleen.

Tai kuten Osmo Soininvaara taannoin kirjoitti:

Suomen tarve saada täydennystä työvoimaansa ja veronmaksajiinsa, kaupunkien asuntopula, rakenteellinen työttömyys, valtavat maailmanlaajuiset tuloerot, Afrikan liikakansoitusongelmat ja kansainvälisesti antelias asumisperusteinen sosiaaliturva muodostavat hankalasti optimoitavan kokonaisuuden varsinkin jos optimoinnista on mukana eettisiä ulottuvuuksia. Tästä jos mistä pitäisi keskustella analyyttisesti.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Leffafestarien jälkiuunielokuva

Jossain somen silmänurkassa erottuivat sanat A most wanted man, ja ajatusratas kirskahteli kohdalleen. Tämähän on se, jota minulle kehuttiin, kun taas kerran ihastelin Tinker, tailor, soldier, spyta.

Ei ihan yhtä kova muttei myöskään mikään most overrated, kuten muuan brittikriitikko näkyy yrittäneen provosoida.

Ihan hyviä kysymyksenasetteluja ja jännitteitä. Vaarallinen terroristi vai rääkätty pelokas pakolainen? Hallituksen miehet ja vielä hallituksemman miehet override-nappuloineen. Vanhempien herrojen ajatukset sekoittava vaikka hahmona melko epäuskottava viehkotar viherpiipertävine polkupyörineen. Ihmisoikeusjuristille olisi voinut kirjoittaa enemmän sekä kiireitä että kovapintaisuutta.

Tunne, että sekä "Annabel Richterin" että "Martha Sullivanin" kasvot jostain jotenkin niin tuttuja, mutta niinpä tietenkin. Nina Hoss sen sijaan uusi silmiä miellyttävä miellyttävä tuttavuus.

Saksalaisten elokuvien ystävän korvaa säräytti kuunnella saksalaisia vakoojia puhumassa Saksassa englantia.

Assosiaatioita. Bachmann jututtamassa nukkavierussa kapakassa "Amiraalia" ja le Carrén ja Len Deightonin maalaama sodanjälkeinen Berliini eksentrisine hahmoineen. Kohta, jossa tehokas tiimi mikittää ja kameroittaa asunnon, oli tietenkin silkkaa Stasia ja Das Leben der anderenia.

Vakoojat vaklaamassa kaduilla on tietenkin klassikkoklisee, mutta odotan tiedusteluelokuvaa, jossa dataa hankitaan ennen kaikkea elektronisesti ja analysoidaan koneellisesti. Siis tuloksekkaasti, ei Deightonin Billion dollar brainin tyyliin. Tämänkin pätkän kamera-ja kuunteluvalvonnassa oli yritystä.

Pisteytykset ja tähditykset ovat kulttuurisivujen vitsaus, joten annan noin kolme pilkku seitsemänkymmentäviisi tähteä viidestä.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Idyllli, jota ei ollut

Yle Teeman lauantain "leffafestareilta" American Graffiti.

En tietenkään ollut 1962 edes syntynyt eikä ihan elokuvan kuvaamaa maailmaa kai edes silloin ollut, mutta joihinkin haikeushermoihin pätkä osuu. Epäilemättä, koska tangeeraa kaikenlaisia useimpien meistä tietyssä iässä kokemia tuntemuksia.

En muista, milloin näin ensi kertaa. Aikaansa myöhemmin ainakin, koska kun meillä oli Happy Days ja Grease ja Lemon Popsicle, jotkut autenttisemmat muistuttivat Svengijengi 62:n olevan se oikea fiftaripätkä.
- - -
Uniaisiksi vielä Netflixistä elokuva Jimi Hendrixin läpimurtovuosista. Hämyistä ja humuista menoa, mutta olihan kaveri melkoinen soittoniekka.

Joskus ennen kouluikää opin isommilta pojilta leikkipuistossa, että hakaristi on naksisaksalaisten merkki ja maailman paras kitaransoittaja on Jimi Henriksson.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Pekka ja Pätkä antiikkikauppiaina

Lasivuoka oli sen verran liukas, että lipsahti sormista ja kolahti viiden sentin korkeudesta takaisin tiskialtaaseen. Ei vaurioita, ehdin ilahtua ennen kuin huomasin altaan pohjalla kolmessa osassa olevan ruokalautasen.

No, kaupasta uusi tilalle, ajattelin. Kunnes selvisi, ettei Arabia ole valmistanut sarjaa enää pariinkymmeneen vuoteen.

Googlettamalla opin, että käytetyillä astioilla on vilkkaat jälkimarkkinat ja sen mukaiset hinnat.

Helsingin koleantuulinen torstai-iltapäivä oli hämärtymässä illaksi, kun vaelsin töistä palaavien ihmisten seassa Fredaa Rööperiin, ja sitten kilahtikin jo Astiataivaan oven kello astuessani sisään lautasten, kuppien ja kippojen ihmemaahan.

Ne ovat meillä täällä, pätevänoloinen myyjätär muisti heti, ja matalia ruokalautasia enää kaksi jäljellä. Otin varuiksi molemmat ja yhden leipälautasen myös, joskus aiemmin särkemäni tilalle.

Kotimatkalla vielä Lidlistä leipää ja saunapalvikinkkuviipaleita.

Voi olla, että astioiden hinnat kuultuani haen käyttökupin ja lautasen Etolasta. Paremmat kannattanee pitää piirongin kaapissa pääministerin vierailun varalta.

Mutta entä jos proppaukset pettävät ja astiakaappi jonain yönä putoaa seinältä?

Hyvästi unet.



perjantai 25. marraskuuta 2016

Vielä yksi mielipide

Myös professori emeritus Kemppinen ottaa kantaa valtioneuvoston haluun sensuroida korkeista herroista otetut epätavalliset otokset.

Jutussa kerrotaan tapahtumien vaiheet. Laskin valtioneuvoston kanslian kannanotoista 11 pahaa oikeudellista virhettä, joista kolme oli vakavia, siis perustuslaillista tasoa.

Ettei valtioneuvoston kanslia tiedä tätä eikä osaa hallita tilanteita, se ei valitettavasti ole uutinen. Se etteivät he kysy neuvoa itseään viisaammilta, on masentava uutinen. Se etteivät he osaa varoa valokuvaajia, osoittaa kokemattomuutta. Ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta alalla on ollut aika runsaasti vihaisia ihmisiä. Menettely tässä asiassa on yhtä tyhmää kuin aktiivisen ammattitoimittajan lyttäämisyritys.

Pitäisi tietää, että siinä jää toiseksi.

Kadunmiehen kohdalla epäröinnin ymmärtää. Minuakin tuli muuan herrasmies torumaan kun räpsin Talin nurmen laidalla valokuvia poikain jalkapallo-ottelusta.

Pelaajillakin on yksityisyydensuoja, herrasmies opasti. On, on toki, myöntelin ja jatkoin kuvaamista.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Sama englanniksi

Keskustelua siitä, miten viileän tyylikkäältä kunnon brittienglanti kuulostaa. Sukua sille ilmiölle, että vastaavat hölmöt laulujen sanat kuulostavat englanniksi paremmilta kuin suomeksi.

Miltähän Thatcherin kuuluisa puhe olisi kuulostanut kotimaisessa eduskunnassa vaikka Jutta Urpilaisen äidinkielellämme esittämänä?

Ehkä vertaaminen on mahdotonta.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ongelmia löytyy kun tarpeeksi kaivaa

Takana 45 vuotta lukutoukkana, mutten koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kirjailijan sukupuoli olisi jotenkin tärkeä asia.

Edes tenavana kun ahmittiin Enid Blytoneita ja Agatha Christieitä. Lisa Tetznerin Musta veljeskunta ja Louisa M. Alcottin Pikku miehiä kuuluivat myös kestosuosikkeihin. Neiti Etsivien kirjoittajapoolissakin taisi olla nainen jos toinenkin. Toki luinkin kaiken mikä ei päässyt karkuun tietosanakirjoista aina pinoihin Hertta-sarjoja.

Vaikka Sofi Oksasen teokset ovatkin olleet viime vuosien vaikuttavimpia lukemiani, on kaikkien aikojen mieleenjääneimmissä varmaankin enemmän miesten tuotoksia. Aihepiirien takia ainakin, ja vaikea kuvitella, että nainen olisi kirjoittanut vaikkapa Leijat Helsingin yllä samalla tavalla. Toisaalta Härkönen onnistui Häräntappoaseessa aika hyvin Alpo Korvana.

Olisiko kirjoitustyyleissä eroja sukupuolten välillä? Näppituntumalla sanoisin, että kyllä, mutta asiaa lienee tutkittu oikeastikin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Merkittäviä suomalaisia valokuvia?

Time on listannut sata vaikuttavinta valokuvaa, ja alan ammattilainen Peter Forsgård innostui blogimerkinnässään kysymään, mitkä olisivat sata vaikuttavinta suomalaista valokuvaa.

Kiehtova aihe.

Ja erikseen kiintoisa kysymys on, millaisen prosessin kautta kuva "ikonisoituu"?

Ja entä jos ottaa mukaan kuvat, jotka eivät ole perinteisiä valokuvia? Pysäytyskuva dokumentti- tai näytelmäelokuvasta, maalaus tai muu taideteos?

Twitter-keskustelu johti avoimeen dokumenttiin, johon saa lisäillä ehdotuksiaan.

Vaikeampaa kuin odotin. Mieleen nousee teemoja, historiallisia tapahtumia, kuvasarjoja ja tärkeitä henkilöitä mutta merkillisen vähän yksittäisiä valotuksia.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Ihmiskunnan pimeät takakujat

Mikä saakaan ihmisen ensin lukemaan Wikipediasta tapauskuvauksia amerikkalaisista henkirikoksista kautta vuosikymmenten ja sitten vielä katsomaan Netflixistä keskinkertaista dokumenttisarjaa siitä, mitä saksalaisten Einsatzgruppen paikallisine apureineen tekivät Itä-Euroopassa?

Ei ole rajaa sillä, millaiseen pahuuteen ihminen pystyy yksilönä ja joukon jatkona.

Ja sitten jonkun murhan kuvottavista yksityiskohdista luettuaan huomaa tuntevansa jollain tasolla tyydytystä kun kertomus jatkuu syyllisten kiinniotolla, oikeudenkäynnillä ja lopuksi teloituksella, kuten monessa osavaltiossa on vielä pitkään ollut tapana. Ja vankilatuomiotkin eri mittaa kuin vaikka Suomessa. Joskus 70-luvulla tapahtuneen rikoksen tekijästä kerrotaan, missä vankilassa hän tällä hetkellä istuu.

Jälleen kerran käy, että natsien hirmuteoista lukiessa eivät silmille iske niinkään numerot kuin yksittäiset tarinat. Eloonjäänyt harmaahapsi kertomassa SS-miehen Latviassa juuri ennen joukkomurhaamisen jatkumista ottaman yksittäisen valokuvan henkilöistä. Vanhukset, tuo äitinsä sylissä oleva lapsi, joka onnekseen ei tiedä, mitä on tapahtumassa. Perheen teinitytär, jonka pitäisi olla lukemassa läksyjä tai miettimässä kaverikuvioita eikä tuossa alasti riisuttuna tajuamatta, miksi viiden minuutin päästä kaatuu ammuttuna joukkohaudan ruumiskasaan muiden viattomien päälle.

Yksi syy kaasukammioiden käyttöönottoon oli, että edes omat sotilaat eivät enää kestäneet loputonta murhaamista, kertovat. Tolkuton ryyppääminen, sairastumisiin pakeneminen ja muu osallistumisen välttely yleistyivät.

torstai 17. marraskuuta 2016

Imagokontrolli

Valtioneuvosto kielsi valokuvaajaansa julkaisemasta kuvia, jotka eivät näyttäneet ministereitä riittävän edullisessa valossa.

Obaman esikunta on pitänyt huolta, että pressasta on julkaistu oman organisaation eikä ulkopuolisten kuvajournalistien otoksia.

Stalin ja Goebbels ovat jo haudassa, mutta perinteet jatkuvat.

Torstain lainaus

Kari Uusikylä ja Tunneälyn taitajat:

Monessa työssä vaaditaan tilannevainua ja tunneälyä,  monen on melkein pakko paisutella omia ansioitaan. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne näyttävät. Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille! Hän oli uuden uljaan yliopiston viestintuoja.

Semmoista.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Brittiläinen perusteellisuus

Olen tainnut lukea John Keeganin perusteellisen opuksen Sodan tiedustelu ennenkin, vaan oli se napattava Töölön kirjaston hyllystä taas matkaan.

Esittelemissään kahdeksassa tapauksessa Keegan toki sortuu aika lailla perinteisten taistelukuvausten puolelle mutta esittelee nekin kiinnostavasti.

Nelson etsimässä Napoleonin laivastoa Välimereltä, Stonewall Jackson Shenandoahin laaksossa, radion läpimurto laivastoon ensimmäiseen maailmansotaan mennessä, Kreetan maahanlasku 1941, Midwayn taistelu, taistelu Atlantista, henkilötiedustelu ja salaiset aseet.

Olennaisin eli tiedustelun merkitys ja asettaminen kontekstiinsa tulee jo prologissa. Sotilaallisen päätöksenteon kannalta relevantin tiedon hankkiminen, toimittaminen päätöksentekijöille, sen merkityksen analysointi ja hyödyntäminen. Ja kaikki tämä aina osittain epävarmana ja puutteellisena.

Tarpeeksi vanhat taistelut kyllä alleviivaavat tiedon (ja sotilasmaantieteen) merkitystä iskevästi. Millaista on ollut tehdä ratkaisuja ja liikkua aikoina kun ei ollut radioita, karttoja, aikanaan edes teitä. Antakaa minulle roomalainen tie, tuskastuu umpimetsässä riuhtova legioonalainen Asterixissa osuvasti.

Seuraavaksi kiinnostaisi lukea vaikkapa internetistä löytyvän datan analysoinnista potentiaalisten terroristien identifioinnissa.

Ja ne hyvät kirjat huollon ja logistiikan  roolista sotatoimissa ovat edelleen haussa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Leirinuotioilla

Lego-konserni lopetti ilmoittelun väärää yhteiskunnallista ajattelua harjoittavassa lehdessä, kerrottiin.

Seuraavaksi voisi ajatella, että siihen väärään yhteiskunnalliseen ajatteluun suuntautuneet lakkaisivat vastavetona ostamasta Legoja ja niin edelleen ja niin edelleen.

Jolloin jakautuminen leireihin etenisi myös talouselämään.

Vaikka eivät yksilöt varmaankaan noin ajattele, ja ehkä hyvä niin.

Tai ehkä ajattelevatkin, ja sama aihe on historiassa toistunut aina uusin kierroksin. Kävivätkö Elannossa ja Stockmannilla eri aatteiden ihmiset?

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Faijat

Kun puhun faijasta, tarkoitan tietysti sitä hienoa miestä, joka opetti Taivallahden rantakentällä ajamaan fillarilla ja vesirajassa vuolemaan kaarnaveneitä, jotka lähetettiin purjehtimaan kohti Soutustadikkaa. Kantoi harteilla, kun olin pieni, toi maihin palatessaan tuliaisia ulkomailta, auttoi matikanläksyissä vanhanajan jakokulmalla, osasi tehdä spagettikastiketta, jossa oli nakkeja, vei ihmettelemään laivastovierailulla olleita sotalaivoja ja ensi kertaa Jäähalliin (vaikka Jokereiden matsiin) ja Stadikalle Klubia katsomaan ja yöllä lääkäriin kun korvatulehdus iski.

Mielikuvani ja mallini siitä, millaisia isät ovat.

Oma erilainen osansa tarinassa on kaverilla, jonka kasvot oheisessa kuvassa sopivasti jäävät varjoon. Näköö on, kuten sanotaan, ja faijahan hänkin oli, vaikka hoitikin lähinnä vain sen alullesaattamisen ja katosi lyhyen avioliiton jälkeen kuvioista jo ennen itse muistamieni aikojen alkamista.

Joskus 70-luvun lopulla faijat istuivat meillä ja lähtivät yhdessä lätkämatsiin. Matka oli katkennut jo ennen Jäähallia sopivaan krouviin mutta ilta ilmeisestikin sujunut seilorien kesken hyvässä hengessä merimatkoja muistellen.

Sattumoisin molemmat faijat siirtyivät aikanaan ilmavoimiin vain muutaman kuukauden välein ja lepäävät nyt Honkanummen hiekkaisessa maassa vain parinsadan metrin päässä toisistaan.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Media epäonnistui, pahis voitti

Trumpin vaalivoiton vuoro herätellä mediassa itsetutkiskelua. Vastuulliset tiedotusvälineet ajoivat avoimesti hyvis Hillaryn asiaa pahis Trumpia vastaan, mutta jokin meni pieleen.

Ylen Sanna Ukkola:

Lehti voi toki valita missionsa vapaassa maailmassa, mutta samalla lehden johto tekee karhunpalveluksen oman journalisminsa ja journalistiensa uskottavuudelle.

Ilmiö lienee vastakkainen false balance - eli tasapuolisuusharhalle, jonka (jonkun naputtelemasta) Wikipedia-pätkästä kelpaa poimia keskeinen:

Mielipide- ja poliittisista kysymyksistä voidaan kiistellä, mutta on asioita, joista on vain yksi tieteellinen totuus.

Missä kohdin on mielipidekysymyksen ja tieteellisen totuuden raja?

Milloin poliittisen ehdokkaan kelvottomuus ylittää rajan ja muuttuu mielipidekysymyksestä kiistattomaksi totuudeksi? Trump? Hitler?

Tai mikä muu asia tahansa? Olen pohtinut vastaavaa urheilun ja politiikan rajanvedon kohdalla.

Jos ja kun toimittajan tuotos selvästi ottaa kantaa, lukija, katsoja, informaation vastaanottaja suhteuttaa aineiston omiin käsityksiinsä ja kokiessaan tuotoksen puolueelliseksi alkaa tulkita sen oman korjauskertoimensa läpi. Internet-aikana voi käydä jopa niin, että lukija alkaa systemaattisesti epäillä kaikkea "oikean" median kertomaa ja etsiä tietonsa muualta.

(Toki tiedon vastaanottajakin on aina subjektiivinen. Jos lukija tietää maan olevan litteä, ovat väitteet "maapallosta" hänelle puolueellisia.)

Ja kun puhutaan ihmisistä, puhutaan psykologiasta. Elämäntapavastarannankiiskenä tiedän, miten helposti hyvänkin asian liian tökerö tuputtaminen herättää ärtyneen vastareaktion.

Auttaisiko asiaa paluu nykyistä selkeämpään erotteluun uutismateriaaliin ja toisaalta toimittajien avoimesti subjektiivisiin kolumneihin / mielipidekirjoituksiin?

perjantai 11. marraskuuta 2016

Pikkutalvi

Aurinko pakeni edellä länteen, Lauttasaaren sillalta aukeni kelpo väripaletti.

Töölössä on myräkän viskoma lumi aurattu kasoiksi kadunvarsiin odottamaan poiskuljetusta, joten autoja mahtuu tavallistakin vähemmän. Lumimiehen ja ison lapion pitäminen mukana helpottaa: voi luoda itselleen auki pätkän.

Aavistuksen otti selän päälle.

Ensi viikolla lumi litisee jo sohjona sukissa ja lorisee sitten viemäreihin.

Kerta kiellon päälle

Sam Hardwickin blogimerkintä liittyen jenkkivaaleihin.

Ja ajatus, että Yhdysvaltain valkoinen enemmistö on juuri kiistattoman hegemoniansa takia ollut velvoitettu ja valmiskin ottamaan (enemmän tai vähemmän onnistuneesti) huomioon myös vähemmistöjen etuja.

The white majority was large, prospering and confident enough to afford these “ethnic spoils”. Whites, being “responsible for everything” also took the blame for everything.

Mutta että hegemonian hiipuminen merkitsee myös sen valmiuden heikkenemistä. Jos ja kun entisestä kiistattomasta valtaenemmistöstä tulee (tai se mieltää niin tapahtuvan) vain yksi ryhmä muiden joukossa, voimistuvat myös itsekkyys ja taistelu omien etujen puolesta.

The US has been shifting to identity politics, and whites have started to shift to identity voting. It’s not hard to see the logic of it.

Samaa ajatusta voi testata myös Pohjoismaihin, vaikka hegemonia täällä onkin perinteisempi.

Onko ylivoimaisuuden ja jalomielisyyden (niin epämääräisiä kuin käsitteet ovatkin) asteilla yhteys?

Voiko erilaisten ryhmien valtasuhteiden lähestyminen tasa-arvoisuutta merkitäkin yhteiskunnallisen vakauden heikkenemistä?

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Pari pinnakkaista

Trumpin persoonasta saa tietysti mehukkaita juttuja, mutta olisiko hänen tilallaan melkein yhtä hyvin voinut olla Harold Brömp? Onko Trump kuitenkin vain vaahtopää ajan syvemmistä virtauksista?

Ja Sami Kuusela pohtii SK-kolumnissaan samaa, jota minäkin viimeistään jo Jytkyn aikoihin.

On mahtavaa saada tuhansia jakoja kuvalleen, jossa presidenttiehdokkaasta on photoshopattu Hitler tai kakkapökäle. Mutta eivät ne kenenkään päätä käännä, ne vain vahvistavat oman jengin kokemusta oikeamielisyydestään ja erinomaisuudestaan – ja tekevät saman vastustajille. Ja mikä pahinta: saavat epävarmoja ärsyyntymään.

Ainakin Twitter-virtani on all jytky again: oikeimmisto kauhistelee rahvaan tyhmyyttä ja rasistifasistikauheutta. Epäilen, että se asenne ei tuo rahvaasta vahvistuksia omalle puolelle.

Edit: vielä linkki tätä sivuten.

The left sorted everyone into identity groups and then told the people in the poorly-educated-white-male identity group that that's the only bad one. It mocked the members of this group mercilessly. It punished them for not being woke enough. It called them racists. It said their video games were sexist. 


maanantai 7. marraskuuta 2016

Lauantai-ilta

Kun istuu muina miehinä luistelukisojen pressipulpetissa naputtelemassa - mutta salibandyjuttuja. Ja tullaan kohteliaasti kysymään, etteiväthän ympärillä kirmailevat pikkuluistelijattaret vain häiritse herra lehdistöä.

Eivät häiritse, vakuutin, ja varmaankin saavat istua lehdistön paikoilla syömässä pehmistä ja kikattamassa kun ei täällä toimittajia tungeksi.

Aikanaan naputusten valmistuttua sopi sovitella läppäri takaisin reppuun ja räpsiä jokunen kuva. "Oman" seuran joukkueista etenkin.

Edelleenkin huomaan pitäväni enemmän kevyistä ja iloisista ohjelmista kuin taiteellisen maailmantuskaisista. Mutta en kyllä ymmärrä, mistä luovuussammiosta valmentajat vuodesta toiseen ammentavat uusia teemoja ja pukuideoita.

Kaukalossa palkintojenjaon jälkeen viihtyneet luistelijajoukot keksivät loputtomiin poseerauksia toistensa kännyköille. Yhdeksältä liukuivat viimeiset kuiville ja jääkone pääsi hurisemaan kierrokselleen.

Ulkona pakkanen oli kiristynyt syysasteikolla kirpeäksi ja hivuttautui ytimiin. Kävely kotiin vaati perillä mukillisen teetä.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Ennen oli paremmin

Kaikenlaista oli selvästi jäänyt hampaankoloon, ja ennen kaikki oli paremmin. Kuten elokuvamies itseironisesti totesikin hokevansa.

Intohimo ja substanssi vastaan opportunistit, byrokraatit ja muut tylsimykset. Asetelma kieltämättä houkuttaa mukaan kiivastumaan.

Systeemin kannalta von Baghin enemmänkin fiilispohjainen tuotanto on varmasti ollut vaikea integroitava.

Oikeastaan uskomatonta, että Sinisen laulun kokoinen tuotanto on lopulta saatu rahoitettua ja toteutettua.

Lapsuus ja henkilökohtaiset kokemukset, ilmeisen kovatkin. Miten ne ovat vaikuttaneet myöhemmin, pohti muistelija itsekin.

von Bagh harmittelee, että ei ehtinyt Helsinkiin ihan elokuvan kulta-aikaan ennen television yleistymistä. Itseä alkaa lukiessa hiukan harmittaa, ettei ehtinyt radikaalien aikakauteen kun ihanteet olivat vielä tallella ja parempi maailma mahdollinen. Mutta ainahan voi lukea muistelmia, katsoa 60-luvun elokuvia ja kuunnella Chydeniuksen lauluja.

torstai 3. marraskuuta 2016

Ne jyrää meitin

Kaipa Erkon ja Rafaela Seppälän kaltaiset nimet Guggenheim-hankkeen rahoittajalistassa riittävät selittämään Helsingin Sanomien systemaattisen vyörytyksen asiassa.

Kuten kilpailijalle työskentelevä toimittaja tiivisti:

Sinänsä kai mediatalo saa tukea mitä haluaa, mutta sitten ei pidä näytellä puolueetonta.

Journalismi.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Jotain sentään

Taivaan täydeltä etelänmatkojen markkinointimateriaalia.

Piha näyttää mustalta

Ei kuulunut unen läpi aura-autojen ruminaa
Ei täyttynyt some-virta lumikuvista
Harvoin saapuvat luvatut myrskytkään

tiistai 1. marraskuuta 2016

Sanat saattavat joltain osin kuvastaa mahdollista todellisuutta

Markkinointimielessä valituilla termeillä on haittapuolensa.

Kuten Facebookin "kaverit."

Aikaa menee hukkaan sen kauhistelussa, voiko jollain muka olla jopa tuhansia kavereita. Vertailu on mieletön, koska FB:n "kaveri" ei tarkoita samaa kuin yleiskielen "kaveri".

Sama tietysti koko kattotermin kohdalla.

"Sosiaalinen media" on alusta siinä missä kahvipöytäkin. "Ei se oikeasti mitään sosiaalista ole"-kauhistelu ei siksi osu mihinkään.

Suuri osa virtojeni some-kohinasta pyörii sen ympärillä, miten siellä näyttäisiin ja minkä firman pöhistin juuri nyt on nousussa tai kuolemaisillaan. Ne ovat tietenkin mainostoimistojen murheita. Tavallisen käyttäjän kannalta riittää, että löytää sinne, missä muutkin ihmiset notkuvat. Ja mieluiten maksutta.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Perushävikki

Illalla vielä leipää ja maitoa kulman kaupasta. Harmaahaalarinen vartija seisoskeli kassan tuntumassa.

Se yksi vakiokaveri kävi tuossa 18.07 ja näytti taas vievän jotain, kassahenkilö mainitsi ohimennen vartijalle. Niinkö, käynpä kurkkaamassa valvontanauhalta, tämä kiinnostui.

Näin vähät ostokset kulkivat käsissä ilman kassia.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Sama jää on punertunut monesti

Löytyisikö katsomosta lääkäriä?

Huuto sähköistää tunnelmaa joka kerta.

Kolme lähti heti liikkeelle, ja vekki otsassa saatiin ilmeisestikin sidottua asianmukaisesti.

Luin jostain, että muodostelmaluistelun väljentyneet säännöt ovat viemässä lajia akrobaattisempaan suuntaan, ja näyttäviä nostoja nytkin nähtiin. Yhden alastulo ei ilmeisesti mennyt ihan millilleen, ja yksi luistelija irtautui muodosta kohti vaihtopenkkiä valuvan veren huomatessaan.

Näitä aina välillä sattuu kun on terävät luistimet ja paljon vauhtia, paljon nähnyt päävalmentaja rauhoitti katsojia.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Keskeneräisiä ajatuksia: Vihollisuuden outo logiikka

Viikon Valavuori-kohun mielenkiintoisimmat Twitter-pohdinnat tarjosi Sam Hardwick:

Työttömien, muslimien ym. etäryhmien homovastaisuutta voidaan suvaita vaikka on vuosi 2016, sillä kunnollisuusnormit eivät ole heitä varten. Etäryhmä on siis "far group", se mikä ei ole sisäryhmä (me) eikä ulkoryhmä (ne) vaan jotain niin kaukana että sillä ei ole merkitystä.

Samassa paketissa tuli mielenkiintoinen esseelinkki I can tolerate anything except the outgroup. Itse en muistakaan ennen törmänneeni sisäryhmä, ulkoryhmä ja etäryhmä -jaotteluun.

Eli sisäryhmän viha ja antipatia kohdistuu mieluummin lähellä olevaan ulkoryhmään kuin jossain kaukana häämöttävään etäryhmään, vaikka se olisi joka suhteessa paljon erilaisempi. Hitlerin joukkio vainosi itsensä kanssa hyvin samanlaisia juutalaisia mutta veljeili japanilaisten kanssa. Jugoslavian sisällissodissa vihattiin syvästi eilisiä veljiä eikä jotain joka suhteessa erilaista joukkoa. Somen paskamyrsky kohdistuu lähellä typerää homoläppää yrittäneeseen urheilupomoon eikä tuolla jossain kaukana homojen tappamista saarnaavaan fundamentalistiin.

Scott Alexanderin esseen amerikkalaisia käsitteitä Red Tribe ja Blue Tribe on mielenkiintoista verrata kotimaisiin rajakkeihin ja suvakkeihin.

The Red Tribe is most classically typified by conservative political beliefs, strong evangelical religious beliefs, creationism, opposing gay marriage, owning guns, eating steak, drinking Coca-Cola, driving SUVs, watching lots of TV, enjoying American football, getting conspicuously upset about terrorists and commies, marrying early, divorcing early, shouting “USA IS NUMBER ONE!!!”, and listening to country music.

The Blue Tribe is most classically typified by liberal political beliefs, vague agnosticism, supporting gay rights, thinking guns are barbaric, eating arugula, drinking fancy bottled water, driving Priuses, reading lots of books, being highly educated, mocking American football, feeling vaguely like they should like soccer but never really being able to get into it, getting conspicuously upset about sexists and bigots, marrying later, constantly pointing out how much more civilized European countries are than America, and listening to “everything except country”.

Samaa kautta voi tarkastella myös Suomessakin kolumneista tuttua itseruoskintaa, jossa "me suomalaiset" olemme milloin mitäkin pahaa. Silloin ei tietenkään tarkoiteta sellaisia meitä suomalaisia, joihin kirjoittaja itse kuuluisi, vaan sitä toista joukkiota.

torstai 27. lokakuuta 2016

Vain välineet muuttuvat

Aloin kirjoittaa ilmiöstä, mutta jostain tuli mieleen, ettei se oikeastaan ollutkaan ihan uutta ja erilaista.

Tekstistä tuli hiukan toisenlainen.

Monista asioista saa enemmän irti kun zoomailee aivoilla eri suuntiin. Ihan lähelle tai todella kauas, jolloin samaan kuvaan tulee paljon muutakin. Ylös, alas, sivuille ja miksei neljänteenkin ulottuvuuteen: aikaan.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Lajitellaanhan postikin

Sanojen ja asioiden suhteet.

Ihan ymmärrettävää, että ihmistäkin määritellään jollakin väistämättä summittaisella termillä. Mutta että hänestä sitten tehdään oletuksia tai päätelmiä sen termin eikä ihmisen itsensä perusteella.

Ilmiöön törmäävän vastarannankiisken reaktio on tietenkin toimia seuraavassa tilanteessa jo ihan periaatteesta luokitukseen sopimattomalla tavalla.

Jos hevosta sanottaisiin kuorma-autoksi, voitaisiin kauhistella renkaiden puuttumista.

Sataprosenttinen perintövero

Enemmän tai vähemmän tosissaan heitetty ehdotus sataprosenttisesta perintöverosta näytti lähettävän tutut argumenttiketjut taas uudelle ratakierrokselle.

Enempää tarttumatta ihastelen taas siellä täällä vilkkuvaa käsitettä "moneen kertaan verotetut eurot".

Voisiko seteliin tai kolikkoon lyödä jonkinlaisen verotettu-leiman kun se ensi kertaa siirtyy verollisesti. Ja jatkaisi sitten matkaa verottomana? Entä miten sama toteutettaisiin bitteinä liikkuvan rahan osalta?

tiistai 25. lokakuuta 2016

TV-elämä Kolumbiassa on väkivaltainen ja lyhyt

Muistelin kirjoittaneeni jo vaikutelmiani Narcosin ensimmäisestä tuotantokaudesta mutten enää löytänyt. Olisiko sitten jäänyt suunnitelmaksi.

Ei edes pitäisi olla minulle kolahtava aihe vaan toteutus jotenkin sellainen, että tämäkin kausi oli ahmittava.

Saako valtavan määrän ihmisiä murhauttaneesta hirviöstä esittää puolidokumentaarisessa teoksessa inhimillisiäkin puolia, pohdittiin Hitler-elokuvankin kohdalla. Escobarin kliseeperheen suitut lapset, pikkuvaimo ja palvova mama.

"Maritza" ja "Judy Moncada".


Gringopoliisit suoraan Beastie Boysin Sabotage-klassikosta.

Latinalaisessa Amerikassa vierailematta en tiedä, onko kulttuuri tosiaan noin machoa, feminaa ja siltä väliltä, mutta samaa antaneet ymmärtää eräät muutkin lähteet. Pidättyväisen suomalaisen silmään melkoista.

Jokin viehätti luonnettani erityisesti pahiksen jäljittämisessä radiosuuntimalaitteilla ja salakuuntelulla. Ollapa ollut vielä piraus profilointipäättelyä.

Varmaankin vain ensimmäisestä maailmansodasta olisi saanut sarjan, jossa niitettäisiin vielä enemmän ihmisiä sarjatuliaseilla.



lauantai 22. lokakuuta 2016

Serviisiä

Keväällä kahdesti päreiksi potkittu sivupeili taas. Tällä kertaa lasi ja mekanismi ehjinä, mutta runko lenksui irrallaan. Sovittelin, painelin ja puhisin, mutta ei loksahtanut kohdilleen vaikka sellainen mahdollisuus tuntui häämöttävän. Ihan osaamatta ei uskaltanut täysin voimin.

Alppilan Autohuollon huoltoneuvoja irtosi ihmettelemättä tiskinsä takaa ja teki pihalla samat manööverit yhtä huonoin tuloksin. Hetki, sanoi, ja haki hallista haalariasuisen mekaanikon. Joka katsoi, tarttui, napsautti ja se oli siinä. Ei maksa mitään, sanottiin ja toivotettiin hyvää matkaa.
- - -
Salmisaaressa vilkuttivat liikennevalot keltaista, risteyksessä viittoili poliisi. Edempänä alkoi erottua sininen välkky, ja kohta kiihdytti poliisimoottoripyörä tyhjälle suoralle. Sitten toinen, ja kohta iso musta umpiauto lippu lokasuojan päällä lepattaen. Saattavat poliisiautot oli sijoiteltu viistosti rinnalle ja taakse. Nopeus vaikeuttaa salaliittolaisten attentaattia.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Tsuhna on vähän yksinkertainen

Luottamus hyvä, kontrolli parempi, sanoi joku. Sopisi vaikkapa Feliks Dzerzhinskin suuhun.

Suodaan lähtökohdaksi syyttömyysolettama päivän otsikoihin nousseelle lelusalakuljettajallekin mutta yleisempiä kysymyksiä tapaus saa miettimään.

Mitkä ovat ihan oikeankaan median mahdollisuudet ja ennen kaikkea innokkuus tarkistaa faktoja kun tarina tuntuu tarpeeksi mieluisalta?

Luulen, että yksi pahin tapa loukata epäluuloista suomalaista on voittaa hänen luottamuksensa hyvän asian nimissä ja olla sitten kuitenkin huijari. Mutta ehkä se koskee vain epäluuloisia suomalaisia. Oikein ihanteellinen ihminen haluaa varmaankin periaatteesta edelleenkin luottaa.

Ja joku voisi ajatella, että pohjimmaisen motivaation tuo lopulta kuitenkin tyydytys omasta anteliaisuudesta. Sen kannaltahan on vailla merkitystä, meneekö lahjoitus hädänalaisille vai huijareille.

Lapualaismorsian

Teemalta, mahdollisesti näin ensi kertaa. En ainakaan muista aiempaa.

Ahmin tietenkin katunäkymiä, mainoksia, autoja, raitiovaunuja, astioita, käyttöesineitä. Auttamaan muistamaan, millaista oli, kun olin pieni. Fairy-pullo! Ratikan rahastaja! Hietalahden telakka! Mutta mikä uimaranta?

Ja millaista oli, kun olin vähän isompikin.. Vappukohtauksesta flashback, millaista hetki aamuyöllä opiskelijabileiden loppuhetkillä Uudella ylioppilastalolla. Varmaankin samoja huoneita.

Suomalaisia näyttelijöitä, jotka ovat olleet aina, mutta nuorina. Nuorina ja siloposkisina, voisi sanoa miehistä, nuorina ja kauniina, naisista. Mihin on tarvinnut ulkomaisia filmitähtiä maa, jolla oli Kirsti Wallasvaaran silmät?

Se kirkasotsainen vasemmistolaisuus. Ja että ihan noita samoja rajoja, sotia ja väestöräjähdyksiä pohditaan Suomessa 50 vuotta myöhemmin.

torstai 20. lokakuuta 2016

Ulkopelilliset tekijät

Aamu läppärin äärellä, TV auki mutta äänettömällä liiallisen jenkkivaalitykityksen jäljiltä.

Ohimennen vilkaisu ruutuun, jossa miellyttävän näköinen nainen puhui taustallaan plakaatti "Aamun kirja". Kurotin kaukosäätimen kouraani kuullakseni, mitä puhuja sanoo.

Nasse-sedän näköinen kirjailija olisi jäänyt vaiennetuksi.

Mutta näin maailmamme toimii.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Unen aika


Keskelle napaa

Nimittivät Twitterissä elämäntapakyseenalaistajaksi.

Sellaisenaan toki komplimentti mutta somestrategiana kenties itsetuhoinen.

Saatan syventää aihetta nöyhdännypintähengessä myöhemmin.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Sorjonen

Maisemat katsotaan nykyään liikkuvina ilmakuvina ja sairaalat ja poliisiasemat valaistaan dramaattisesti lattianrajasta.

Sorjosen alku sai kyllä tuhahtamaan ja pyörittelemään silmiä, niin Silta-kopiota yökaupunkien valot ilmasta ja eteerisen valittava tunnusmusiikki olivat. Mutta aloin lämmetä kun päähenkilö muiden ympärillä ihmetellessä perääntyi päänsä sisään ja ajatteli puoliääneen Uuden Sherlockin tapaan. Toki ylimielistä brittiä empaattisempi kuten nyt perheenisälle kuuluukin.

Eksentrinen individualismi kyllä sopii paremmin konsultoivalle yksityisetsivälle kuin oikealle poliisille, jonka kyvyttömyys tiimityöhön ärsyttää jopa ruudun toiselle puolen.

Some-virroissani ovat kaakkoissuomalaiset ihastelleet Lappeenrantaansa ja murisseet murre-erheitä, mutta täältä kaukaa ne ovat sivuseikkoja. En olisi huomannut mitään, vaikka maisemakuvat olisivat olleet Joensuusta tai Varkaudesta.

Limaista paikalliseliittiä. Sympaattisia, suorastaan herttaisia teinejä. Niljakkaita vanhoja äijiä ja kovaksikeitettyjä alamaailman miehiä. Pakolliset rajantakaiset pulputtamassa venättä. Agentti-Lenan ja esimies-Tainan kovahkopintainen kypsien naisten aistillisuus. Obligatorinen patologi.

Lavastajien ja meikkaajien loihtimat makaaberit kuvat kuuluvat tyylilajiin, mutta onkohan lapsiin kohdistuva paha aivan välttämätön tapa ravistella katsojaa?

Oikeuslääkäri esittelemässä luotia, jota sanoo "38-milliseksi". Tuskin millään konetykillä jumputettu, joten tarkoittanee .38-kaliiperin projektiilia. Entä puhuisivatko poliisit tosiaan patruunoista luoteina? En tiedä. Viimeisessä jaksossa sitten vedetty prosessimutkat suoriksi aina "Etelä-Karjalan korkeinta oikeutta" myöten, mutta vain TV-sarjaahan tämä onkin.

Ei ihan Sherlock tai Silta, mutta kotimaiseksi kunnianhimoinen ja huoliteltu sarja mielenkiintoisin juonenkääntein. Minulle toimi. Ja yliviljeltyinäkin niillä ilmaotoksilla saa kyllä näyttäviä kuvia.

Sorjosen esittely Ylen sivuilla

maanantai 17. lokakuuta 2016

Kannattaako ostaa talvi renkaat?

Kun somevirrat vilisevät viestintäväkeä, heidän väistämätön itsekorostuksensa alkaa jossain vaiheessa tökkiä.

Asiat ja niistä kertominen ovat pohjimmiltaan kuitenkin eri asioita eikä paskasta saa konvehtia vaikka kuinka koreasti käärisi.

Samaan aikaan kuitenkin huomaan, että kielioppivirheet jonkun firman kymmenen sanan mainosvirkkeessä syövät yrityksen uskottavuutta silmissäni.

Ehkä Suomalaisille suunnitellut talvi renkaat ovat kuitenkin yhtä hyvä tuote kuin sama korrektisti kirjoitettuna.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Polvella kaukalon päädyssä

Bussilinjoja näkyy muokatun, joten valitsin varuiksi kiskovaihtoehdon. Kakkosella spårahallien pysäkille ja siitä kymppiin, joka tulikin melkein heti. Rusan päässä pikkukävely.

Puitteet eivät suorastaan tihkuneet glamouria, mutta pelihän se tärkein on.

Kiintoisaa huomata, miten kuvia peleistä räpsiessä oma maku muuttuu. Jossain vaiheessa sitä haki verkossa killuvia palloja, jossain kohdin vauhdikkaita asentoja. Nykyään kasvoja ilmein tai jopa vuorovaikutustilantein. Viikkolehtien kansikuvavalinnat eivät ole sattumaa.

Kotimatkallakin spårat ilmestyivät suorastaan epäilyttävän sopivasti. En kuitenkaan Truman Burbankin tapaan kuullut kännykästäni ohjaajan komentoja tai nähnyt epäilyttävästi liikkuvia avustajia.

lauantai 15. lokakuuta 2016

perjantai 14. lokakuuta 2016

Muistelen Remu Aaltosen luennoineen äidinkielenopettajille

Televisiossa haastateltiin henkilöä, jonka tiiviitä ja osuvia tekstejä olen lukenut ihaillen. Ruudussa hän vaikutti epämääräiseltä höpisijältä, jonka muminaa en olisi kuunnellut kymmentä sekuntia pidempään.

Sitten on hehkutettuja ja mediassa fiksulta näyttäneitä julkkiksia, jotka olen poiminut somevirtaani vain joutuakseni kohta äimistelemään heidän antinsa tylsyyttä ja latteutta.

On verbaaliakrobaatteja, joiden suupielestään suoltaman sanatulvan rikkautta en voi olla kadehtimatta. Mutta joita en pyytäisi kirjoittamaan edes kauppalistaa.

Ja sitten on vielä niitä harvoja, jotka kirjoittavat lukukelpoisen kirjan, luultavasti jopa itse, ja puhuvat seuraavana päivänä fiksuja TV:n suorassa keskusteluohjelmassa. He taitavat Suomen kokoisessa maassa usein päätyäkin sellaisiin.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Tuolipäivä

Voit tulla vaikka heti jos ehdit, soitti parturi jo puoli tuntia ennen varattua aikaa. Suoriuduin vartissa.

Operaation aikana ehti käydä läpi taannoisen Stadin Derbyn katsomohulinat. Syytä niin sysissä kuin sepissäkin, sain paikalla olleen kertomista kuvan. Jospa saisi ne muutamat hämmentäjät suljettua tapahtumista, pääteltiin vastalääkkeeksi.

Tuntia myöhemmin hammaslääkärin tuolissa tyydyin enimmäksen mumisemaan, mutta suussa tapahtui. Abraasioita lukuun ottamatta ihan siedettävä tilanne, lohduttivat, ja niillekin asioita tehtävissä. Seuraava aika toki vasta ensi vuoden puolelle, sen verran on jonoa.

Jo käytävällä ihmettelin jostain voimalla kantautuvia Son of a preacher manin sointuja, ja toisen kerroksen aulassahan oli täysi meno päällä vanhuksista ja ohikulkijoista koostuvan yleisön edessä. Oli oikein jäätävä kuuntelemaan, mitä kaikkea instrumenttejaan etevästi käsittelevät herrat ja vuorotellen kauniisti laulaneet viehättävät solistittaret ilmoille lohtivat. Stadin Juhlaorkesteri, esiteltiin ensemblen nimeksi. Lienee huonompiakin tapoja käyttää kulttuurimäärärahoja.

Kotona paluu sorvin eli läppärin ääreen.

Viihdekirjallisuutta

Iltalukemisena Michael Bar-Zohar & Nissim Mishal: Mossad - Israelin salaisen palvelun suurimmat operaatiot.

Vetävän romaanimaisesti kuvailtuja agenttitarinoita vaikkei mitään objektiivista dokumentointia. Tässä tarinassa iipot ovat maataan uljaasti puolustavia sankareita ja likaiset arabit terroristeja.

Mutta jotain tiivistävää siinä, kuinka Mossadin päällikkö piti seinällään kuvaa, jossa hänen oma isoisänsä polvistuu hetkeä ennen kuin SS-miehet murhaavat hänet Lukovissa Ukrainassa. Enää ei juutalaisia tapettaisi kuin lampaita.

Seuraavaksi taas Hannah Arendtin Totalitarismin synnyn pariin. Juutalaiskansan kohtalot kulkevat siinäkin.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Muotiviikko

Itsehän olen tunnettu viimeisen päälle hiotusta pukeutumisestani not, mutta voi muotikin silti kiinnostaa.

Yle Teeman teemaviikosta poimin Areenan kautta kolme ohjelmaa.

Yksi kertoi ajanjaksosta Diorin muotitalossa, ja päällimmäiseksi jäi mieleen varsinaisten ompelutyön tekevien tätösten tavallisuus. Jokainen olisi voitu poimia Prisman kassajonosta. Siellä suunnittelija- ja etenkin cocktailtilaisuuspuolella sitten friikimmän oloista osastoa.

Omaperäisehkösti toteutettu draamadokumentti kolme Oscaria pokanneesta elokuvapuvustaja Orry-Kellystä. Epäilemättä ollut raskasta olla vanhoillisessa Hollywoodissa sekä gay että juoppo, mutta pakko myöntää, että vielä enemmän olisi ollut kiintoisaa kuulla niistä asuista.

Ja vielä kronologinen historiikki Amerikan Voguen vuosista kerrottuna pelättyjen ja ihailtujen muotitoimittajien kautta. Kompakti rakenne huipentuen eri voguesukupilvien yhteisposeeraukseen Annie Leibowitzin kameralle. Parasta antia ne kuvat ja luova prosessi (jargonvaroittimen pärähdys) niiden taustalla.

Maailmanpolitiikkanurkkaus

Yhdysvaltain presidentinvaaleilla on epäilemättä merkitystä yli maan rajojen. Mutta että Helsingin Sanomien verkkosivun kolmetoista ylintä uutista maan jostain vaaliväittelystä?

Kolmetoista.
- - -
Syyrian sotimisen suhteen ollaan kuulemma umpikujassa. Tyhmänä maallikkona minua kiinnostaa, eikö hallitusta vastustavat kapinalliset kannattaisi suostutella antautumaan? Jos heidän menestyksensä käytännössä edellyttäisi Venäjän lyömistä sotilaallisesti, urakka lienee toivoton.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Ahtisaarikin

Ihan kuin olisi yleistynyt julkaista eläkkeeltä terävämpiä kommentteja kuin aktiiviaikana.

Pistää jälleen miettimään, mitä kaikkea ihmiset jättävät sanomatta, koska on kaikenlaista menetettävää.

Ja mitä on ja mitä ei ole sopivaa sanoa ja ketkä sen päättävät.

torstai 6. lokakuuta 2016

Maailma Fingerporin jälkeen

Poliisien tarkastuspiste välillä Kaisaniemenkatu - Pitkäsilta, tweettasi ihan asiamielessä yksi.

Tarkastetaan poliisit, täydensi heti omassa tweetissään toinen.

Ja piirsi ajatuksiini Fingerpori-stripin, jossa hölmön näköiset poliisit kiltisti jonottavat tarkastukseen.

Fingerporin jälkeinen maailma ei ole entisellään. Itsekin huomannut kirjoittavani "tuli mieleen" ja sitten muuttavani sen muuksi vastaavaksi ilmaukseksi.

Tai ehkä Fingerpori oikeammin on kodifioinut eräänlaiseksi kaanoniksi hauskoja huomioita, joita olemme kielemme kiemuroista tähän saakka tehneet kukin tahoillamme (ja Suomen Kuvalehden Jyvissä ja akanoissa).

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Oudompia juttuja

Olivat varoittaneetkin, ettei Stranger thingsiä kannata yrittää alkaa katsoa vain hiukan.

Viikon päästä en enää muista koko sarjaa, mutta olihan se ahmittavaksi tehty eli katsottava kaikki kahdeksan jaksoa melkeinpä peräkkäin. Tai osuvammin sanottuna silmäillä, sillä tavaksi tuli ohittaa tylsemmän oloisia kohtia pikakelauksella.

Erinäiset kliseiset elementit eivät olleet suorastaan makuuni, mutta lapsisankareista oli saatu samaistuttavan sympaattisia.

Jopa minä huomasin ilmeen ja hengen muistuttavan 80-luvun tekeleitä, mutta en olisi ikinä tunnistanut kaikkia Spielbergeihin, Stephen Kingeihin ja muihin klassikoihin osoittavia viittauksia, joita IMDB luettelee uuvuttavan määrän.

Mutta hetkittäin kyllä aika creepy.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Lemppareihin juuttunut

Netflixin suomalaiseen valikoimaan näkyy ihan viime päivinä ryöpsähtäneen paljon mielenkiintoisia elokuvia. Silti saatan katsoa omia jo nähtyjä suosikkeja n:nnenkin kerran uudelleen.

Kuten tuota Uutta Sherlockia.

Okei, leikkaus on hetkittäin aavistuksen hätäinen ja saattaisin kyseenalaistaa montakin Sherlockin haukansilmien pohjustamaa johtopäätöstä, mutta onhan sarja mitä koukuttavin.

Jokin päähenkilön kaunistelemattomassa tavassa ilmoittaa havaintojaan kolahtaa, ja pakko myöntää, että miellyn mieluusti älykkäisiin, joskus jopa viisaisiin hahmoihin.

Sekaan hienovaraisesti leivotut loputtomat viittaukset Arthur Conan Doylen alkuperäisiin tarinoihin hykerryttävät.

"Majuri Sholto". "The geek interpreter".

Harmi, että alkuperäistarinoiden omalla tavallaan herkullisin hahmo Mycroft on muutettu dynaamiseksi mastermindiksi, mutta ehkä siirto nykyaikaan vaatii sitä.

Ja sitten Moriarty. No, ei kai voisi olla Holmesia ilman yhtä painavaa antagonistia.


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Vaniljasokeroitua kermavaahtoa

Kuinkahan suuri osa verkossakin julkaistusta tekstistä on nykyään sellaista ei ihan avointa mainosta mutta kuitenkin markkinointimielessä naputeltua omakehua?

Tuli vain mieleen tästäkin Yle Teeman sinänsä ihan legitiimistä puolustuspuheesta. Jonka viesti lienee, että toteutettavien säästöjen ansiosta laatumme vain paranee entisestään (mikä, jos olisi totta, herättäisi kysymyksiä, jotka ovat lukijalle ilmeisiä).

Kirjoita tästä tiedote, joka saa asian kuulostamaan hyvältä. 

Siinä tehtävän saanut sitten kääntelee asioiden parhaita puolia esiin, jättää olennaisia mutta ikävämpiä näkökohtia mainitsematta ja lisää vielä sekaan kauniita sanoja, jotka tuottavat tällaisia lauseita:

Keskustelu julkisen palvelun kulttuuritehtävästä ja tavoista toteuttaa sitä tässä yhteydessä on loistava asia. Se kertoo meille tekijöille yleisöjen sitoutumisesta, intohimosta ja vastuusta, jota kulttuurista ja Suomen kaksikielisyydestä tunnetaan.

Kun lukee päivästä toiseen tuollaisia tekstejä, tuntuu kuin yrittäisi uida loputtomassa vaniljasokeroidussa kermavaahdossa.

perjantai 30. syyskuuta 2016

City-extremeä

Pimeys, piiskaava sade ja puuskainen tuuli, joka pakotti puskemaan etukumarassa eteenpäin.

Jätkäsaaren loputon rakennustyömaa, jolla jalkakäytävät päättyvät yhtäkkiä kesken tai kulkija huomaa kävelleensä verkkoaitaukseen, josta on palattava satoja metrejä takaisin etsimään uutta reittiä.

Kulmasta kääntyessä tuulenpuuska iski paukahtaen sateenvarjoon, joka humahti saman tien nurinniskoin ruoteiden raksahdellessa poikki. Tungin muodottoman möykyn seuraavaan roskikseen.

Onneksi fleece ja paksut housut pitivät vettä yllättävän hyvin.

Takaisin osasin jo suunnistaa laiturissa ylös ja alas keikkuvien alusten viertä. Sadekin oli laantunut.

Mutta juniori sai FIFA17:nsä.

torstai 29. syyskuuta 2016

Niiden väsyneisyys

Jospa alkaisi boikotoida sellaisia verkon urheilujuttuja, joiden otsikot on optimoitu simpansseille.

Saatan yrittää.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kokki 36

Paistettu sipuli ja jauheliha mausteineen lihaliemeen, sitten sekaan lautasellinen raastettua perunaa ja porkkanaa. Kulhollinen kaalisilppua, loraus etikkaa. Meiramia hyppysellinen.

Kaalin pehmettyä soppa on valmis.

Ja toinen puolikas kaalista vielä jäljellä. Jauhelihan vai possusuikaleiden kanssa?

Alkuilta Välskärinkadulla


tiistai 27. syyskuuta 2016

Umpikuja

Kun Aamun TV-lähetyksissä ovat vaihtoehtoina loputon lässytys jenkkivaaleista tai Lego Ninjago.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kahtiajakautuneen kansan aikoina

Yhden vakaumus on osoittaa harmaa valkoiseksi, toisen mustaksi.

Rasittavaa kuunneltavaa molemmat.

(Niin bloggaamiseen kuin kolumneihinkin kuuluu maailmaa yläviistosta tarkkaileva kertojaääni, joka on näkevinään asiat avarammin.)

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Työ palkitaan

Yllättävän moni suomalainen toimittaja näyttää puurtavan suomeksi yllättävän paljon juttuja Donald Trumpin kelvottomuudesta presidentiksi.

Ei turhaan.

Myllytyksen tuloksena minäkin alan kallistua sille kannalle, etten äänestä häntä.

Samaan aikaan toisaalla

Joka torvesta toitotettiin, että kaikenlaiset kiivailijat tunkevat tänään keskustaan osoittamaan mieltä. Siis juuri sopiva päivä hakeutua vaikkapa Pitäjänmäen urheilukentälle.

Natiaisten valmistautuessa jäi aikaa poiketa viereisessä kirjastossa. UrheiluSanomista ei ollut iloa kuin viideksi minuutiksi, mutta onneksi huomasin Hesarin Kuukausiliitteiden arkiston.

Syyskuu, elokuu, heinäkuu, kesäkuu.

Tarinat kadonneista ihmisistä sekä vatsaan ammutusta poliisista pureutuivat mieleen.

Lähtiessä vielä eteisen kierrätyshyllystä Peanuts-albumi. Niitä tuli aikanaan ahmittua, ja parhaat onelinerit päätyivät jokapäiväiseen kielenkäyttöön inside-ilmauksiksi.

Ulkona jo syksyä niin tuulessa kuin puiden värissäkin.

Viimeistä sarjaotteluaan C-poikina pelannut kotijoukkue ehätti kolmesti johtoon, mutta yhtä monta kertaa kirivät vieraat tasoihin. Lopussa vielä jännäpaikkoja kumpaankin päähän, mutta kun viimeisestäkään kulmapotkusta ei tullut maalia, vihelsi erotuomari ottelun päättyneeksi. Ilmeet kertoivat jonkin sortin pettymyksestä, mutta toisaalta tämä taisi olla ensimmäinen piste porvoolaisilta, jotka ovat vuosien varrella olleet yksi niistä vaikeammmista vastuksista.

Ensi viikolla treenataan kahdesti, sitten pidetään vähän lomaa ja sitten ovatkin vuorossa uudet kuviot, valmentaja päätti loppupuheenvuoronsa. Muutosten aikaa taas.

torstai 22. syyskuuta 2016

Mielenkiintoista kehitystä


Tarkoitus varmaankin hyvä mutta ensiassosiaatio väistämätön.


Maailma avaimenreiästä katsottuna

Sosiaalisen median kautta voi saada mielenkiintoisen, toivottavasti vääristyneen, kuvan joidenkin ihmisten elämästä.

Kuten

Järjestöihmiset, joiden työ näyttää olevan loppumaton tyky-päivä sauvakävelyjen, vaellusten, kanoottiretkien ja kylpylöiden maailmassa.

Toimistoväki, joka näyttää istuvan kaikki päivät seminaareissa ja koulutuksissa tuijottamassa taululle virtaavaa konsulttijargonia. Samaa tahtia heidän päivityksiinsä pesiytyy ajatusjohtajuuden ja työntekijälähettilyyden kaltaisia muovisanoja.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Punakumoojat lähikuvassa

Kotimainen minisarja Punainen kolmio pisti Netflixin valikoimassa silmään. Hiukan hidas ja halvan nuhruisen oloinen toteutus, mutta tuntui tavoittavan jotakin. Ja halvan ja nuhruisen oloinen oli toki epookkikin.

Eero Ahon heikko ja juopoksi mureneva Yrjö Leino, Martti Suosalon kiivaileva Aimo Aaltonen. Juha Mujeen Zhdanovin venäjä ei ihan vakuuta, mutta Pekka Valkeejärven Esko Riekin pragmaattinen kyynisyys istuu kuvattuun aikaan. Työpöytänsä ääreen jämähtänyt Otto Wille Kuusinen, joka on sisäistänyt neuvostokommunismin periaatteen olla kyseenalaistamatta. Ja sokerina pohjalla Vappu Nalbantoglun Hertta Kuusinen itse. Liekö esikuvansa ollut samalla tavalla hottis, ehkä sen ajan kontekstissa hyvinkin. Ainakin tässä hahmo säteilee sisäistä voimaa ja energiaa, joka voisi saada luonteikkaista naisista viehättyvän katsojan melkeinpä ihastumaan.

Sarjan koskettavin hetki ei jää epäselväksi, sen verran yleismaailmallisia tietyt asiat ovat.

Isona pohjavireenä sama kuin Narcosissa: kysymys siitä, mitä läheltä kuvatut henkilöt sympaattisine piirteineenkin oikeastaan ovat tekemässä. Selvitä Helsingin ilmatorjuntapatterien sijainnit, saa sotilaskarkuri Heiman käskyn. Ja maksaa sitten ompelijatar Martta Koskisen kanssa hinnan maanpetoksestaan Malmin ampumaradalla teloitusryhmän kiväärien noustessa tähtäämään.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Muistiinpanoiksi

FIFAn korruptio nyt alkaa olla itsestäänselvä ja kaluttu pointti, mutta kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista.

Kuten "oikeanlaisen" fanin ja fanituksen käsite, joita kuvissa tulee korostaa ja uusintaa. Iloinen karnevalistinen tunteiden näyttäminen ja sopivan nationalistinen ja paikallinen paatos.

Ja urheilutapahtuma kameroita varten näyteltynä spektaakkelina, johon valitaan juuri halutut näkökulmat ja painotukset jättäen ikävät asiat pois.

Tämän suhde vaikkapa Pääkallo.fi:n kommenttipalstan napinaan kun jokin kirjoittajan mielestä tärkeä aihe ei ole saanut näkyvyyttä ja huomiota.

Tapahtuuko urheilu lainkaan, jollei sillä ole katsojia?

lauantai 17. syyskuuta 2016

Luopumistöitä

Unessa olin käymässä mummolassa. Vinnillä ainakin, ja pihalla. Syksy, Joku tulossa veneellä järven yli tuomaan jotain. Sähkökytkentöjä. Joku ojensi kesästä hyvin säilyneen lupiinin, jonka tuoksun rippeitä yritin löytää nenääni. Lähtöä tehtiin, ja harmittelin, etten ehdi asettua, jäädä ja olla ilman kiirettä niin kuin lapsena.

Tienvieren lupiinipenkistä olikin taannoisella vierailulla puhetta ja tuttuja muutkin teemat. Alitajunta kai työstää jonkinlaista luopumisurakkaa.

Viime viikonloppuna tuvan penkillä istuessani katsoin katon ruudutusta, pallon muotoisia kattolamppuja ja sitä samaa vanhaa seinäkelloa ja tajusin. Lapsuudenkodista Mecklulla lähdettiin 1983 ja kaikki muukin on vaihtunut ja muuttunut mutta enää tämä talo sama kuin sinne ensi kertaa sylivauvana saapuessani. Kaikki muistot, tuoksut, äänet, vinnikammari, jossa äitini teini-ikäisenä nukkui.

Kyllä tämä taitaa olla jo helpompi purkaa kuin enää korjata, pohti enoista vanhempi syksyisellä pihamaalla 60-vuotiasta rakennusta katsellessaan.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Kirjastosta löytyi alaston kriitikko

Kansikuvalla on merkitystä. Otso Kantokorven opus pisti silmään Töölön kirjastoon riviin aseteltujen ehdotusten rivissä.

Jatkoin rivin loppuun mihinkään koskematta ja palasin sitten poimimaan tämän.

Rituaalit lainausautomaatilla ja saalis reppuun muiden perään.

Kannatti.

Toki kirjoittajakin antaa ymmärtää, että taiteilijoita tulee elättää julkisista varoista, koska he ovat taiteilijoita, mutta tekstien sävy on ruohonjuuritasoisen lempeänterävä niin taidetta kuin taideihmisiksi itseään kutsuviakin kohtaan.

Kuinka paljon taiteen käyttämisestä onkin vain kaikenlaista statussignalointia. Ja realistisempi taiteen kokeminen paljon lähempänä arkea.

En ole kaljabaareissa viihtyvä vasemmistoälykkö, mutta itseään ironisesti tarkastelevaan risupartaiseen parhaimpiin tilaisuuksiin pikkutakkiin, mustaan T-paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutuvaan rapistuvaan keski-ikäiseen mieheen on ilo samaistua.

Ehkä herkullisimpana kaikesta irvailu kokoomuslaisen oloiselle maailmankuvalle kulttuurivientikomiteoineen ja dynaamisine tiimimaailmoineen, jossa "yksikään työpäivä ei ole samanlainen kuin toinen". Se kaikki muovisuus.

Jotain sellaista Kantokorpi nyky-Suomesta naurettavakseen tavoittaa, mikä itseäkin häiritsee.

torstai 15. syyskuuta 2016

Etelämainen lämpö

Huomasimme valon erinomaisuuden kuopuksen kanssa yhtä aikaa. Parhaasta tallennuskohdasta käytiin lyhyt keskustelu.

Puoli tuntia myöhemmin oli sumu jo laskeutunut. Eduskuntatalon työmaan nosturi näkyi enää osittain.

Iltapäivällä pilvistä mutta välimerellisen lämmintä ja kosteaa. Puistosta Topeliuksenkadun varrelta uuttui aivan vääriä, umpikesäisiä tuoksuja. Ne nostivat mieleen lapsuuden uimareissuja, käyntejä Korkeasaaressa ja Linnanmäellä ja mansikoita.

Haikeita, hyviä tuntemuksia.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Niin juuri

Kemppinen oli saanut päivän epistolaansa osumaan peräti kaksi kohtaa, jotka haluan siteerata tässä.

...muutamat kommentoijat esittivät oudon ajatuksen, että tiedemiehen pitäisi olla oikeassa. Se on hyvin epätieteellinen ajatus. Tiedemiehen tulee määritellä ja täsmentää ja tulkita tavalla, jonka voi osoittaa vääräksi.

Ja:

Brändin rakentamista opetetaan. Opettamatta jää, että se on onnenkauppaa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Juurilla

Mamman näköiset hautajaiset, oletan. Lujasti uskonnolliset eikä mikään kevytversio.

Eläkkeellä olevalla kirkkoherralla oli oikeat liperit ja virret vakavia. Niitä, joissa elämä on raskasta vaellusta murheen alhossa mutta ilo odottaa perillä taivaan kodissa.

Keskittyminen arkun kantamiseen vei ajatusta sopivasti pois surullisista ajatuksista eikä nenäliinoja kulunut liikaa.

Siunattavan hyvin tuntenut kirkkoherra nosti mielenkiintoisella tavalla esiin sen, millainen jännite on syntynyt kun varsinaissuomalainen nuori opettajatar on 40-luvulla muuttanut Pohjois-Savoon Täyssinän rauhan rajakivien maastoon. Varsinaissuomalaiset kun tietävät, miten asiat on tehtävä ja käyvät myös toimeen, savolaisten kohdalla asia on monasti mutkikkaampi.

Kaksijakoisuutta oli myös saattoväen muistoissa kahviin ja kakkuun päästyä. Tulot ja menot laskettiin pennilleen vihkoon mutta vierailulle poikennut lähti poikkeuksetta kotiinsa kalakukko, lämmin leipä tai ainakin kasvimaan antimia pyöränsä tarakalla. Ja vaikka lasten osa oli nostaa perunoita tai täyttää astiat metsän marjoilla, oli urakan valmistuttua tarjolla munkkeja niin paljon kuin jaksoi kerralla syödä.

Papin vertauskuva henkisestä perunkirjoituksesta tuntui hyvältä.

Osa suvusta oli tutumpia, osa tavattu viimeksi natiaisina ja serkkujen pikkuisia ei koskaan ennen, mutta outo omassa joukossa ja kotona olemisen tunne viikonloppua hallitsi. Aterialla samassa tuvan pitkässä pöydässä kuin lapsena, ja jotenkin ruokamieltymyksetkin samaa juurta, vaikkei mitään liian eksoottista tarjottukaan. Mutta itsestäänselvää, että perunat, savukala, ruisleipä ja kotikalja maistuvat. Niin kuin silloin aina ennenkin.

Ja maailman paras sauna, jossa löyly pysyy pehmeänä vaikka heittäisi kuinka paljon. Uimaan ei näin syksyllä sentään enää, mutta kuistilla pimeän Vuotjärven äärellä istuttiin pitkään muistelemassa menneitä.

Kuopiossa pari tuntia aikaa tapettavana, sitten viiden tunnin onnibussimatka aikaa orientoitua taas arkeen ja kaupunkiin. Siinä ehti muun muassa katsoa Areenasta Invasion of the body snatchersin ja kuunnella urheiluselostusklassikoiden toivekonserttia. Ja katsella ikkunoista hiljaisia suomalaisia matkakeskuksia ja linja-autoasemia.

Samaan aikaan toisaalla jatkui Mamman viimeinen matka kotipitäjä Mynämäen kirkkomaahan. Sen kirkon viereen, jonka kuva oli aina kammarin seinällä.


torstai 8. syyskuuta 2016

Lapset komentojonossa

Koodaamisen opetteleminen on varmasti ihmiselle hyvä asia. Onko se niin hyvä, että asiaan tulee käyttää koulutunteja, en tiedä.

Hesarin juttu koodauslähettilääksi otsikoidusta pätevästä nuoresta naisihmisestä ei vielä oikein onnistunut esittelemään perusteluja vakuuttavalla tavalla.

Loogista ajattelua koodaaminen eittämättä opettaa, mutta niin taitaa tehdä perinteinen matematiikkakin.

Perusteluja on koottu myyntihenkiselle Koodi2016-sivustolle.

Hienolta kuulostavaksi lapsen teknologiseksi perusoikeudeksi luonnehdittu koodausopetus näyttää saaneen viime aikoina mukavasti palstatilaa. En tiedä, mikä merkitys on ollut asiaa omilla kasvoillaan esitelleillä miellyttävän näköisillä nuorilla naisilla. Kun tarjolla ovat niin nuorten osaaminen ja naisten emansipaatio kuin vielä kauniit ihmisetkin, toimittajien on helppo innostua.

Suosittelisinko koodaamisen opiskelua omille lapsilleni? Almost certainly, kuten ulkomaaksi sanovat.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ei vain lapsille

Twitterin Viisi vaikuttavinta romaania -kierrosta seurasi Viisi vaikuttavinta sarjakuvaa.

Aku Ankka
Asterix
Korkeajännitys
Mämmilä
Tintti

Muistelen kirjoittaneeni sarjismuistoja pitemminkin, mutten enää muista, oliko se tässä blogissa vai jossain edellisistä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Mikä heiluttaa ja mitä?

Suomen vaatimaton menestys taannoisissa olympialaisissa oli joillekin kova pala, ja ketterimmät ehtivät jo miettimään, mihin lajeihin meikäläisten olisi keskityttävä, jotta mitaleita irtoaisi helpoimmin.

Kysymys valottaa mielenkiintoisesti perimmäistä kysymystä: miksi oikein urheilemme.

Vanhastaan kai on ajateltu ja itsekin olen mieltänyt, että jotkut innostuvat harjoittamaan jotain itselleen mieluisaa lajia, ja niissä, joissa suomalaiset ovat edistyneet etevimmiksi, saatetaan sitten taistella jopa olympiamitaleista.

Lajien valitseminen ohjelmaan päinvastoin sen mukaan, missä olisi mahdollisuudet menestyä, tuntuu hännältä heiluttamassa koiraa.

Vastaava keikaus koskee suosiotaan menettäneitä urheilulajeja, joiden puuhamiehet etsivät epätoivoisesti uusia harrastajia ja tulevia huippuja.

Ovatko urheilujärjestöt olemassa jostain urheilulajista innostuneita varten vai urheilijat järjestöjä varten?

perjantai 2. syyskuuta 2016

Pisimmät taakse

Vanhoissa albumeissa pistävät silmään ryhmäkuvat. Etenkin isoisällä näyttää olleen tapana, että maalle poikenneiden vieraiden tehdessä lähtöä haetaan kamera ja asetellaan joukko riviin. (Teknisenä yksityiskohtana huomio, että 70-luvun otokset ovat pahasti hiipuneet ja muuttaneet värejään siinä, missä paljon vanhemmat ovat kestäneet.)

Toki kaavamainen tapa ja klisee, mutta mikrohistorian tallentajana tehokas. Mitä useampi vuosi kuluu, sitä arvokkaammiksi tuollaiset kuvaushetkellä itsestäänselvät otokset muuttuvat. Niissä näkyy henkilöitä, joista ei muuten olisi yhtään kuvaa. Ja tietysti myös paikkoja, pukeutumista ja muuta mielenkiintoista.

Viimeksi tällä viikolla harmittelin, että muuatta organisaatiota kymmenisen vuotta sitten perustettaessa ei näpsäisty ryhmäpönötysruutua. Taiteellisempia yksittäisiä naamoja tilaisuudesta löytyy, mutta ihan samaa arvoa niillä ei ole.

tiistai 30. elokuuta 2016

Mamma 1923 - 2016

Sen on täytynyt olla talvea 1964 - 1965 kun koillissavolaisilta pientilallisilta kysyttiin, voisivatko he hoitaa maailmalle lähteneelle tyttärelle syntyvää lasta. Jos jaksat niin mikäs siinä, kuului isäntä, isoisäni siis, sanoneen.

Vanhempani seilasivat kumpikin merillä enkä tiedä, oliko sihen aikaan vielä kummoisia äitiyslomia. Ja saattoi meno seiloripiireissä muutenkin olla lapselle sopimaton ympäristö, antoi joku sukulainen myöhemmin ymmärtää.

Pääsin paikkaan, jossa elämä oli niukkuudesta huolimatta vakaata ja asiat tukevasti paikoillaan.

Ja toiselta kodilta se tuntuu vieläkin vaikka elämä pian pääkaupunkiin tasoittuikin. Kaikkien lapsuuden kesien idylli, jossa ikänsä puolesta pikemminkin veljeltä tuntuvan enon kanssa saatiin juosta paljain jaloin polvihousuissa. Oli järvi ja tervalta tuoksuva savolaisvene, onget, verkot ja katiskat, heinälato ja kissa. Toki myös aikaiset herätykset ja kaurapuuro, kärpästen huiskinta lehmiä hermostuttamasta aamulypsyllä, perunanmultaus, heinien haravointi, risusavotta, maitoautolla ja postilla käynti ja missä nyt pikkuhussaarit pystyvät hiukan auttelemaan.  Illalla sauna ja uinti, mehu ja pullaleetan siivut, unet tuvan puusohvassa seinäkellon lyödessä täydet ja puolet tunnit.

Ja Mamma kaiken pyörittäjänä, etenkin sen jälkeen kun laturetken jälkeinen infarkti vei Papan jo minun vasta ehdittyäni kansakouluun. Taloustyöt, kasvimaat, polttopuut, lehmät kunnes niistä oli luovuttava. Lempeä auktoriteetti ja vahva seinä, jota vastaan kapinoida.

Meillä Helsingissä ei Mamma tainnut käydä koskaan, ensin olivat esteenä lehmät ja sitten muut kiireet. Mutta kansakoulunopettajan tasaisella käsialalla kirjoitetut kirjeet putosivat postiluukusta säännöllisesti ja pitivät kuulumiset ajan tasalla.

Melkeinpä vasta nyt hahmotan, millainen järkkymätön kiintopiste elämässäni oli, kuin hievahtamatta paikallaan pysyvä majakka kun ympärillä kuohuu ja maailma muuttuu. Aina olemassa siellä horisontin laidalla.

Ikä alkoi vaatia veronsa oikeastaan vasta tällä uuden vuosituhannen toisella kymmenellä vieden ensin kotoa ja rakkaan kasvimaan luota palvelutalolle, sitten loppuvaiheessa paikalleen ja viimein vuodepotilaaksi.

Viime yönä klo 2.37 herätti kilahduksellaan viesti, jota oli osattu odottaa. ... nukkui pois hieman ennen puoltayötä, se kertoi.

Kun makaa selällään, silmistä vuotava vesi valuu korviin kutittamaan.

Suuri kiitollisuus on päällimmäinen tunne. Agnostikkonakin haluaisin uskoa, että Mamma on nyt paikassa, jossa ei ole kipuja eikä suruja mutta kasvimaan multa aina parahiksi kosteaa.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Seurasaarenselän vaatimattomat vaahtopäät

Muualla Suomessa postailivat kuvia kaatuneista puista.

Meillä pientä puhuria, puiden suhinaa ja pärskettä muttei myrskystä tietoakaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Maverickit vastaan joukkuepelaajat

Hans-Joachim Marseillen elämäkerran perusteella on tarpeeksi taitava lentäjä voinut jopa Hitlerin Saksassa käyttäytyä tavalla, joka olisi vienyt taviksen Gestapon selliin.

Ääripäänä Göringille ja koko puolueelle vinoilu Hitlerin päivällispöydässä. Führerin kerrotaan tarpeeksi saatuaan poistuneen kesken aterian, mutta muita seuraamuksia ei valtakunnansankarille koitunut.

Katoamiset ryyppyreissuille, kaikkien mahdollisten hameiden jahtaaminen ja varsinkin uran alkupuolella täydellinen kurittomuus ilmassa. Siipimiesten hylkääminen varoittamatta, käskyjen noudattamatta jättäminen, jatkuva koneiden romuttaminen.

Toisessa vaakakupissa 158 ilmavoittoa ja kirjassa kuvattu käsittämättömän virtuoosimainen lentotaito, jonka kuvauksista saisi varmaan irti vielä enemmän, jos itsekin osaisi.

Analogia urheilujoukkueisiin ja muihinkin organisaatioihin: Poikkeusyksilön mahdollinen hyöty yhteiselle asialle versus sooloilun ja omien sääntöjen moraalia ja henkeä rapauttava vaikutus.

Kirjassa annetaan ymmärtää Marseillen olleen suosittu asetoveri ja saaneen paljon anteeksi myös vertaisiltaan. Voin kuvitella, millainen riesa hän on ollut esimiehilleen, ja pakko miettiä, onko kaikkien muidenkaan näkemys ollut ihan noin ruusuinen.

Toki olenkin itse joukkuepelimiehiä.

Kosmisen ironian logiikalla koitui lentäjätaiturin kohtaloksi tekninen vika: Moottorivian pakottama hyppy epäonnistui kun iskeytyminen oman koneen korkeusperäsimeen jo ennen laskuvarjon avaamista vei hengen.

torstai 25. elokuuta 2016

Likainen Harri

HS-veteraani ja -hylkiö Harri Nykäsen muistelmat olivat luettavuudeltaan sitä tyyliä, jota olisin odottanut jo Hannes Markkulalta. Lehtimiestyön muisteloa yhdistettynä uran mehukkaimpiin juttuihin.

Kuva suomalaisen yhteiskunnan kirkasotsaisuudesta ei kyllä tätä lukiessa kohentunut. Hyviä veljiä ja mätiä omenia löyhkää siellä täällä, ja etenkin pahat poliisit kirvelevät kaltaistani poliisikunnalta paljon toivovaa. Jo Matti Yrjänä Joensuu olikin poiminut kirjansa hahmoksi tuon komisarion, joka tulee tutkimaan fimaan kohdistunutta rikosta mukanaan valmiiksi kassi täytettäväksi firman tuotteilla.

Toki Nykäsellä, kuten kaikilla muistelijoilla tylsintä osuutta on pureutuminen muistelijan ja hänen vastapuoltensa keskeisiin kiistakysymyksiin ekskulpaatiohengessä.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Mopo

Onks sulla mopoa, oli etäämpänä asuva joukkuekaveri kysynyt perilliseltä.

En ollut näkemässä aivojen tyhjää lyöntiä ja hämmentynyttä ilmettä mutta voin kuvitella ne.

Ei ollut kyllä mopoja lapsuutenikaan töölöläisillä. Tai oli, K:lla, jolta se varastettiin. K kiersi kaupunkia viikkokaupalla jalkaisin kunnes löysi ajopelinsä joltain pihalta Kalliosta. Mutta muuten mopot olivat maaseutujuttu.

Kusti kyläili mummolassa mopolla, sellaisella kromin ja ruosteenruskean väreissä virtaviivaisella, jossa oli vielä oikeat polkimet. En enää muista, oliko myös lippalakki, ruutupaita, saapashousut henkseleineen ja kumisaappaat mutta luultavasti. Ja reppu selässä ja soratiestä nousevan pölyn vähän hapan tuoksu.

Mopoista kirjoitti Kemppinenkin.

maanantai 22. elokuuta 2016

Lapsuuden leimauskone sanoi tju-DUNK

Töölön kirjasto viimeinkin taas auki kahden vuoden remontin jälkeen! Tätä oli odotettu.

Vaikka pahin avajaishulina oli iltapäivällä jo ohi, riitti puistossa ja valkoisen rakennuksen liepeillä väkeä. Missäköhän palautuspiste nykyään on, ehdin aprikoida itsekseni kun aulassa hymyillyt virkailija jo riensi neuvomaan. Ei edes kirjat imaisevaa konetta enää, vaan itsepalveluna viivakoodin luku ja kirjan nosto hyllyyn seuraavan nautittavaksi.

Toisessa kerroksessa riensi käsi ojossa vastaan F:n faija, jonka luontokuvia seinillä esiteltiin. Perin hienoja, ja ihan kulmilta. Parven hyllyistä ihan yksi kirja vaan, ja toinenkin, ja muutama.

Mutta ei nin hyvää ettei jotain huonoakin: lapsuudesta asti tuttu Töölön kirjaston tuoksu oli poissa. Se, jossa väreili vanhaa paperia, pehmeää sisustusmuovia, sivarahlrudia, enidblytonia, lisatetzneriä, lattiavahaa, luulen, ja kevätauringon säteissä lukusalissa leijailevaa pölyä.

Nyt tuoksui vain remontoiduille rakenteille.

Ja hyllyjä ja kirjoja silmämääräisesti arvioiden vähemmän kuin ennen. Vaikka toki entistä suurempi osa taitaa olla varastoissa ja kierrossa Helmetistä löydettävinä eikä niinkään esillä. Mutta lievästi olen huolestunut kirjastojen vähittäisestä muuttumisesta kaikeksi muuksi kivaksi.

Keli suosi vielä kävelyä Ruoholahteen, josta löytyi muun muassa 19 euron tossut. Kalliimmat kuin ne edelliset Lidlin, mutta niistä oli luovuttava kun sivusta pilkisti näkyviin jo kaksi varvasta.

perjantai 19. elokuuta 2016

Niinä päivinä

Brasilian ja Ruotsin naiset olivat aloittelemassa olympiavälierän rankkarikisaa kun lähetys yhtäkkiä loppui ja ruutuun juoksivatkin Steaua Bukarest ja Manchester City.

Piti sekin päivä nähdä, että Champions League -lähetys maksuttomalla kanavalla tuottaa ärsytysimpulssin.

Kestosuosikki Yhdysvallat yllättänyt Ruotsi oli sitten voittanut Brasiliankin, Twitter kohta kertoi. Harmi. Vaikka kieltämättä brasiliatarten pelaaminen miellytti silmiäni myös ulkopelillisesti. Mutta ehkä Tamiresin ihastuttavan selkänotkon näkee vielä pronssiottelussa.
- - -
Antony Beevor on saanut toisesta maailmansodasta irti paljon omaperäistä, mutta paksu kirja Ardennien vastahyökkäyksestä ei noussut totutulle tasolle. Tapahtumien silppua päivä kerrallaan seurattuna, kylmää, märkää ja kurjaa. Se tuli selväksi, että Omar Bradleyn panos ei ollut Beevoria vakuuttanut. "Komppanian komentajan" ja "panssarivaunun kuljettajan" kaltaiset kauneusvirheet pitänee tuupata kääntäjän kontolle.

Trendinä kuitenkin, että uudempi historiankirjoitus näyttää löytävän yhä lisää sellaista, mistä ainakin sodan voittajat perinteisesti ovat mieluummin vaienneet. Ilmeisesti vankien ampuminen oli myös liittoutuneiden puolella varsin korkeallakin komentoketjussa hyväksytty sotarikos.

torstai 18. elokuuta 2016

Parta minulla jo onkin

Ilkka Kokkarinen aikanaan muistutti blogissaan, että islamilaisessa maailmanjärjestyksessä olisi paljon hyvää. Ainakin meidän keski-ikäisten parrakkaiden ilman alkoholiakin pärjäävien miesten suhteellista asemaa yhteiskunnassa se taitaisi vahvistaa.

Saattoi olla sarkastinen, mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli.

Kirjasto 10:n nostohyllystä matkaan lähtenyt Michel Houllebecqin Alistuminen rakentuu samalle logiikalle visioidessaan vapaaehtoisesti islamisoituvaa Ranskaa.

Kirjassa valtaan nouseva Muslimiveljeskunta tuo mukanaan paljon hyviä ja mieluisia asioita paitsi miehille myös kaikille konservatiiveille. Perheen kunnioitus, heteronormativisuus, pienyrittäjyyden arvostus, kuri ja järjestys...

Ja henkistä sisältöä, jota meilllä länsimaissa on puuttunut. (Ja avainmiehille rahaa ja asemaa ja moniavioisuuden, jotka viimeistään varmistavat heidät omalle puolelle.)

Ei oikeastaan hassumpaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi urheilla?

Twitter ja Facebook eivät ole keskustelualustoina maailmanluokkaa, mutta juuri niistä on tänä kesänä löytynyt mielenkiintoisia urheiluaiheisia vääntöjä.

Miten Suomi nousisi maailman huipulle jalkapallossa, on yksi kestoaihe. Tai olisiko joukkuepalloilijoiden opiskeltava pelaamista vai pelaamisen erillisiä osia. Tai onko oman suosikkijoukkueen voiton toivomisessa mitään mieltä kun paras joka tapauksessa lopulta voittaa.

Keskustelujen alustajat tapaavat olla alallaan eteviä, ja heidän kanssaan on helppo olla pääteemasta samaa mieltä. Pääteemojen sivussa nousee kuitenkin esiin mielenkiintoisia oletuksia, joihin tarttuminen tuottaa kelpo keskustelusäikeitä tai sitten ei.

Urheilukeskustelujen vakituinen peruslähtökohta on, että kulloinkin käsiteltävä laji ja urheilu yleensäkin on tärkeä asia, joka ansaitsisi nykyistä enemmän resursseja. Sen pilarin kyseenalaistaminen tuntuu yleensä johtavan vaivautuneeseen hiljaisuuteen.

Pari aamun "lehteä" näyttää siteeraavan eilen Twitteristä bongaamaani blogimerkintää, jossa urheilija valittaa vaikeuksiaan. Nimi oli täysin vieras, mutta Google paljasti hänen olevan meneillään olevissa olympialaisissa alakanttiin menestynyt kotimainen painonnostajatar. Harjoittelu oli kovaa, rahaa tarjolla niukasti ja kansan palaute matalamielistä, (tämäkin) urheilija harmitteli.

Koska minäkään en ollut tästä urheilijasta koskaan edes kuullut, voinen lohduttaa, että ainakaan koko kansan hampaissa hän ei ole. Mutta sitä, miksi yhteiskunnan pitäisi rahoittaa hänen satsauksensa huippu-urheiluun, en tältä istumalta osaa itselleni perustella.

Olympialaisissa pahasti epäonnistunut suomalainen keihäänheittäjätär puolestaan tuskailee näin:

Tulee aina tällaiset peruskysymykset mieleen, että mitä mä teen elämälleni ja onko tässä mitään järkeä. Ja mitä muuta mä tekisin, jos en urheilisi?

Käymme kohti otsikkoonkin nostamaani perimmäistä kysymystä.