Charlien enkelit (väri)

Joku Hesarin nuori toimittaja ärhentää ilmeisenkin puolileikillisesti, että visuaalisesti näyttävät TV-sarjat pitäisi katsoa isolta ruudulta eikä nykytapaan kännykän tai tabletin pikkuiselta näytöltä.

Saa silti hiukan vakavastikin miettimään.

Kännykästä en ole katsonut juuri muuta kuin Invasion of the body snatchersin Onnibussissa Kuopiosta Helsinkiin, mutta tabletista paljonkin. Nykyään melkein kaiken, kun perinteistä TV:tä ei muista välttämättä edes avata.

Niinpä en itse ihan saa kiinni joidenkin tarpeesta investoida jättikokoisiin televisioihin. Teininä lopulta saadussa stereotornisetissä oli epäilemättä upeammat soundit kuin sitä edeltäneissä radionauhurissa ja kasettimankassa mutta musiikin kaivertamat tunnejäljet nyt 35 vuotta myöhemmin arvioiden aika samaa luokkaa.

Lapsuudesta jäi vahvoina mieleen sarjoja ja elokuvia, mutta ei niiden katselualustoja. Ritzin valkokangas, olohuoneen väri-TV ja oman huoneen pieni mustavalkoinen matkamalli olivat jälkikäteen muistellen sisällön rinnalla yllättävän samalla tasolla.

En tiedä, liittyykö asiaan ja sisällön hahmottamiseen, mutta taannoin etsin pitkään hyllystäni tiettyä suomenkielistä kirjaa tarkistaakseni erään kohdan. Kunnes lopulta muistinkin lukeneeni sen itse asiassa tabletilta ja englanniksi.

Kirkasta mutta tuulista

Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin.

Hietarantaa näkyvät hiukan ehostaneen, ja lisääkin tekeillä. Jospa.

Päädyn takaparkkiksen auton etupenkiltä erottuivat toisiinsa kietoutuneiden hahmojen siluetit. Kuin elokuvissa.

Horisonttiin Lastenlinnan taa ilmestynyt iso rakennus. Se uusi lastensairaalako?

Kuulokkeissa Juha Kulmanen haastatteli Julkiseen sanaan muistelmansa julkaissutta TV-pomo Jorma Sairasta. Selvästikin sujuvasanainen, mutta kunnon kuuntelu olisi ilmeisestikin vaatinut teoksen lukemisen. TV:n kulta-aikaa olivat vuodet 2000 - 2010, muistelija arvioi ja nosti perusteena esiin muun muassa Nelosen uutistoiminnan. Itse muistan hämärästi Nelosella olleen joskus jonkinlaiset uutiset, ja oma TV:n kulta-aikanikin taisi osua eri vuosituhannelle.

Pieniä kohokohtia

Kun Töölön kirjaston hyllystä sattuu silmään lukematonta Jarkko Sipilää. Luupuisto ja Prikaatin kosto ahmittu tunneissa.

Jotain on vielä jäljellä.

Jäät näyttävät lähteneen

Avara luonto

Odottelutuokio iltahämärissä sairaala-alueella.

Kookkaahko jäniseläin loikki karkuun jo tullessamme, ja hetken ihmettelin nurmikolle kellahtanutta kuollutta siiliä. Harakat tai jotkin ehtineet jo napsia parhaat palat. Ei kuulemma kevään ensimmäinen, joten lienevätkö heräilleet horroksesta ennen aikojaan.

Useamman lajin linnut lauloivat komeaa konserttia, joka yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Auringon kokonaan laskettuako?

Vielä iso rotta, joka minut huomattuaan vaihtoi lennosta juoksusuuntaa ja katosi hämärään. Niitä kaupungissa kuulemma onkin ennätysmäärä, ja näkyypä meidänkin pihallemme joku hyvää tarkoittava hölmö kaataneen jyviä. Luullen kenties ruokkivansa lintuja.

Lisää keskeneräisiä ajatuksia

Moni keskustelunaihe tuntuu pohjimmiltaan tiivistyvän kysymykseen Entä jos kaikki?

Ja sille on mielenkiintoinen vastaväite Mutta kun kaikki eivät.

Tämä kaikki liittynee jotenkin kategoriseen imperatiiviin.

Ja keskeiset kysymykset tietenkin kiertävät aina kehää.

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitää olla reipas?

Maan kenties hyvinkin laadukkainta jalkapallon juniorityötä tekevän Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja Juha Valla bloggaa suomalaisten nykypoikien tilasta otsikolla Kadonnutta reippautta etsimässä.

Jalkapallon aloittavat pojat ovat entistä kömpelömpiä ja arempia. Syiksi mainitaan ainakin varhaisvuosien vähäinen liikkuminen sekä urheiluväen painajaisissa säännöllisesti kummittelevat ylisuojelevat vanhemmat.

En tietenkään lähden kyseenalaistamaan asiantuntijan näkemyksiä mutta jään miettimään näkokulmaa ja motiiveja. Juniorifutiksesta sattuneesta syystä kiinnostunut löytää verkosta näinä päivinä paljon suomalaisen jalkapallon tilaa murehtivia tekstejä, ja "materiaalin" laatu on niissä toistuva teema.

Lapset eivät ole tarpeeksi liikunnallisia, lapset ja perheet luovuttavat liian helposti, nuorilta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja halua satsata...

En voi olla miettimättä, kuinka suurelta osin kyse on motiivien ristiriidasta.

Kirjoittajat ovat yleensä valmentajia ja henkeen ja vereen jalkapallomiehiä, jotka haluaisivat Suomen nousevan kohti lajin huippua. Mutta entä jos 2010-luvun suomalaiset nuoret (juu, raaka yleistys) vain eivät ole kiinnostuneita satsaamaan jalkapalloon niin paljon kuin maailman kilpailluin laji huipputasolle pääsemiseen vaatii?

Miksi heidän pitäisi?

Valla huipentaa tekstinsä:

Myös vanhempien tulee sallia lapsilleen fyysisiä ja henkisiä rajoja enemmän koettelevia harrastuksia. Tällaista toimintaa tarjoavat seurat menestyvät. Näiden seurojen pelaajat myös voivat paremmin.

Epäilemättä liikunta ja rajojen järkevä koetteleminen tekevät lapsille hyvää. Samoin joukkuepelin opit, joilla tätäkin tekstiä tutusti legitimoidaan:

...uskallan väittää, että joukkuelajit ovat oikealla tavalla (tämä on olennainen asia) valmennettuna luonnollinen keino opetella frustraationsietoa, voittamisen ja häviämisen suhteuttamista, vastustajan oikeanlaista kunnioittamista, pitkäjänteisyyttä yms. Siis monipuolista sosiaalistumista.

Totta. Mutta nämä tavoitteet saavutettaneen suurelta osin myös ilman pyrkimystä maailman huipulle.

Arjen kysymys

Lounaaksi Lidlin yhden euron hernekeitto.

Kulman takana thaipaikassa maittava lounasbuffet maksaisi yhdeksän euroa.

Mutta onko se yhdeksän kertaa niin hyvä kuin tämä?

Putoilee kuin kärpäsiä

Matti Murto, Matti Hagman, Vladimir Petrov, nyt Ilkka Sinisalo ja sitten vielä Jarmo Uronenkin.

Muistopiste Jäähallin kahvion seinäpöydällä tyylikäs ele.

Kun nappuloina höntsättiin Väiskillä lumikökkäremaaleihin, halusin yleensä olla juuri Ilkka Sinisalo. Joka ei pyörinyt eikä kaarrellut vaan polki laitaansa suoraan kohti maalia ja haki usein yllättävää nostoa etuyläkulmaan. Muun muassa syksyn 78 oudossa 13-0-voitossa Jokereista se onnistui.

Viikon nekrologit keskittyivät Sinisalon NHL-uraan, mutta omat muistoni ovat ennen kaikkea IFK-ajoilta. Kolmosen laidassa, jäällä kevään 80 mestaruusmaalin (josta eilen tasan 37 vuotta) aikana, seuraavalla kaudella isoimmassa roolissa kun Hagman lähti ja trio Sinisalo - Forss - Lähteenmäki nousi ykköseksi.

Toki NHL-uran alkuvaiheitakin Flyersin paidassa tuli seurattua, jokin HTV:n välittämä satellliittikanava kun näytti sitä sarjaa.

Going through the motions

Kun juuri tuli tuskailtua ohjusuutisointia, tuotti Tukholman kuorma-autokuski samaa vielä toiseen potenssiin. Tuntikausia aiheesta jauhamista kun oikeata uutta tai mielenkiintoista kerrottavaa on vain murto-osa.

Ehkä surkeimpana esityksenä kaikista iltapäivälehtien toimittajat naputtelemassa tunteikkaita järkytysjuttuja Ruotsin-laivojen terminaaleista tavatuista uhreista, jotka olivat kuulleet tapahtumasta Ruotsissa radiosta.

Päälle sitten vaaleista tylsimmät eli kuntasellaiset, ja ruuduissa ja verkkosivuilla iänikuiset samat puolueiden valvojaiset ja latteuksia latelevat poliitikot ja dramaattisuutta yrittävät tai kyynistä nokkeluutta tavoittelevat toimittajat.

Noin, TV kiinni. Jos lukisi vaikka kirjaa.

Jos kerran lehdessä niin lukee

Edistyksellisen poliitikon Twitterissä jakama Vantaan Sanomien uutinen valottaa omalta osaltaan valeuutisproblematiikkaa ("Is that a word? It is now", sanoi Ron Manager).

Uudenlainen lounas sai lukiolaisilta kiitosta – "Miksei aina ole vegaaniruokaa?"

Ei varmaankaan täytä valeuutisen muodollisia kriteerejä mutta näyttää, miten otsikoinnilla ja sopivasti valitulla sitaatilla luodaan mielikuvia.

Vaikka voihan toki olla, että vaikka kaikkikin kyseisen koulun oppilaat vaativat ruokalistan muuttamista vegaaniseksi. Jolloin tämänkin tekstin alta lähtisi matto suhahtaen.

Suomalaisia ei tiettävästi ole vaarassa syyrialaisella sotilaslentokentällä

Paljon ohjelma-aikaa täytettävänä, kovin vähän tietoa ja oikeaa sanottavaa. Tällä kertaa ohjusparvesta syyrialaiselle sotilaslentokentälle.

Toki AamuTV:n, jota pitäisi nauttia vain vilkaisuna virran keskeltä, konsepti korostaa vaikutelmaa.

Ilmiö lienee muutoinkin ajallemme leimallinen. Ilmaisukanavia paljon, sanottavaa paljon vähemmän.

Suosittelemme folion lisäämistä hattuun

Totuus pelissä -dokumentti (All governments lie) oli huolella tehtynä ihan mielenkiintoinen vaikkakin kovin ennalta-arvattava.

Hyvät tyypit pienen ihmisen puolella paljastamassa Yhdysvaltain hallituksen ja suuryritysten kataluuksia. Niin aina.

Itse toki olen vienyt foliohattuisuuden sille tasolle, että oman vastaavan dokumenttini nimi olisi Everybody lies.

Tässä independent-journalistit kyseenalaistivat kaiken, minkä vallanpitäjät sanovat mutteivät mitään pienempien toimijoiden sanomaa, mikä toki oli juuri heidän julistamansa linjan mukaistakin. Painetta ylöspäin muttei alaspäin.

Valtamedian kritiikitön hallituksen väitteiden toistelu etenkin sota-asiassa kieltämättä säväytti. Samoin se, miten skandaalit voivat julkistettuinakin jäädä vaille huomiota kun toiselta kanavalta tulee juuri söpö panda. Tätähän sivuttiin myös Raidissa.

Yle Areenassa vielä pari kuukautta.

Tunneporno

Läppärin ruudulla salibandymatsi, jossain kauempana ja ääniraitana TV:n suosittu tanssiohjelma.

Jossa kaikki yhtäkkiä hehkuttavat liikuttumistaan ja pyyhkivät silmiään ja juontaja nokkelasti muistuttaa, kuinka meillä onneksi on hyvä meikkitiimi korjaamassa valuneet silmämaalit.

Ääh.

Kukapa ei olisi istunut läpi palavereita, joissa yhä uudelleen muistutetaan, mikä myy. Tarina. Tunne. Tarina. tunne. Tarina. Tunne. Miten tärkeää on saada lähikuvia kasvoista, joilla tunteet loistavat, koska ne kolahtavat, ne sitouttavat, ne myyvät. Niitä kuvia hidastetaan ja toistetaan, että päästään kunnolla piehtaroimaan tunteissa.

Aina kun pitää myydä jotain.

Monesta asiasta maailmassa olisi helpompi nauttia jollei tulisi ajatelleeksi, mitä kulissien takana on. Ja kaipa analysointi syö välitöntä kokemista kaikessa.