Tyydyn miettimään ideatasolla, että me juntit olemme kirjailijoille turvallinen vittuilun kohde, koska emme kuitenkaan lukisi saati sitten ostaisi kirjoja.
Bisnesälyä.
torstai 30. marraskuuta 2017
Pesäeroja
Tyydyn miettimään ideatasolla, että me juntit olemme kirjailijoille turvallinen vittuilun kohde, koska emme kuitenkaan lukisi saati sitten ostaisi kirjoja.
Bisnesälyä.
torstai 23. marraskuuta 2017
Kuorrutuksen ja sisällön ero
Opettaja Tommi Kinnusen Ylen sivujen kolumnissa kolahtaa erityisesti tämä kohta:
Kun koulua ei kuunnella, annetaan ääni sen ulkopuolelle. Sen tähden opetuksen kehittämiseen tilataan lausuntoja yrittäjiltä, konsulteilta ja digifirmoilta.
Kaupallisten konsulttien kannanotoissa opetusta halutaan ryydittää pelillisyydellä, viihdyttävyydellä ja säkkituoleilla. Kaikki kuulostaa hienolta, mutta opettajana kaipaisin ennemminkin pitkäjänteisyyden opettamista. Sen taidon välittämistä, jonka mukaan asioihin täytyy keskittyä ja joskus yrittää monestikin, että onnistuu. Että työ on työtä, teki sen sitten pöydän ääressä tai sohvalla maaten.
Kun koulua ei kuunnella, annetaan ääni sen ulkopuolelle. Sen tähden opetuksen kehittämiseen tilataan lausuntoja yrittäjiltä, konsulteilta ja digifirmoilta.
Kaupallisten konsulttien kannanotoissa opetusta halutaan ryydittää pelillisyydellä, viihdyttävyydellä ja säkkituoleilla. Kaikki kuulostaa hienolta, mutta opettajana kaipaisin ennemminkin pitkäjänteisyyden opettamista. Sen taidon välittämistä, jonka mukaan asioihin täytyy keskittyä ja joskus yrittää monestikin, että onnistuu. Että työ on työtä, teki sen sitten pöydän ääressä tai sohvalla maaten.
tiistai 21. marraskuuta 2017
Sivuraiteella
Tapauksia, joita media seuraa "hetki hetkeltä" mutta joita itse en ole tullut seuranneeksi lainkaan:
Aarnio
Auer
Kittilä
Talvivaara
Aarnio
Auer
Kittilä
Talvivaara
lauantai 18. marraskuuta 2017
Mielenkiintoisia käsitteitä
Talouselämän juttu Venäjä voi yrittää horjuttaa Suomen yhteistä tarinaa – ”Kuin tykillä ampuisi” pistää miettimään käsitteitä.
Otsikon "Suomen yhteinen tarina" jatkuu leipätekstissä termeillä "yhteisön tarina, identiteetti", sitten "läntisen Euroopan integraatio ja länsimaiden yhtenäisyys".
Samalla muistelen, että sellaisten käsitteiden kuin "Suomen kansa" ja "suomalaisuus" korostamista esimerkiksi EU-kriittisissä yhteyksissä on pidetty ahdasmielisyytenä ja impivaaralaisuutena.
Saattaa siis olla puhujasta kiinni, mikä yhteisö ja tarina katsotaan oikeaksi ja hyväksyttäväksi ja mikä vääräksi ja paheksuttavaksi.
Otsikon "Suomen yhteinen tarina" jatkuu leipätekstissä termeillä "yhteisön tarina, identiteetti", sitten "läntisen Euroopan integraatio ja länsimaiden yhtenäisyys".
Samalla muistelen, että sellaisten käsitteiden kuin "Suomen kansa" ja "suomalaisuus" korostamista esimerkiksi EU-kriittisissä yhteyksissä on pidetty ahdasmielisyytenä ja impivaaralaisuutena.
Saattaa siis olla puhujasta kiinni, mikä yhteisö ja tarina katsotaan oikeaksi ja hyväksyttäväksi ja mikä vääräksi ja paheksuttavaksi.
keskiviikko 15. marraskuuta 2017
Lähemmäs totuutta urheilusta
Itseäni kun kiinnostaa pohtia päivittäin, mitä urheilu on ja miksi sitä harjoitetaan, tulee Ylen uusi sarja Urheilu-Suomi kuin tilauksesta. Lopullista totuutta ei sekään varmaan voi löytää mutta näyttää ottavan askelia syvemmälle ja lähemmäs kuin päivittäinen pintapulina.
Ei oikeastaan ihme, kun tekijänä on itseäni jo sarjoilla Iskelmä-Suomi ja Rock-Suomi ihastuttanut musiikkitoimittaja Pekka Laine. Olisiko jopa jotenkin niin, ettei oikea urheilutoimittaja tällaiseen näkökulmaan pystyisikään?
Avausjakso Verta ja hikeä Yle Areenassa täällä.
- - -
Edit: Valmennushenkisille ihmisille Pekka Laineen runollis-mystinen lähestymistapa ei ilmeisesti vastannut odotuksia. Minusta taas tuntui, että silloin oltiin pettyneitä kun maitokaupasta ei saanutkaan huonekaluja.
Ei oikeastaan ihme, kun tekijänä on itseäni jo sarjoilla Iskelmä-Suomi ja Rock-Suomi ihastuttanut musiikkitoimittaja Pekka Laine. Olisiko jopa jotenkin niin, ettei oikea urheilutoimittaja tällaiseen näkökulmaan pystyisikään?
Avausjakso Verta ja hikeä Yle Areenassa täällä.
- - -
Edit: Valmennushenkisille ihmisille Pekka Laineen runollis-mystinen lähestymistapa ei ilmeisesti vastannut odotuksia. Minusta taas tuntui, että silloin oltiin pettyneitä kun maitokaupasta ei saanutkaan huonekaluja.
Ensimmäinen #UrheiluSuomi-jakso jäi itselleni pettymykseksi. Liikaa sankarimyyttien uudentamista ilman kunnon pureutumista syy-seuraussuhteisiin. Arjen organisoitu ja looginen toiminta helppo pukea ihmetekojen kaapuun.— Erkko Meri (@ErkkoMeri) November 15, 2017
maanantai 13. marraskuuta 2017
Isänpäivän Tuntematon
Sunnuntain sosiaalinen media pursusi toinen toistaan komeampia kattauksia hemmotteluaamiaisia ja isänpäiväkortteja, mutta nyt en osallistunut. Herätessäni oli kauniimpi puolikas jo jäällä treeneissä ja teineillä käsky nukkua pitkään kun kerrankin voivat, joten laitoin kahvit ja mikropuuron itse.
Lounasmenussa ääneni toki painoi, ja ehdotukseni perunamuusista ja uunimakkarasta meni läpi. Ja ruisleipää ja maitoa.
Perinteisesti olen toppuutellut järjestämästä mitään merkkipäiväyllätyksiä mutta toisaalta toistellut aiettani nähdä uusi Tuntematon ensi tilassa. Kouraan lyödyt liput saman illan näytökseen pääsivät silti yllättämään.
Olin kuullut elokuvasta paljon hyvää mutta toki istuin punaiseen pehmeään penkkiin valmiina ulkopuolisen viileään kokemukseen. Jotenkin filmi kuitenkin pääsi ihon alle jo paloaukealta lähdettäessä, kun kolahti, miten isoisä ikätovereineen on kokenut tuon oikeasti. Peli oli siitä eteenpäin menetetty, mutta lohduttauduin ajatuksella, että osaavien elokuvantekijöiden työtä onkin manipuloida katsojien tunteita.
Vaikka jokainen tietää, miten kenellekin tarinassa käy, päähenkilöiden kohtalo vei mukanaan ja samalla kaikki kietoutui omien vanhempien ja isovanhempien tarinoihin. Perheestä kaatuneiden miesten kuvat piirongin päällä kuin omassa mummolassa, evakkoonlähtökohtaukset, sotalesket... Omassa sukupolvessa yli 70 vuoden takainen sota kulkee jossain vielä mukana, ehkä seuraavassa ei enää.
Melko lailla täysi sali oli elokuvan loppuessa hiirenhiljainen, ja itsessäkin riitti kotimatkalla kokoilemista ennen kuin onnistui vaihtaa perillisen kanssa vaikutelmia.
Pikaimpressiona, että Tuntemattomista kirkkaasti kärkeen. Elokuvien tekeminen on mennyt eteenpäin sitten 50-luvun, ja tietysti myös käsitys siitä, miltä silloisen sodan "pitäisi" näyttää, on koko ajan muuttunut. Rokan katseen kovettuminen ja vitsien väheneminen elokuvan mittaan toimi loistavasti mielialamittarina, ja Koskelakin omaa luokkaansa. Toki Lehto ja Lahtinen jäivät tässä vähiin, mutta kaikkea ei voi saada. Vanhala hihitteli alkuun liikaakin, vaan löysi loppua kohden paikkansa. Kotirintamakohtausten tuominen mukaan puolsi 97-prosenttisesti paikkaansa sitomalla miesten kohtalot kokonaisuuteen. Kariluodon ja morsiamen keskustelu Helsingissä ennen paluuta rintamalle alleviivasi Kariluodon melkein lapsellisen kaunista velvollisuudentuntoa, joka meni henkilökohtaisen selviytymisen edelle. Rahikainen, josta en ole koskaan oikein tykännyt, nyt sopivan niljakas. Petroskoin Vera vahva ja viehkeä, mutta olisiko kuitenkin säilyttänyt ylväytensä vielä paremmin jättämällä Hietasen vain haikailemaan? Sankaritarinoissa hyvä johtaja keksii aina keinon, mutta jotenkin everstiluutnantti Karjulan riehuminen sekasortoisella tiellä muistutti, että joskus sitä ei vain ole.
Rokan talon ruispelto oli kuulemma epärealistisen valtava emännän viljeltäväksi, silti kaikkiaan epookkikuvaus vaikutti onnistuneelta. Ja lisäplussa siitä, että hyökkäysvaiheessa vastaan jyristeli asianmukaisesti T-34:n vuoden 1941 malli ja vasta kesän 1944 perääntymisessä järeämpi T-34-85, joka tuli tuotantoon edellisvuonna. Siinä jopa loistava Unsere Mütter, unsere Väter kompastui.
En tietenkään pysty mitenkään mieltämään, miltä tuntuisi katsoa tätä vain elokuvana. Kokemus kun on yhteenkietoutunut vaikutelmien summa kolmea elokuvaa, monesti luettua kirjaa, Suomen ja omien sukulaisten historiaa, Linnan Pohjantähteä, lukemattomia muita sotakirjoja ja -elokuvia ja kaikkien noiden tuottamia tunteita.
Lounasmenussa ääneni toki painoi, ja ehdotukseni perunamuusista ja uunimakkarasta meni läpi. Ja ruisleipää ja maitoa.
Perinteisesti olen toppuutellut järjestämästä mitään merkkipäiväyllätyksiä mutta toisaalta toistellut aiettani nähdä uusi Tuntematon ensi tilassa. Kouraan lyödyt liput saman illan näytökseen pääsivät silti yllättämään.
Olin kuullut elokuvasta paljon hyvää mutta toki istuin punaiseen pehmeään penkkiin valmiina ulkopuolisen viileään kokemukseen. Jotenkin filmi kuitenkin pääsi ihon alle jo paloaukealta lähdettäessä, kun kolahti, miten isoisä ikätovereineen on kokenut tuon oikeasti. Peli oli siitä eteenpäin menetetty, mutta lohduttauduin ajatuksella, että osaavien elokuvantekijöiden työtä onkin manipuloida katsojien tunteita.
Vaikka jokainen tietää, miten kenellekin tarinassa käy, päähenkilöiden kohtalo vei mukanaan ja samalla kaikki kietoutui omien vanhempien ja isovanhempien tarinoihin. Perheestä kaatuneiden miesten kuvat piirongin päällä kuin omassa mummolassa, evakkoonlähtökohtaukset, sotalesket... Omassa sukupolvessa yli 70 vuoden takainen sota kulkee jossain vielä mukana, ehkä seuraavassa ei enää.
Melko lailla täysi sali oli elokuvan loppuessa hiirenhiljainen, ja itsessäkin riitti kotimatkalla kokoilemista ennen kuin onnistui vaihtaa perillisen kanssa vaikutelmia.
Pikaimpressiona, että Tuntemattomista kirkkaasti kärkeen. Elokuvien tekeminen on mennyt eteenpäin sitten 50-luvun, ja tietysti myös käsitys siitä, miltä silloisen sodan "pitäisi" näyttää, on koko ajan muuttunut. Rokan katseen kovettuminen ja vitsien väheneminen elokuvan mittaan toimi loistavasti mielialamittarina, ja Koskelakin omaa luokkaansa. Toki Lehto ja Lahtinen jäivät tässä vähiin, mutta kaikkea ei voi saada. Vanhala hihitteli alkuun liikaakin, vaan löysi loppua kohden paikkansa. Kotirintamakohtausten tuominen mukaan puolsi 97-prosenttisesti paikkaansa sitomalla miesten kohtalot kokonaisuuteen. Kariluodon ja morsiamen keskustelu Helsingissä ennen paluuta rintamalle alleviivasi Kariluodon melkein lapsellisen kaunista velvollisuudentuntoa, joka meni henkilökohtaisen selviytymisen edelle. Rahikainen, josta en ole koskaan oikein tykännyt, nyt sopivan niljakas. Petroskoin Vera vahva ja viehkeä, mutta olisiko kuitenkin säilyttänyt ylväytensä vielä paremmin jättämällä Hietasen vain haikailemaan? Sankaritarinoissa hyvä johtaja keksii aina keinon, mutta jotenkin everstiluutnantti Karjulan riehuminen sekasortoisella tiellä muistutti, että joskus sitä ei vain ole.
Rokan talon ruispelto oli kuulemma epärealistisen valtava emännän viljeltäväksi, silti kaikkiaan epookkikuvaus vaikutti onnistuneelta. Ja lisäplussa siitä, että hyökkäysvaiheessa vastaan jyristeli asianmukaisesti T-34:n vuoden 1941 malli ja vasta kesän 1944 perääntymisessä järeämpi T-34-85, joka tuli tuotantoon edellisvuonna. Siinä jopa loistava Unsere Mütter, unsere Väter kompastui.
En tietenkään pysty mitenkään mieltämään, miltä tuntuisi katsoa tätä vain elokuvana. Kokemus kun on yhteenkietoutunut vaikutelmien summa kolmea elokuvaa, monesti luettua kirjaa, Suomen ja omien sukulaisten historiaa, Linnan Pohjantähteä, lukemattomia muita sotakirjoja ja -elokuvia ja kaikkien noiden tuottamia tunteita.
keskiviikko 8. marraskuuta 2017
Tosiaan
Perikato-elokuvan miljoonasti muokatussa kohtauksessa Hitler raivostuu kuullessaan, ettei käsketty Steinerin hyökkäys olekaan toteutunut. Kyseessä oli tosiaan itse Felix Steiner, suomalaisille SS-vapaaehtoisille tuttu Viikinkidivisioonan komentaja.
Tarkoin dokumentoitu kohtaus sinänsähän tuli vastaan jo tenavana Valittujen Palojen 1967 julkaisemassa kirjakaksikossa Toisen maailmansodan sankareita ja vakoojia ja artikkelissa Hitlerin viimeiset päivät.
Tarkoin dokumentoitu kohtaus sinänsähän tuli vastaan jo tenavana Valittujen Palojen 1967 julkaisemassa kirjakaksikossa Toisen maailmansodan sankareita ja vakoojia ja artikkelissa Hitlerin viimeiset päivät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
