Rinnakkaisia maailmoja

Helsingin Sanomien pelleilyliite listasi vuoden kymmenen vai oliko se peräti kaksikymmentä mielestään parasta TV-sarjaa. Niistä yhdestä eli Mindhunterista olin katsonut yhden jakson eikä sekään nyt suorastaan ainakaan koukuttanut.

Mitä niin hyviä sarjoja on viime vuosina tullut vastaan, että olisin palannut katsomaan jaksoja useampaan kertaan? Nopeasti nousee mieleen vain Uusi Sherlock ja tietysti Siskonpeti, vaikka se sketsinippuna on hiukan eri asia.

Joulupäivänkin sää

Mustuutta ja vesisadetta.

Aku ja atomivakoojat

Hesaria tilaamattomana en ole kuuluisia valtiosalaisuusjuttuja edes nähnyt vaan seurannut tapausta ainoastaan some-virtojen kautta. Niissä erinäiset (etenkin HS:n) toimittajat ovat puolustelleet linjaansa muun muassa Watergate-vertauksilla ja median roolilla vallanpitäjien vastapainona. 

Samaisista some-virroistani päätellen yllättävän moni suomalainen on kuitenkin näyttänyt kokevan HS:n vihollisena, joka on käynyt heitä ja valtiovaltaa vastaan. Ja että semmoinen suhtautuminen on tullut HS:lle hiukan yllätyksenä.

 Ajatusoraita vain.

Opettavaiset viisi tuntia

Heti menomatkalla autossa osoittautui tasku tyhjäksi: kännykkä oli jäänyt pakastimen päälle. Rimpuilu matkakorttitaskun vetoketjun kanssa sekoitti rutiiniin kuuluvan kotoalähtöchecklistin, ja sitten olinkin jo kiirehtimässä roskakassien kanssa pihalle.

Ei hätää niin kauan kuin jotain tapahtui, mutta jäänkunnostustaukojen keskeyttäessä kisat hakeutui käsi automaattisesti puhelintaskulle ajanvietettä verkosta etsimään. Nyt oli käveltävä eestaas tai chimpattava kameran näytöltä hetkeä aikaisemmin ammuttuja ruutuja. Kello ryömi eteenpäin, ettei vain olisi ottanut taka-askeliakin kuin elokuvan krapulakohtauksessa Silvennoisen odottaessa anniskelun alkamista.

Toinen kriisihetki bussipysäkillä.

Opettavaiset viisi tuntia. Olin pitänyt itseäni kärsivällisempänä.

Kohti perusasioita

Sohjopäivä, kun taivaalta on tullut yöstä asti räntää ja se makaa kaduilla kymmensenttisenä vaaleanharmaana kerroksena. Sukat litisevän märät jo ensimmäisessä risteyksessä.

Ollapa kunnon kumisaappaat ja niissä villasukat.

Kotimatka, kun kylmä on tunkenut ytimiin kolmessa tunnissa jäähallissa ja täydentynyt hyisenkosteassa tuulessa pysäkillä edellisen bussin mentyä nenän edestä.

Ollapa jo kotiovella, sauna lämpimänä, sen päälle ruoka pöydässä ja lopuksi sänky avattuna.

Kymmenen päivää Bratislavassa

Muistamme sen värin
Joka oli harmaampi
Silloin ei
Ollut yhtään eurooppalaista vaateliikettä
Olutta oli vain ruokailijoille
Koko paikka muistutti Neuvostoliittoa

Ultra Bra: Helsinki

Oivallus tuli viimeisenä päivän taksimatkalla Bratislavasta Wienin lentokentälle nenän kautta.

Hajut.

Bratislavassa tuoksui, tai haisi, niin kuin lapsuuteni Helsingissä. Kylmä rasva, sisälle bussiin puskeva dieselpakokaasu, kokolattiamattoihin pinttynyt tupakansavu.

Nykyinen steriilin raikas kaupunkimme taitaa olla maailmassa harvinaisuus.

Lapsuuteni Suomea olivat myös ilmeettömän hymyttömät asiakaspalvelijat kaikkialla. Se hotellin respan yksi kaveri taisi olla ainoa, jonka näin kymmenessä päivässä hymyilevän. Samaa itäblokin makeilematonta kulttuurijuurta, arvaan.

Hotelliin kirjauduttuani vilkutti huoneen avain vain punaista. puolentusinan yrityksen jälkeen alas vaihtamaan. Uudella aukesi, mutta kenkien, matkalaukun ja avatun vuoteen näkeminen riitti kertomaan, että huoneessa asui jo joku. Alhaalla tiskillä suuri hämmennys ja sitten onnistuneesti toinen huone.

Pienemmällä hallilla ei luvattua langatonta pressiverkkoa ollut olemassa. Nuorukaisen lapussa luki korvaavan verkon nimi ja siihen salasana, jolla ei kuitenkaan päässyt verkkoon. Tshekin ja Slovakian ero on, että Tshekissä asiat toimivat ja Slovakiassa eivät, sanoi joku. Hän saattoi olla tshekki.

Mutta pikkuongelmia.

Rutiini vakiintui äkkiä. Aamiainen kahdeksalta ja samalla päävalmentajalta päivän liturgia äänitallenteeksi hänen ehdittyään kahviin. Ennakoita, infograafeja, videoita, sanoja ja kuvia, kunnes oli aika laskeutua aulaan kuulokkeet päässä keskittyvien pelaajien sekaan ja astella heidän perässään bussiin. Samat paikat, ettei onni käänny.

Pusertautuminen kääpiöille tai sukellusvenemiehille mitoitetuille pressipaikoille. Peli. Infograafit, tekstit, videot, niiden yhdistelmät, lapiointi eri somekanaviin. Havainto, että aamiaisesta on 10 tuntia ja nälkä melkoinen. Talon hampurilainen tai caesar kanalla viereisessä urheilubaarissa, suodattamaton Staropramen tai kaksi.  Parin kilometrin kävely takaisin hotellille, tietokonetuokio, nukkumaan.

Mediaoravan Tukholman syndrooma eli leimautuminen joukkueeseen. Ääripäänään äärimmäinen lämmön ja ylpeyden tunne katsellessa päät painuksissa istuvia pelaajia, jotka MM-finaalissa taistelivat niin upeasti ja pääsivät niin lähelle maalia kuin sitä saavuttamatta voi päästä.

Finaalin jälkeen oli naapuripaikka täysin tukossa, ja ruokaa olisi saanut vasta puolentoista tunnin päästä, joten aika aamiaisesta venyi 12 tuntiin. Kiinnostaako McDonald’s, kysyi kuin tilauksesta hotellin ulkopuolella huoltaja astellessaan joukkueen huoltoautoon hakeakseen kurinalaisesti ruokailleille pelaajille jotain toisenlaista.

Kiinnosti.