Erään sikamessiaan herättämien reaktioiden synnyttämä repliikki

Hypoteesi: Normaali epäluulo vallan ja median välillä lisää molempien uskottavuutta mutta tulehtuessaan avoimeksi molemminpuoliseksi vihamielisyydeksi se alkaa vähentää kummankin osapuolen uskottavuutta.

Sosiaalista ja yhä useammin tavallistakin mediaa skannatessa on mietityttänyt, onko suomen kielessä sanaa, joka vastaisi englannin kielen adjektiivia "partisan"?

Juhannus 2018

Pippurimakrilli on ollut pitkään kateissa niin lähikaupasta kuin S-ryhmän isommistakin, vaan Kampin K-marketista löytyi Pirkkana.

Uudet perunat vielä vähän vetisiä, mutta jo kelvollisia kesän sesonkikohokohdaksi. Sinappisilliä, ravintolafileitä ja fetasalaatti. Ruisleipää, kylmä olvi, myöhemmillä kierroksilla rasvaton piimä.

Sen kummempaa ei tarvita.

Hiljaista, kun jälkeläiset omilla teillään. Niin ajat muuttuvat.

Jalkapallon MM-kisojen seuraaminen on jäänyt lähinnä katseen nostamiseksi ruutuun hidastuksia varten selostajan äänen paljastaessa maalin syntyneen. Auki on toosa toki useimpien pelin ajan ollut.

Sen sijaan yhdessä katsottavaksi säästelty Tannbach, vartioitu kylä odotusten ja kehujen veroinen. Ja kaltaiselleni Saksan 1900-luvun historiasta kiinnostuneelle toki muutenkin kuin syömään käskettäisiin. Erinomaisesti maalaillut stereotyypit: vanhaan juuttuneet natsit, sosialismin omaksuvat idealistit, opportunistit, virkaintoilijat, jalat maassa -selviytyjät. Ja Anna ja Liesbeth. Siellä jossain tapahtuneista asioista mieluummin vaikenevat sotaveteraanit tuhannen jaardin katseineen, koska samaa kokemattomat eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Venäläisten miehittäjien tekoset sopivasti annosteltuina: mässäilemättä, mutta pointin selväksi tehden.

Saksankin kokoisessa maassa löytyvät samat naamat yhä uusista elokuvista ja sarjoista. Ainakin Jonas Nay ja Ludwig Trepte tuttuja samantapaisista rooleista ja tietysti Martina Gedeck. Mutta mistä yhteydestä Henriette Confurius näytti tutulta?

Ja tarinaa on luvassa vielä kolme jaksoa lisää.

Lauantaina Malminkartanon huippu tuntui olevan korkeammalla kuin viimeksi, mistä sopii tehdä asianmukaiset johtopäätökset. Huipulla kuuli venättä, ja juhannuksena kaupunki on turistipitoinen.

Rintamamiestalo kertoo Suomen historiaa

Hanuri ei soinut, viinaa ei juotu enkä tiedä kenenkään itseään ampuneenkaan, mutta Suomen Kuvalehden julkaisemassa Tuomas Kyrön tekstissä on silti tarpeeksi samoja asioita koskettamaan.

Isovanhempieni rintamamiestalo taisi nousta 1952, ja minä tulin mukaan tarinaan alun toistakymmentä vuotta myöhemmin. 

Jospa heinäkuussa ehtisi poiketa.

Älymystö ja me juntit

Kesäkuisen sunnuntain lainaus tulkoon Vihavaiselta, joka mukavasti noteeraa myös meidät juntit. Tämä jotenkin sivuaa toistaiseksi aukikirjoittamattomia ajatusoraitani yhteiskunnallisesta inertiasta ja poliittisesta rajoitinta vasten ajamisesta.

Todennäköisesti vanha Bertrand oli oikeassa. Se rooli, joka poroporvarilla on jokaisessa terveessä yhteiskunnassa on jo sen itsesäilytyksen kannalta elintärkeä.  Englannissahan heitä on yleensä ollut aina riittävästi.

Epäilemättä myös älymystöllä on oma tärkeä tehtävänsä. Se toimii kulttuurin tuntosarvina ja kokeilee törmäilemistä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, yleensä epäonnistuen, mutta usein myös löytäen jotakin arvokasta. No pain, no gain.

Mikäli kulttuuri kuitenkin olisi aina yhtenä miehenä valmis syöksymään intelligentsijan perään, se olisi kuin laiva ilman painolastia, joka ennen pitkää keikahtaisi kumoon.

Se, että älymystö aina jokaisessa sukupolvessa lyö päätään mäntyyn, ei ole sen sijaan katastrofi, vaan luonnollinen ja sen rooliin kuuluva kustannus. Sen hinnan jokainen sukupolvi aikanaan on maksanut ja tulee maksamaan oppirahoinaan.

Älymystön ja poroporvarien suhteeseen kuuluu olennaisena osana keskinäinen ylenkatse. Toinen osapuoli leimataan moukiksi ja toinen haihattelijoiksi. Tämä tietenkin perustuu myös tosiasioihin. Harvalla on kykyä ymmärtää, että molemmat osapuolet silti tarvitsevat toisiaan.

Timo Vihavainen: Älymystö ja muut

Lapsiperheyden brändi

Kauppalehden toimittaja kirjoitti kolumnin siitä, miksi elämällä lasten kanssa on niin surkea brändi, ettei tee mieli hankkia moisia.

Laskelmoidun provon ja keskustelunherättäjän tuoksu oli sen verran voimakas, että deletoin aloittamani tweetin.

Tyydyn toteamaan täällä, että eri ihmisille sopivat erilaiset ratkaisut ja jokaisella on joka tapauksessa tapana perustella omien ratkaisujensa paremmuutta.

Ja kaikilla lapsettomilla eikä vanhemmillakaan kyseessä ei toki ole oma valinta.

Kulmilla