Kun lukee ensin kirjan Warsaw 1944 ja kertaa perään opuksen Berliini 1945, ei ehkä pitäisi katsoa Ylen TV1:stä dokumenttia Treblinkan henkiinjääneistä (Yle Areenassa vielä viikon).
Yliannos käsityskyvyn ylittävää julmuutta.
Yksittäisten ihmiskohtaloiden vaikuttavuus verrattuna jättimäisiin lukuihin. Kymmenen miljoonaa? Kuusi miljoonaa? Mutta yhä kyyneliin puhkeavan selviytyjän muisto pikkusiskon korjatun takin huomaamisesta kaasukammioon viedyiltä kerätyssä kasassa tai ateljeekuva tyylikkäästä puolattaresta, joka sitten.
maanantai 19. tammikuuta 2015
keskiviikko 14. tammikuuta 2015
Keihäänheittäjiä ja kuunatseja
Perushelsinkiläinen talvi: Pinkeä pakkanen lössähti yhdessä yössä märäksi suojaksi.
Väiskin iltavaloissa yrittivät jotkut jo toisessa päässä luistelua, kinosten ja HIFK-harjoitusten keskelle auratulla tekonurmella mahtui pomputtelemaan alaraajavammatoipilaan kanssa. Jalkapallo on kylmällä kelillä kovapintainen ja liukas mutta totteli juuri ja juuri. Pallotellessa keskustelua kaikkia osapuolia kiinnostaneista asioista.
Iltapalan ja sometuksen taustatakkatuleksi TV lepattamaan, siellä urheilugaala, jossa suomalaiseen tapaan arvostettiin parhaiksi hiihtäjiä ja keihäänheittäjiä. Niin varmaan myös aikanaan omien lasteni eläkepäivillä.
Perinnelajien seuraaminen on itsellä vanhemmiten kaventunut joukkuepalloiluihin joten valinnat tuntuivat oudoilta ja vierailta. En silti aio totella tweettaajaa, joka kehotti tyytymättömiä olemaan vinkumatta ja työskentelemään maailman muuttamiseksi. Tyydyn toteamaan mieltymykseni suomalaisessa urheilumaailmassa marginaalisiksi ja nauttimaan niistä silti.
Vaikka ehkä suomalaisen yhtenäiskulttuurin aika on urheilussakin päättymässä. Ainakin täältä marginaalin puolelta katsoen.
Päivän retrospektio tiivisti omat vuoden urheilukohokohdat aikuisten sarjoista: Happeen mestaruusilta Jyväskylän jäähallissa, Die Mannschaft ja Götzen volley pelmuttamassa Argentiinan verkkoa, Nikolai Alhon vapari Ernst Happel -stadionilla.
TV2:ssa vielä kuunatsit eli Iron Sky: Directors Cut. Julia Dietzen ohjaaja oli onneksi pitänyt mukana.
Väiskin iltavaloissa yrittivät jotkut jo toisessa päässä luistelua, kinosten ja HIFK-harjoitusten keskelle auratulla tekonurmella mahtui pomputtelemaan alaraajavammatoipilaan kanssa. Jalkapallo on kylmällä kelillä kovapintainen ja liukas mutta totteli juuri ja juuri. Pallotellessa keskustelua kaikkia osapuolia kiinnostaneista asioista.
Iltapalan ja sometuksen taustatakkatuleksi TV lepattamaan, siellä urheilugaala, jossa suomalaiseen tapaan arvostettiin parhaiksi hiihtäjiä ja keihäänheittäjiä. Niin varmaan myös aikanaan omien lasteni eläkepäivillä.
Perinnelajien seuraaminen on itsellä vanhemmiten kaventunut joukkuepalloiluihin joten valinnat tuntuivat oudoilta ja vierailta. En silti aio totella tweettaajaa, joka kehotti tyytymättömiä olemaan vinkumatta ja työskentelemään maailman muuttamiseksi. Tyydyn toteamaan mieltymykseni suomalaisessa urheilumaailmassa marginaalisiksi ja nauttimaan niistä silti.
Vaikka ehkä suomalaisen yhtenäiskulttuurin aika on urheilussakin päättymässä. Ainakin täältä marginaalin puolelta katsoen.
Päivän retrospektio tiivisti omat vuoden urheilukohokohdat aikuisten sarjoista: Happeen mestaruusilta Jyväskylän jäähallissa, Die Mannschaft ja Götzen volley pelmuttamassa Argentiinan verkkoa, Nikolai Alhon vapari Ernst Happel -stadionilla.
TV2:ssa vielä kuunatsit eli Iron Sky: Directors Cut. Julia Dietzen ohjaaja oli onneksi pitänyt mukana.
maanantai 12. tammikuuta 2015
Pohjoistuuli
Illalla Manskulla viilsi tuuli naamaa niin, että silmät valuivat vettä. Kulman takana tyyntyi. Pyryn jäljiltä häthätää auratut hiljaiset kadut, viimapyörteissä tanssiva lumi.
Väiskillä näytti toista puoliskoa jäädytetyn, toisella aurattu vihreä esiin. Joku joukkue siellä treenasi, tässäkin kelissä.
Väiskillä näytti toista puoliskoa jäädytetyn, toisella aurattu vihreä esiin. Joku joukkue siellä treenasi, tässäkin kelissä.
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Asiaa vain kaukaa sivuten, kuten aina
Viime päivinä julkaistujen miljoonan pilapiirroksen mukaan kynä on asetta väkevämpi.
Luulen, että ainakin 300 metrin säteellä valitsisin kuitenkin itse mieluummin sen tutun 7,62-millisen.
Jotain falskin omahyväistä näissä kaikissa solidaarisuushashtageissa ja miljoonamarsseissa on.
Luulen, että ainakin 300 metrin säteellä valitsisin kuitenkin itse mieluummin sen tutun 7,62-millisen.
Jotain falskin omahyväistä näissä kaikissa solidaarisuushashtageissa ja miljoonamarsseissa on.
torstai 8. tammikuuta 2015
Keskeneräisiä ajatuksia: Vähäistä dissonanssia
Charlie Hebdo.
Veikkaan, että jos joku olisi yrittänyt vuosien mittaan julkaista Charlie Hebdon piirrokset Suomessa, tuloksena olisi ollut ankaraa paheksuntaa, kenties syyte. Nyt niitä puolustetaan isolla paatoksella.
Tässä ei toki välttämättä ole vielä ristiriitaa. Sivistyneen yhteiskunnan reagointikeinoista paheksunnasta ja syytteestä on vielä pitkä matka fyysiseen väkivaltaan.
Mutta jokin riitasoinnun aavistus siinä kun pyhästi puolustetaan sellaisten kuvien julkaisemista, jotka nyt omassa mediassa sitten kuitenkin häveliäästi peitetään.
Vaikkei aukotonta loogista ristiriitaa tässäkään. Sananvapauskaan ei edellytä julkaisukynnyksen laskemista lattiatasoon eikä tarpeetonta provosointia.
Suomi-näkökulma sitten. Päätoimittajat julistamassa leuka pystyssä itsenäistä journalistista harkintaa ja turvapäälliköt vastaamassa kysymyksiin riskitasoista meikäläisissä mediataloissa.
Ikään kuin suomalainen media ketään suututtaisi.
Meitä ei vaienneta: julkaisemme edelleen urheasti juttuja ensitreffeistä alttarilla ja missin tisseistä #JeSuisCharlie
Mutta naputellaan toki uhmakkaita hashtageja ja peukutellaan. Onpahan taas urakoitu sananvapauden eteen. Jemenin pommi-iskussa muuten kuoli eilen 38, mutta he eivät olleet journalisteja eivätkä muutenkaan meikäläisiä.
Veikkaan, että jos joku olisi yrittänyt vuosien mittaan julkaista Charlie Hebdon piirrokset Suomessa, tuloksena olisi ollut ankaraa paheksuntaa, kenties syyte. Nyt niitä puolustetaan isolla paatoksella.
Tässä ei toki välttämättä ole vielä ristiriitaa. Sivistyneen yhteiskunnan reagointikeinoista paheksunnasta ja syytteestä on vielä pitkä matka fyysiseen väkivaltaan.
Mutta jokin riitasoinnun aavistus siinä kun pyhästi puolustetaan sellaisten kuvien julkaisemista, jotka nyt omassa mediassa sitten kuitenkin häveliäästi peitetään.
Vaikkei aukotonta loogista ristiriitaa tässäkään. Sananvapauskaan ei edellytä julkaisukynnyksen laskemista lattiatasoon eikä tarpeetonta provosointia.
Suomi-näkökulma sitten. Päätoimittajat julistamassa leuka pystyssä itsenäistä journalistista harkintaa ja turvapäälliköt vastaamassa kysymyksiin riskitasoista meikäläisissä mediataloissa.
Ikään kuin suomalainen media ketään suututtaisi.
Meitä ei vaienneta: julkaisemme edelleen urheasti juttuja ensitreffeistä alttarilla ja missin tisseistä #JeSuisCharlie
Mutta naputellaan toki uhmakkaita hashtageja ja peukutellaan. Onpahan taas urakoitu sananvapauden eteen. Jemenin pommi-iskussa muuten kuoli eilen 38, mutta he eivät olleet journalisteja eivätkä muutenkaan meikäläisiä.
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Kuun perässä
Ovi kolahti loppiaisaamuna seitsemältä, ja Jäähallin parkkiksella hyrrytti joukkuebussi, jonka ympärillä henkilöautoista purkautui unisilmäisiä ihmisiä varustekasseineen.
Fanit köröttelivät kirpakan pakkasen halki kohti lännessä kumottavaa täysikuuta. Kuvassa aukeaa alhaalla Salonlaakso ja tavallisen kansan taukopaikka.
Turun ohikulkutien alku puheensorinassa helppo missata, mutta Naantaliin suuntaamalla on reitti Artukaisiin helppo keskustankin läpi.
Työpäivän mittainen istunto Turkuhallissa, jossa moitimme sisään tihkuvaa kylmyyttä ja puuroista äänentoistoa mutta kiitämme valoisuutta, ystävällistä henkilökuntaa ja helsinkiläisen silmin edullisia kioskihintoja.
Miljoona nutturaa ja toinen toistaan hienompia ohjelmia, joista toki oli mahdollista katsoa ihan keskittyneesti vain ne neljä oman seuran joukkueiden ja muutoin mielenkiintoisimpia. Kolme kultaa ja pronssi kutsukisan neljästä sarjasta lienee hyvä saavutus, mutta yritän kyllä katsoa urheilua tuloslistojen ohi ja taakse. Siksi mainittakoon, että se pronssi oli mitaleista suurin koska pienimmille ensimmäinen ja vilpittömien tasajalkahyppelyiden peruste.
Saisitko kaikki sata tyttöämme yhteiskuvaan jos kokoaisin vaikka tuohon Marlin mainoksen mainoksen kohdalle, aprikoi päävalmentaja. Mukana vain 200-millinen objektiivi, joten kokeillaan tuonne ihan peränurkkaan niin on siinä ja siinä, oli lähempänä. Juuri ja juuri onnistui.
Kotimatkan aluksi päivän pääateria. McDonald's Satashelliin voi astua rehvakkaasti Happee-pipo päässä turkulaisten alkamatta haastaa riitaa.
Univelkaa kiinni takapenkillä. Sitten olikin jo Vuosaari eikä enää haissut edes pakkasen jäykistämille jarruille.
torstai 1. tammikuuta 2015
Merituulta pölyiseen päähän
Ennen vanhaan kävelylle riittivät vaatteet.
Nyt oli kaivettava repun kolmannesta sivutaskusta mp3-soitin ja tuupattava se läppärin kylkeen latautumaan ja imemään itseensä verkosta Lindgrenin ja Sihvosen Mennander-jaksoa. Mutta kuulokkeet!? Kyykittyäni ja kontattuani kolme varttia ympäri residenssiä keksin kurkistaa siihen laatikkoon, jossa kuulokkeiden on määrä olla. Joku oli ollut tuplakäänteisovela.
Rannoilla uudenvuodenpäivänä lenkkeilijä jos toinenkin. Hietarannassa vesi korkeahkolla, pinta lumisen jäisen liukkaan upottavan kosteaa. Vihreän kopin vessat auki seuraavan kerran aprillipäivänä, jos joku tiedosta hyötyy. En kiertänyt Taivalsaarta.
Lindgrenin ja Sihvosen alkuväittely (kirjoitan joskus sporttijätkien ikuisista kädenväännöistä) oli tavallisen turha eikä Selänteen tarinakaan kovin koskettanut, mutta urheilujournalismista oli Mennanderilla muutamia mielenkiintoisia.
Missä on Suomen tämän hetken paras urheilujournalismi? Twitterissä.
Mielipidejournalismin hyöky, jonka ensimmäinen väreily Sihvonen ja Rönkä Urheilulehdessä olivat. Muutaman vuoden päästä Suomi on täynnä mielipidejournalisteja, ja sitten katsotaan vain, ketkä keräävät mielenkiintoisimpina lukijat ja klikkaukset. (Ja duunit ja liksat, jos jonkinlainen ansaintalogiikka vielä jää.).
Nykyään voi Yle urheilun nuori toimittaja naputella kiihkeän kolumnin, ja kohta hänen mielipiteensä on ylimpänä Ylen urheilun ykkösuutisena. Aikanaan ei kysytty mielipidettä edes Kari Männyltä.
Ohjelman loputtua löytyi laitteesta vielä loppumatkaksi Honey B:tä ja T-Bonesia. Bright lights, big city...
Mecklun suoralla kasarmia vastapäätä oli pysähdyttävä hetkeksi aistimaan hetken tao. Laskeutuva hämärä ja Hesperiankadun talorivin ikkunoiden keltaisina kirkastuvat valaistut ikkunat. Mustuus, harmaus ja likaisenvalkoisuus. Märästä asvaltista tuoksuna huokuva kylmä kosteus. Autojen rankaiden sihinä ja rapina kadussa. Niin Helsinkiä.
Ulkoilma ja kävely saavat sisällä nuhjatessa tunkkautuneen ajatuksen liikkeelle, ja lopulta kaikenlaista tulee mieleen niin paljon, että suurin osa unohtuu ennen kotiovea.
Vielä viimeisissä valoissa se, kuinka tehokkuuden lisääntyessä yhä suurempi osa ihmisten sanomisista on rahasta lausuttua leipäpuhetta eli mainontaa. Ja tylsää. Päädytäänkö siihen, että parhaat jutut sanotaan harrastuksena, siviileinä, sivullisina?
Nyt oli kaivettava repun kolmannesta sivutaskusta mp3-soitin ja tuupattava se läppärin kylkeen latautumaan ja imemään itseensä verkosta Lindgrenin ja Sihvosen Mennander-jaksoa. Mutta kuulokkeet!? Kyykittyäni ja kontattuani kolme varttia ympäri residenssiä keksin kurkistaa siihen laatikkoon, jossa kuulokkeiden on määrä olla. Joku oli ollut tuplakäänteisovela.
Rannoilla uudenvuodenpäivänä lenkkeilijä jos toinenkin. Hietarannassa vesi korkeahkolla, pinta lumisen jäisen liukkaan upottavan kosteaa. Vihreän kopin vessat auki seuraavan kerran aprillipäivänä, jos joku tiedosta hyötyy. En kiertänyt Taivalsaarta.
Lindgrenin ja Sihvosen alkuväittely (kirjoitan joskus sporttijätkien ikuisista kädenväännöistä) oli tavallisen turha eikä Selänteen tarinakaan kovin koskettanut, mutta urheilujournalismista oli Mennanderilla muutamia mielenkiintoisia.
Missä on Suomen tämän hetken paras urheilujournalismi? Twitterissä.
Mielipidejournalismin hyöky, jonka ensimmäinen väreily Sihvonen ja Rönkä Urheilulehdessä olivat. Muutaman vuoden päästä Suomi on täynnä mielipidejournalisteja, ja sitten katsotaan vain, ketkä keräävät mielenkiintoisimpina lukijat ja klikkaukset. (Ja duunit ja liksat, jos jonkinlainen ansaintalogiikka vielä jää.).
Nykyään voi Yle urheilun nuori toimittaja naputella kiihkeän kolumnin, ja kohta hänen mielipiteensä on ylimpänä Ylen urheilun ykkösuutisena. Aikanaan ei kysytty mielipidettä edes Kari Männyltä.
Ohjelman loputtua löytyi laitteesta vielä loppumatkaksi Honey B:tä ja T-Bonesia. Bright lights, big city...
Mecklun suoralla kasarmia vastapäätä oli pysähdyttävä hetkeksi aistimaan hetken tao. Laskeutuva hämärä ja Hesperiankadun talorivin ikkunoiden keltaisina kirkastuvat valaistut ikkunat. Mustuus, harmaus ja likaisenvalkoisuus. Märästä asvaltista tuoksuna huokuva kylmä kosteus. Autojen rankaiden sihinä ja rapina kadussa. Niin Helsinkiä.
Ulkoilma ja kävely saavat sisällä nuhjatessa tunkkautuneen ajatuksen liikkeelle, ja lopulta kaikenlaista tulee mieleen niin paljon, että suurin osa unohtuu ennen kotiovea.
Vielä viimeisissä valoissa se, kuinka tehokkuuden lisääntyessä yhä suurempi osa ihmisten sanomisista on rahasta lausuttua leipäpuhetta eli mainontaa. Ja tylsää. Päädytäänkö siihen, että parhaat jutut sanotaan harrastuksena, siviileinä, sivullisina?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
