Ikään kuin pelireissulla

Ihan sama stiplu kuin viimeksi. Pitää kääntyä oikealle heti junaradan, ei motarin liittymien jälkeen. Mutta pääsi Metsolan pohjoispuolelta kiertäenkin.

Areenan puolella sen verran viileää kumminkin, että jospa ensin kahvit. Kupponen molemmille, Omar-munkki yhdelle ja berliiniläinen toiselle. Tuore, mehevä, runsaalla hillolla.

Pöytiin sytytettyjen tuikkujen mielekkyyttä ehdittiin epäillä ääneen eikä syyttä, sillä yhtäkkiä Ilta-Sanomat nurkkapöydän herrasmiehen käsissä leimahti pään kokoiseksi tulipalloksi.

Henkilökunta nappasi palokuorman, taitteli sen sammuksiin ja rauhoitteli hämmentyneen asiakkaan. Oven aukaiseminen hoiti tuuletuksen, ja seinän nokijäljet katosivat märkään rättiin. Herrasmies kävelysauvoineen poistui nolon oloisena, mutta mitäpä suotta. Olen ollut onnistua ihan samassa pelireissulla hotellissa.

Itse ottelussa pojat tuntuivat viihtyvän, vanhemmat käyttäytyivät korrektisti ja nuori erotuomari vihelsi erinomaisesti. Kato iskä, Suomen paras joukkue, innostui takanani hyvin nuori ääni sinivalkoraitojen erottuessa peliliivien alta. Brändin voima.

Motarin kainalosta bongatussa Lidlissä oli tilavampaa kuin keskustan.

Keskiviikon lainaus

Theodore Dalrymple tekstissä Oh, the hypersonity!:

Long experience of apparatchiks has taught me that anyone who prefaces what he is about to say—his communication—with the words “I am committed to…” will soon proceed to something unpleasant hiding in his thicket of polysyllabic euphemism.

Lisää luettavaa tiedustelusta ja huollosta

Christian Wolmarin Engines of war kertoo rautateistä sodankäynnin välineenä, mutta oikeastaan mielenkiintoisinta on lukea, kuinka mahdotonta nykyaikainen joukkojen huoltaminen oli ennen rautateiden yleistymistä.

Armeijat joutuivat hankkimaan ruokansa ja huoltonsa alueilta, joilla liikkuivat, joko ostamalla tai ryöstämällä, joten ne joutuivat pysymään jatkuvassa liikkeessä kuin heinäsirkkalaumat. Ampuma-aseiden ja muun kaluston lisääntyessä tarvittiin lisää hevosia ja vetojuhtia, jotka taas tarvitsivat oman ruokansa.

Tuollainen 60 000 miehen sotajoukko tarvitsi liikkumiseensa 40 000 hevosta, ja pelkästään ruokaa ja rehua oli saatava jostain paikalle 450 tonnia päivässä.

Varsinaisesta myöhäisemmästä rautatielogistiikasta sitten selviää, että keskitetty kurinalainen komento oli ainoa tapa saada radat ja kalusto tehokkaasti käyttöön. Muuten kiskot alkoivat täyttyä milloin mistäkin junasista ja tavaravaunut jumittua sivuraiteille tilapäisvarastoiksi tai jopa asumuksiksi.

Ja että ranskalaiset kykenivät jo ennen ensimmäisen maailmansodan alkua päättelemään saksalaisten hyökkäyssuunnan siitä, kuinka paljon ja millaisia junaratoja he mihinkin rakensivat.

Ja että Venäjän muusta Euroopasta poikkeava raideleveys ei ollut sattumaa vaan tsaarin ja esikuntiensa tietoinen keino vaikeuttaa mahdollisen maahantunkeutujan kuljetuksia.

Ja että Operaatio Barbarossa oli Venäjän riittämättömän rautatieverkoston vuoksi alun alkaen tuomittu epäonnistumaan. Mikä taas tuntuu oudolta ajatellen preussilaisen esikuntatyön maailmanlaajuisesti ylistettyä tasoa.

Mies kylmästä

Aina ihmetyttää, miten pakkanen aluksi kirpaisee. Maaliskuussa samat lukemat tuntuvat leudoilta. Paitsi tämä helsinkiläinen jäätuuli tietysti.

Jäävahtivuoron aluksi hallin takaa lunta kotoa tuotuihin muovipusseihin. Sen verran moni oli taas katollaan, että kylmät riittivät vain juuri ja juuri.

Kaksi tuntia kaukalon laidalla imeytti kylmän niin ytimiin, että kävely Aimo Mäkinen Areenalta Vuosaaren metroasemalle meni samoilla hytinöillä.

Penkkien oranssi värikin tuntui lämmittävän.

Sitkeä miekkonen kiersi vaunussa istuen vuoroon jokaisen viereen kauppaamaan murtavalla suomella rannekelloa. Kerroin olevani rahaton, mikä pitikin paikkansa. Hinta oli kahden penkkirivin matkalla noussut kahdestakymmenestäviidestä kuuteenkymmeneen euroon.

Lidlistä valkosipulilla ja yrteillä terästettyjä broilerikimpaleita, maitoa ja leipää. Mitäpä kilometrin mittaisesta jonosta, kun oli lämmintä, kuivaa ja valoisaa.

Tiivistettynä

Kuuskolmosen kuski elehti lasin läpi torjuvasti, ja päättelin, ettei avaa ovia vielä. En ollut ainoa, joka missasi, että lähdössä oli itse asiassa ihan toinen auto toisesta päästä Elielinaukiota. Ehdittiin sentään, ja sen oikean safööri viittoili kaikki maksamatta peremmälle. Epäkunnossa, luki kortinlukijan päälle viritetyssä lapussa.

Suursuon ostari näköjään purettu, tilalla jo uusien talojen perustuksia. Pakilan Teboililla huomioliivinen veteraani kertoili kassaneidolle terveyskuulumisiaan. Moraalisena velkana vessan käytöstäni ostin kurkkupastilleja.

Kakkostiellä vaaleanharmaan sumuista, kännykän näytöllä kirkasta, Turussa rapaista.

Ennen pelin alkua veteraanitoimittaja kertoi uudesta elämästään Turun saaristossa kahden lossin takana. Kipaisin vielä käytävän kioskilta puolijuoksua ahmittavan nakkimukin, johon turautin sinappia. Hyvä peli ja samaan aikaan toisaalla pelatut maaottelut huomioiden paljon kirjoitettavaa. Kun kenttää jo purettiin ja TV-kommentaattori vaihtoi kärsimättömänä jalkaa, klikkasin "lähetä tiedote" ja pakkasin kaluston.

Takapenkillä kännykän näyttö, ympärillä pimeydessä liukuvat valot, mikrotorkkuja.

Kotona yllättäneet fetasalaatti, valkosipulipatonki, kylmä olvi ja Runeberg-kakku tiesivät paikkansa. Facebookissa vilkkuneet toistasataa onnittelua lämmittivät vaikka vain mediasosiaalisuutta olisivatkin.

Dösässä

Hampaista paikat irrottavan Kaisaniemenkadun täristyksen jälkeen meno tasaantui. Ikkunoiden takana mustanvalkoisenharmaan pilvinen kevättalven keskipäivä.

Mäkelänkadulla, keskiovien luona. Kuvankaunis neitonen ja hänen seuralaisensa, kenties poikaystävä. Ja seuralaisen neitoseen luoma katse, joka tulvi kaikkea.

Että on elämä, tämä hetki, juuri nyt, ja tuossa Hän.

Sivustaseuraajan mieleen palasi, kuinka Matti Mäkelä on aikanaan jo sanonut kaiken oleellisen.

Päivän pituus on seitsemän tuntia ja 59 minuuttia