Äärisäät

Torstaista tuli Suomen ylöskirjatun historian kuumin päivä. Joensuun lentokentällä mitattiin 37,2 astetta, minä luin seinästä ulkona 35,0 ja sisällä 30,9 astetta. Riittävästi rokuliin. Tunnin lilluminen lämpöisessä Keiteleessä viilensi hetkeksi, mutta hiki oli pinnassa jo ennen kuin olin kävellyt rannasta takaisin.

Parasta tyytyä lukemaan Helena Anhavan muistelmia.

Ropina se kai herätti, sitten tajusin maailman ikkunan takana välähtelevän solkenaan. Jyrinä tuli mukaan myöhemmin, ja vaikutelma oli raskas patteristo tuliasemissa. Ollapa ollut katsomassa jossain hyvällä näkoalapaikalla.

Kun huoneen pimeys pimeni entisestään kaikenlaisten standbyvalojen yhtäkkiä kadottua, tiesin sähköjen katkenneen. Kello oli 2.39. Vähitellen liuku takaisin horrokseen.

Ei virtaa aamullakaan. Ei kahvia. Mutta että ei myöskään kenttää kännyköille eikä mokkulalle. Puu kaatunut muuntajan päälle, tiesi joku, ja tukiasemat ilman sähköä.

Sanomalehden ja patteriradion myötä palattiin mediamielessä 60-luvulle. Yllättävän, epämiellyttävän maailmasta irrotettu olo.

Ennen puoltapäivää naksahtivat kylmälaitteet hurisemaan, mutta verkko pätkii yhä.

Vuotuinen vierailu

Ilmailumuseossa toistuvat samat kävijätyypit. Kaikenikäinen vatsakas mies shortseissaan ja sandaaleissaan, järjestelmäkamera kaulalla. Saattaa tietää koneista hyvinkin paljon ja ujoutensa voittaessaan kertoa niistä mielenkiintoisia tuntemattomille.

Sandaalit läiskyen koneelta toiselle juoksevat lapset, tietty. Ja faijansa, peitellympi versio ykköstyypistä.

Joskus kohtaa jopa lentäjäveteraanin, joka sanoo yhtäkkiä, että tuo kahva se saattoi kovalla pakkasella jäätyä pahalla hetkellä.

Mutta se nuorukainen olkalaukkuineen ja militarismin ja kapitalismin vastaisine kampauksineen oli toista maata. Suostunut jotenkin muun perheen mukaan.

Pikku-ukko kierteli, katseli, oppi. Lensi vuoroon Safirilla, MiGillä ja Drakenilla. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Valaistuksen tuomia heijastuksia saa vähän hillittyä pyöröpolalla, mutta sitten vielä ahtaus. Yritin löytää 85-millisellä ja isolla aukolla yksityiskohtia.

Perinteinen pikniklounas Rämäpään juurella. Patteri tämmöisiä suojasi Helsinkiä Käpylässä siinä missä pelasitte piirisarjaa, väitin. Pienkoneen pörinä kiitotien suunnasta puiden takaa.

Kasinhännän myymälässä paljon kiintoisaa mutta vähän tarpeellista. En suositellut kp:n tankolippaan hankintaa kun lopun aseen osto olisi kuitenkin mutkikas proseduuri. Itselle kyllä eurolla yksi Jalkaväen vuosikirja, kun siinä näytti olevan artikkelit modernista panssarintorjunnasta ja tiedustelusta. Tai siis Irakin sotien välisen ajan.

Paluukyytiä vartoillessa vielä ulkokoneiden kiertely.

Kirjailija 1946

Nämä päivät ovat totisesti rasittavia. Aina joku soittaa tai kirjoittaa "Kirjailija Meriluodolle" ja tahtoo väkisin vetää minut julkisuuteen. Enkä minä tahdo. Minä jännityn siitä, en voi ajatella muuta ja pelkään.
- - -
Tämä syksy on ollut hämmentävästi ulospäin suuntautunut. Olen joutunut jonkinlaisiin "piireihin". WSOY:n illalliset joissa koin paljon suloista ja hyväätekevää ja vähän hävettävää (koska todellisuudentajuni ei salli minun uskoa varauksetta), yhteistyö Rannan kanssa, matineamatkat Pieksämäelle ja Hyvinkäälle, kuvat Suomen Kuvalehdessä.
- - -
Korrehtuuria ei kuulu. Ehtiikö kirja jouluksi? Ja täytyyhän sen, niin paljon kuin siitä on jo pidetty melua.

-Aila Meriluoto päiväkirjassaan syksyllä 1946.

On mietityttänyt kirjailijan markkinointi jo ennen internetin aikaa.

Mutta olivathan runotytön rivit aika outoa luettavaa. Kovin paljon kaikenlaisia tunteita, kovin vähän konkreettista. Vaaran vuosien kansalliset tunnot, nuoren läheisen kuolema tuberkuloosiin. Muutama välähdys helsinkiläisistä maisemista.

Kirjailija, joka ylitti ensimmäisen esteen

En muista, että olisin kuullut Henna Helmi Heinosesta ennen kuin luin hs.fi:stä Leena Parkkisen tekstin Kuka pelkää kiiltäviä lehtiä.

Viittaus "kolmekymppiseen ensi kevään esikoiskirjailijaan, joka mietti juuri blogissaan pitäisikö mennä rasvaimuun koska ylipainoisena ei voi mennä aamutelevision haastatteluihin" ei ollutkaan keksitty esimerkki vaan HHH ilmoittautui kommenteissa juuri siksi bloggaavaksi esikoiskirjailijaksi eikä tuntunut häpeilevän asiaa lainkaan.

Mielenkiintoisen kirjailijan ja kenties vielä enemmän mielenkiintoisen bloggaajan mahdollisuus sai googlaamaan nimen perään.

Löytyi (projekti)blogi ja bonuksena tweetitkin. Blogin syöte lukijaan ja tweetit seurantaan. Sitouttavalta kuulostavaan Facebook-ryhmään en vielä ryhtynyt: enhän vielä tiedä, ostaisinko tulevan kirjan vai en.

Kirjailijan markkinointiaktiivisuus toi joka tapauksessa tulosta: hän sai nimensä tutuksi taas yhdelle kirjojen ystävälle, kirjalleen kenties potentiaalisen ostajan.

Minä sain tässä vaiheessa yhden kiintoisan bloggaajan ja tweettaajan lisää seurattavakseni. Kirjailijaa en vielä.

Mikään ei tietenkään vielä takaa, että tulisin ostamaan sen kirjan, hyllyt kun ovat nyt jo täynnä ja pinoja lattiallakin. Jo hyviksi tietämieni tekijöiden kirjoja ostan, elleivät kaupassa selatessa tunnu tuubalta. Uusien mielenkiintoisten kirjailijoiden löytäminen on vaikeampaa. Kaikkiin ei ehdi tutustua, siis selaan ja annan mahdollisuuden kirjakaupassa sellaisille, joista olen jostain kuullut, jotka ovat jostain jotenkin tuttuja.

Tuo korkea kynnys on nyt ylitetty.

(Mutta entä jos mitään kirjaa ei olekaan tulossa? Jos kaikki onkin vain somemarkkinoinnin testiprojekti?)

Visiitti vuodessa 1918

Perättäisinä päivinä Tervon Troikka ja Juuso Hyvärisenkin taannoin arvioima Tuurin Suuri asejuna Pietarista.

Samoja historiallisia hahmoja, samoja paikkoja ja tapahtumia.

Bolshevikkien puhdistukset, joiden kammottavuutta lie taitavankaan tekijän vaikea naputella tekstiksi. Proomun pohjaluukut tehokkaampi kuin lapsi pistimessä.

Tervon into keksiä suku- ja muita yhteyksiä, jotka loppua kohden liittyvät solmuiksi. Kiintoisa tapa kuvata Rossin ja kumppaneiden ensi-impressiot hyökkäysvaunuista.

Etenkin Tuurin teksti muistuttaa, miksi hierarkinen organisaatio ja tehtäväjako on sodankäynnissä hyväksi havaittu. Käskyvalta, alistussuhteet, tiedustelu, huolto. Kuten Matti Mäkelä eräässä esseessään muistutti, sotiminen ei ole pelkkää mieletöntä kaaosta.

Mutta miten Rahja ajatti junan Hakaniemeen ja käveli saman tien jo asemahallissa?

Tervon Mannerheim-tutkielma olisi voinut toimia melkeinpä itsenäisenä novellina. Ellen-rouva, no joo. Historialliset tapahtumat taustalla.

Nyt tekee mieli lukea lisää etenkin punaisista. Miten suunnittelivat, miten organisoivat?

Mutta seuraavaksi ihan muuta. Aila Meriluoto ja Lasimaalauksen läpi.

Mutta vähäluminen

Helteiden jälkeen perinteisempää kesäsäätä: randomina sadetta, pilvistä ja paistetta.

Viime päivinä ukkosen jyrinää, etenkin Saarijärven suunnasta, ja rankkasateita, jotka loppuvat yhtä äkkiä kuin alkoivatkin.

Tänä aamuna pauke ja ropina herättivät kymmentä yli kuusi. Kiskoin töpseleitä pistorasioista ja palasin nukkumaan.

TV-nurkka

Aina joskus osuu sattumalta kanavalle ja jää katselemaan. Broken Flowers oli sopivasti erilainen elokuva ollakseen kiinnostava. Eikä vähitellen siksi, että rautalankaa ei käytetty.

Tosin ensimmäisen paikan "Laura" keikautti tasapainon koko loppuajaksi varastamalla rooliaan suuremman osan showta. Aika lailla Sharon Stonen oloinen, ja lopputeksteistä selvisikin, miksi.

Itse asiassa aamun HS uudellen selattuna kertoi lisää. Jim Jarmuschistakin joka ei pelkästään myynyt Leningrad Cowboysille sitä autoa.