Kisapäivä

Jääprinsessat heräsivät viimeistään viideltä ja kokoontuivat hallille lämmittelyyn klo 6.50. Fanit, valokuvaajat ja muu vähäisempi väki saivat nukkua pitempään.

Muutama koeruutu päädystä jään tasosta, sitten tuttuun sektoriin, joka kuitenkin tällä kertaa osoittautui vääräksi valinnaksi. Oppia ikä kaikki.

Heti kuuluttajan kertoessa pisteet paljasti päävalmentajan ilme, ettei suoritus ollut ihan se haettu. Päivän mittaan löytyi etevämpi joukkue ja vielä toinenkin, ja hienoista karvautta hiipi kieltämättä jostain meidän kannattajienkin makuhermoihin. Luistelijatarten itsensä keskenään järkeilemä arvio, ettei hullummin tämäkään, asetti kuitenkin asiat suhteisiinsa. Heidän päivänsä, ei kenenkään muun.

Vielä viitisen tuntia toinen toistaan näyttävämpiä ohjelmia, välissä jäädytyksiä, pahvikahvit ja kännykän latailua kahvila-aulan pistorasiasta.

Juniorisarjoista saattaa maallikonkin silmä erottaa vaativampia ja simppelimpiä ohjelmia, mutta kun maan parhaat seniorit astuvat vuoroon, näyttää kaikki vain loisteliaalta. Sitä eron löytämistä varten kai ne kaikki tuomarit, aputuomarit,tekniset arvioijat, video-operaattorit ja ylituomari ovat.

Kello kävi puolta kahdeksaa, kun jää alkoi palkintojenjaon jäljiltä tyhjentyä.

Auto oli jo ehtinyt lämmetä.

Etelänmatka

Kun budjettiin ei mahdu pidempää reissua, pääsee kaksi aikuista ja kaksi lasta kuitenkin päiväksi Tallinnaan 28 euron kokonaishintaan.

Yllättävän täyttä jo aamualuksella, ja jo arkena puoli seitsemältä oli liikkeellä yksi nuorten miesten seurue tavoitteenaan juoda mahdollisimman monta. Eläkeläisiä, perheitä, työmatkalaisiakin ehkä. Jäin katselemaan seinän vanhaa koristekuvaa Jätkäsaaren kaijasta: oliko Castor yksi niistä laivoista, joilla faija seilasi?

Minusta etäisyys satamasta lentokentän kupeeseen Ülemisteen näytti käveltävältä, joten jalkoja toisen eteen. Jäinen tuuli niskassa. Erinäisten kääntymisten jälkeen reitti selkenikin Tarttoon johtavaksi pääväyläksi. Sikinsokin kuin ensimmäisen itsenäisyyden aikaisia taloja, neuvostoaikaisen näköisiä puutaloja, uusia lasipalatseja. Vauhdilla vierestä kiitäviä raitiovaunuja, ihmisiä. Helsinkiläisiä huolitellummin pukeutuvia, arvioisin, ja baltittarista sanoin jotain jo taannoin vielä etelämpänä. Mainitsinko jo jäisen tuulen? Joka tosin alkoi laantua etäisyyden mereen kasvaessa.

Kookkaahko ostari perillä tuoksui uudelta tai ainakin remontoidulta. Yhdessä ruokapaikoista jakautuivat tilaukset kanapastan ja talon hampurilaisen välillä, molemmat todettiin joka tapauksessa erinomaisiksi. Juomaksi valitsin kvassin, jota ei kotimaisilta listoilta ole silmiin osunut. Pieniä ostoksia, ihmettelyjä ja käytävän penkeillä haukotteluja. Jättimäisestä Rimistä ainakin Kalev-mustikkasuklaata ja perinteinen puuviljaleib.

Iltapäivällä oli kenkien paino kasvanut jo siihen mittaan, ettei ei-ihan-totinen ehdotukseni kävelystä takaisin keskustaan saanut kannatusta. Taksikuski Vasili sai asiakkaita.

Vielä leivoskahvit torin kupeessa vanhassa kaupungissa ennen paluuta terminaaliin tungeksimaan. Laivassa istumapaikat jälleen tiukassa, kahvilan karaoke ei onneksi ollut pahimmasta päästä. Sotkin stereotypioita olemalla ostamatta taxfeestä alkoholia.

Sen verran väsytti kotona, että nukkumatti vihelsi Leverkusenin ja Atleticon kohtaamisen poikki ennen yhdeksääkymmentä minuuttia.

Lapsiparat

Lapsille pitäisi alkaa opettaa vieraita kieliä jo päiväkodissa, kertoivat kuulemma aivotutkijat maan päälehdessä.

Meillä oli lapsina vielä helppoa.

Nykyisten pitää kaiken entisen lisäksi oppia ohjelmoimaan, kädentaitoja, vieraat kielet, insinööritieteitä ja tunneälyä ja vielä pelastaa liikunnallisuudellaan suomalainen huippu-urheilukin.

Ajatusaihioita

Keski-ikäisenä tulee enää harvoin nukuttua puolillepäivin, mutta tämä taisi mennä univelkojen lyhennyksenä. Kuin vaaleanharmaa sumupilvi olisi hälventynyt pään sisältä.
- - -
Kun somevirtani porisee urheilupainotteisena, leijonanosa siitä keskittyy pohtimaan, mistä lisää resursseja, miten resurssit olisi urheilun sisällä jaettava ja miten menestyttäisiin kilpailuissa paremmin.

Siksi juuri ne aiheet tuntuvat itsestäänselvyyksiltä ja hiukan tylsiltä.

Jolloin tulee haettua aiheiden saumoista murtumia ja potentiaalisia epäloogisuuksia kommentoitaviksi.

Mikä taas saattaa voimistaa kuvaa elämäntapakyseenalaistajasta.

Uniaisiksi aivokertausjumppaa

Viestimiehen käsikirja on vuosien varrella jäänyt matkasta johonkin, mutta onneksi nykyään on verkko.

Aallonpituus on aallon nopeus jaettuna taajuudella. Ja sähkömagneettisen säteilyn kohdalla nopeusvakiona valon nopeus. Jolloin yhden metrin aallonpituus vastaa noin 300 megahertsiä. Eli kun metrit sekunnissa jaetaan yksiköillä sekunnissa, on tuloksena metrejä.

Seuraavaksi standing wave ratio.

Topeliuksenkatua länsirintamalle

Kirjaston kupeen jääpuisto oli saanut karheuttavaa lumikuorta, mutten lähtenyt kokeilemaan. Nuorena olisi ilman muuta laskettu ja kaatuiltu kengillä, vanhempana ja kömpelömpänä ajatus murtuneesta kallosta tai ainakin ranteesta on lähempänä.

Itsepalvelupalautukset, sitten kiertotie lehtisalin kautta.

Urheilulehden toimittajien pätemiset ja hiukan konservatiivisempi Urheilusanomat, aamun HS:n salibandyjuttu, joka oli se sama kuin verkossakin.

Yläkerrassa pikkukierros, ja etenkin muistelmahyllyillä tarjolla luettavaa loputtomiin. Nimeke Panssaritiedustelija loisti seasta tulikirjaimin ja oli tietenkin napattava matkaan. Alkuperäiseltä nimeltään Als Panzer- und Spähtruppführer in der Panzerlehrdivision 1943-1945.

Kotimatkalla vielä lähikaupasta broilerisuikaleita, maitoa ja makaronia. Halvimmat ovat aina alimmalla hyllyllä, tietää kansa.

Jo alkusivuilla pisti silmään, että Otto Henning oli syntynyt päivälleen 40 vuotta ennen minua. Aikaperspektiivin muutos taas kerran. Tästä 40 taaksepäin menee vuoteen 1977, jonka muistan varsin hyvin.

Aiemmat vaiheet Afrika Korpsin mukana muistelija sivuutti maininnalla, mutta seikkailut läntisessä Euroopassa liittoutuneiden ilmaherruuden alla mielenkiintoisia nekin. Koulutus, Normandian maihinnousu, luoviminen ulos Falaisen motista, Ardennien vastahyökkäys, Ruhrin motti ja viimeiset vaiheet. Sotavankeus amerikkalaisten ja ranskalaisten käsissä, karkumatka kotimaan puolelle. Ja vapaaehtoinen livahtaminen asettumaan, niin oudolta kuin se jälkikäteen tuntuukin, itävyöhykkeelle.

Tiedustelu taistelukentällä tuntuisi metsässä hiipivien sissien touhulta. Niinpä ajatus panssaritiedusteluosastosta kuulostaa näkyvältä ja meluisalta, kuten mietin jo Tammi-86:n pakkasessa yrittäessäni tuntikausia radioyhteyttä pataljoonan panssaritiedustelujoukkueeseen. Mutta Henningin kuvaus käytännöstä kirjan kiintoisinta antia. Maaston lukeminen, vaikeat joet, jää ja muta, tekniset viat. Säilyttäkää kosketus vihollisen panssarikärkeen ja raportoikaa radioitse tilanteesta, kuului yleisin tehtävä. Kalustona Pumat, leichter Fernsprechpanzerwagen 250/3 radioineen ja leichte Schützenpanzerwagen 250/9 20-millisine pääaseineen.

Tietyiltä osin oli sattuneesta syystä mahdollista samaistua kuvaukseen vaunussa jalat tönköiksi kohmettuneina vietetystä joulusta 1944 Ardennien paukkupakkasessa. Herkkuina amerikkalaisten huoltokolonnan joulupaketeista löytyneet kakut, keksit ja suklaat, mutta kirjepapereihin painetut huulenjäljet ilahduttivat meitä eniten, tuolloin 19-vuotias vaununjohtaja Henning muistaa.

Maustoin kana-makaronipadan hiukan viimekertaista runsaammalla currylla ja suolalla. Syöjät kehuivat.

Lämpöaalto

Auringonpaisteessa keikkuen eteenpäin huristeleva ja harjojaan sihistelevä lakasulakasukone vinkkaa jo kevättä.

Tänään kauppareissulla pysäyttävän lämmintä ja valoisaa. Muistan koleampia toukokuita.

Tenavana tykkäsin eniten lumesta ja jäästä. Luulen, että varusmiesvuosi jätti minun ja talven suhteeseen arpia.