Olimme juuri saapumassa Växjön rajalle, kun salmiakkipastillit alkoivat vaikuttaa. Kyyristelin takapenkillä väistellen lihansyöjälepakkoparvia, mutten sanonut niistä mitään edessä tietä tuijottaville L:lle ja O:lle. He huomaisivat kyllä pian, mitä vatsassani tapahtui.
”Mitä VITTUA!”, O karjui, kun L kaasutti renkaat ulvoen kolmannelle kierrokselle samaan liikenneympyrään. Muovipilli oli yhä tiukasti O:n kädessä, mutta salmiakkijauho oli levinnyt housuille auton heittelehtiessä.
Olin pelännyt tätä. Turkinpippurit ja yliannos salmiakkijauhetta olivat liikaa L:lle, eikä häntä olisi pitänyt missään tapauksessa päästää rattiin. Lopullinen sekoaminen oli ollut vain ajan kysymys, eikä Skånen taivaalta koko päivän polttavasti paahtanut aurinko ainakaan helpottanut asiaa.
”Ota rauhallisesti, tämä on pakko tehdä, jotta emme herätä poliisin huomiota”, L mutisi harittava katse tiukasti tiessä. Hänen suunsa ympärys oli salmiakista ruskea. Olin arvannut tämän.
"Suoraan ajaminen paljastaa turistit joka kerta, ja kaikissa liikenneympyröissä on sitä varten valvontakamerat”, L väitti.
Jouset löivät pohjaan, ja pääni tömähti turvavöistä huolimatta nelossarjan Bemarin matalaan kattoon, kun ylinopeutta kiitävän auton renkaat osuivat hidastetöyssyyn. Tähyilin kadullakulkijoita päätäni nopeasti käännellen, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota. Vai kaivoiko tuo lastenvaunuja työntelevä nainen juuri vaunuista radiopuhelinta? Pitäisikö minun varoittaa toisia?
Astuessamme hotellin aulaan vastaanottovirkailija jäykistyi, ja hänen kätensä näytti hivuttautuvan kohti tiskin alle piilotettua hälytyspainiketta. Nyt oli toimittava nopeasti. Harpoin nopeasti tiskin luo, tavoittelin rauhoittavinta hymyäni ja kaivoin povitaskustani Ruotsin kuninkaan käskykirjeen, jonka mukaan kaikkien viranomaisten, kaupallisten toimijoiden ja yksityishenkilöiden tuli antaa meille kaikki mahdollinen apu. Portieeri silmäili ruutupaperille lyijykynällä raapustettua asiakirjaani epäluuloisesti ja huomautti puuttuvasta sinetistä. Kumarruin vielä lähemmäs ja kysyin ääntäni madaltaen, halusiko hän todella, että nämä jäisivät viimeisiksi maalle myönnetyiksi MM-kisoiksi.
Se tepsi.
Juuri kun olin ohjeistamassa virkailijaa saunan oikeasta lämpötilasta ja takkahuoneeseen tuotavista juomamerkeistä, helähti takanani särkyvä lasi.
”Tämä nilkki yritti viedä läppärilaukkuni”, L puhisi sitoessaan lasipöydän sirpaleiden seassa avuttomana makaavan nuorukaisen peukaloita nippusiteellä selän taakse yhteen.
Kiinnitin L:n huomion kauhuissaan sätkivän piccolon punaiseen univormuun ja pahoittelin, etten voinut avata siteitä, koska sveitsiläinen linkkuveitseni oli takavarikoitu lentokentän turvatarkastuksessa.
”Se saattoi olla valepuku”, L ja O yrittivät vielä mumista tyrkkiessäni heitä nopeasti hissiin.
Ihmiset katsoivat peräämme. Ja jälkeemme kokolattiamatolle jäävää mustanharmaata vanaa O:n kassista sulaneena valuvaa salmiakkijäätelöä.
Juuri kun olin ehtinyt virittää humisten lämpenevään sissiradioon oikeat taajuudet, joku hakkasi huoneeni ovea. Naksautin virran pois, työnsin laitteen kaappiin ja suljin oven huolellisesti.
”Mitä nyt”, kysyin oven takana huohottavalta O:lta.
”Lainaa äkkiä läppäriäsi, minun täytyy kirjoittaa pari leiriraporttia”, O puhisi.
”Mikset kirjoita omallasi?”
”Jätin sen kotiin. Laukkuun mahtuu siten enemmän salmiakkia”, O ilmoitti.
Tilanne oli selvästi karkaamassa käsistä.
Mietin, pitäisikö minun pyytää lähettämään Suomesta miehiä vai lisää salmiakkia. Jos ammoniumkloridin määrä elimistössä ylittäisi kuudentoista kvanttimoolin kriittisen rajan, seuralaisistani saattaisi tulla täysin raivohulluja mielipuolia. Toisaalta pitoisuuden yhtäkkinen putoaminen saattaisi olla vielä pahempi juttu, joten olisi ehkä turvallisempaa yrittää pitää heidät tolkuissaan salmiakkiaakkosilla.
Etsiessämme alkuillasta ruokapaikkaa kaupunki näytti petollisen rauhalliselta, mutta tiesin sen olevan vain hämäystä. Tuo käsikkäin teputtava vanha pariskunta, nuo kävelykadun penkeillä jäätelötötteröitään nuoleskelevat perheet, kaksi vaaleahiuksista pikkupoikaa hoippumassa vierekkäin eteenpäin polkupyörillään. Tuo kesäinen ilta-aurinko. Kaikki.
”Pitäkää silmänne auki älkääkä päästäkö ketään selkänne taakse”, kähisin suupielestäni L:lle ja O:lle.
”Tässä kaupungissa ei Peppi Pitkätossukaan liikkuisi ilman automaattiasetta.”
L ja O nyökkäsivät melkein huomaamattomasti ja yrittivät kävellä rennosti, mutta jatkuva pälyily eri suuntiin paljasti, miten viulunkielinä heidän hermonsa olivat. En halunnut pahentaa tilannetta enempää kertomalla heille, mitä olin kuullut kaupungin mäyräkoiraharrastajien suunnittelemista mellakoista.
Är ni från Finland?, kysyi harmaahiuksinen mies, joka lähestyi meitä hymyillen ja kättelemään kurottautuen.
”Tarkkana, nyt se alkaa”, kuiskasin äkkiä toisille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti