perjantai 15. maaliskuuta 2024

Kaksi kuvausta sotilasmaailmasta


Mielenkiintoista lukea peräkkäin kahdet kovin erilaiset sotilasmuistelmat: Ilmari Käihkön Sotilaan päiväkirja ja Martti J. Karista kertova Käsikirjoitukset eivät pala.

Melko vanhana ja kouluttautuneena varusmieheksi ja sitten rauhanturvaajaksi Tšadiin lähtenyt Käihkö pettyi niin varusmiespalvelukseen kuin rauhanturvaamiseenkin. Pienestä pitäen oikeistolais-isänmaallisessa ympäristössä Kouvolassa kasvanut Kari taas oli laskuvarjojääkärinä ja sittemmin ammattisotilaana elementissään, vaikka urahaaveissa välillä välähtikin myös historianopettajan työ.

Ensivaikutelmana Käihkön kirjasta oli, että onpa kaverilla voimakas, ehkä liiankin voimakas sosiaalinen omatunto, ainakin sotilaaksi. Kun kärjistäen ”järkyttyy kuullessaan parikymppisten suomalaismiesten käyttävän Afrikassa n-sanaa”. Mutta muutenkin huokuu päiväkirjassa ankara syyllisyydentunto siitä, että hän itse on rikkaasta maasta ja toiset maailmassa köyhiä. Kun Käihkö ilmoittaa, ettei halua olla sotilas, jos sotilaalla pitää olla vihollisia, lukija miettii, miksi hän sitten on rauhanturvaajana vapaaehtoisesti sotilas. No rahan takia ja ehkä samalla tarkkailevassa tutkijan roolissakin, teksti vastaakin.

Sotilaat kohtaamassakin lähinnä siviilejä on tietysti nykyajan toistuva tilanne, kuten amerikkalaisetkin ovat monesti huomanneet. Sitä käsittelee myös Martti J. Kari Balkanilla:

"Alistajien eli peiliaurinkolasien käyttö oli kielletty, baretti piti pitää olkapäällä, eikä rynnäkkökivääreitä ollut vaan sivuaseena oli pistooli. Meillä opetettiin paljon sitä, miten ihmiset kohdataan."

Melkeinpä tärkeintä sotilaan tehtävässä on motivaatio, ja tehtävästä Tšadissa se ilmeisestikin jäi puuttumaan. Vaikka vaaroista puhuttiin, jäivät aseita ja suojavarusteita kantaneen joukon kokemukseksi sotimisesta pari yössä kuulunutta laukausta jostain kaukaa, ja ilmeisesti miehille oli muutenkin epäselvää, miksi he yleensäkään maassa olivat. Martti J. Karin kohdalla motivaatiota riitti koko ajan, ja potentiaalinen vihollinen oli naapurissa, vaikka sotilaiden kuuluikin vuosikymmenten ajan opiskella ulkoa YYA-sopimusta.

Ilmari Käihkö aloitti sotilasuransa jo tutkijana, Martti J. Kari taas veti vielä lukiossa ennätysrivin nelosia, mutta osoitti tarvittaessa pystyvänsä maanisella opiskelutahdilla vaikka mihin: tuloksena priimuksen titteleitä sotilasopetuslaitoksissa ja akateemisia saavutuksia siviilissäkin aina väitöskirjaa myöten.

Juhlapuheissa tavataan korostaa Suomen puolustusvoimien solidaarista ja kansaa yhdistävää luonnetta, ja kuten irlantilaisten ammattisotilaiden rinnalla palvellut Käihkö huomaakin, sotaväkemme on vähemmän luokkatietoinen kuin vaikkapa anglosaksisissa maissa, joissa upseerit ja miehistö tulevat eri taustoista ja puhuvat käytännössä jopa eri englantia. Mutta samalla Käihkö noteeraa suomalaisen kantahenkilökunnan alentuvan asenteen suhteessa reserviläisiin ja etenkin varusmiehiin, joita he kohtelevat kuin lapsia. Luokkaraja se on meilläkin ja kapiaiset oma yhteisönsä kurssiveljeyksineen. Miten tähän kuvioon asettuvat reservinupseerit, en osaa taviksena sanoa.

Käihkö tekee mielenkiintoisia huomioita sotajoukon ryhmädynamiikasta ja sen muodollisista ja tosiasiallisista hierarkioista samoin kuin johtamistavoista ja niiden tuloksista. Samoja on ehtinyt tietysti jokainen miettiä niin armeijassa kuin siviilissäkin: Mitkä ovat roolit ryhmässä ja millaisia johtajia oikeasti arvostetaan ja kunnioitetaan ja miksi. 

Martti J. Karin roolista en aikanaan ehtinyt kummempia havaintoja tehdä hänen pistävän nuoren luutnantin katseensa lävistäessä rivimme alaviistosta, mutta kirjasta päätellen hän on ollut jossain määrin outolintu upseerikunnassa. Ja ilmeisesti hetkittäin myös vastahangassa joidenkin kanssa. Onko jääminen eläkkeelle everstin arvoisena ammattiupseerille onnistuminen vai epäonnistuminen, en osaa sanoa.

Lämmittää lukea Karin ilmeisen substanssia korostavasta asenteesta tittelien, hienostelun ja jopa arvosanojen kustannuksella. ”...lempiravintola oli IKEA, hän ajoi Toyota Yarista ja teki kaikki ostoksensa aina Prismasta”. Samalla toki hänen itse arvostamansa asiat ja niiden tunnusmerkit ilmeisesti saivat näkyä: Mieleen jäivät nuoren luutnantin hyppysiivet palveluspuvun rintapielessä, ja kirjassa kerrotaan ponnisteluista saada lupa kantaa vormussa Puolan laskuvarjojääkärikoulutuksen läpäisemisestä kertovaa merkkiä.

Yhteistä molemmille kirjoille on, että media on tietenkin koettanut etsiä niistä nostoiksi tunteisiin vetoavia kohtia saadakseen klikkauksia edes jonkinlaisilla kohuotsikoilla. Tiedustelutoimintaa koskevat sellaiset ovat ihan mielenkiintoisia, mutta Martti J. Karin sairastumista ja kuolemaa koskevat tuntuvat lähinnä tunkeilevilta. Niissä kohdin tuli kirjaakin lukiessa tunne, että nämä ovat yksityisasioita, tässä kohdin voisin poistua huoneesta ja sulkea oven takanani.

Ja molempien kirjojen ajankohtaisuuden ja ehkä kirjoittamisenkin taustalla on maailman muuttuminen. Käihkön kohdalla vanhan sotilas- ja muunkin maailman suhde rasismin ja sukupuolten tasa-arvon kaltaisiin kysymyksiin, Karin kohdalla taas Venäjän paljastuminen sittenkin arvaamattomaksi ja aggressiiviseksi diktatuuriksi.