torstai 13. tammikuuta 2022

Joulun henkeä (taas) etsimässä

Lapsena joulua ja sen odotusta ovat lahjat, kunnes niiden merkitys alkaa toiselle kymmenelle ehdittyä hiipua. Tulee sellainen tyhjäkäyntivaihe, kun lapsuudenkodissaan on kuitenkin joulun suhteen matkustaja. 

Sitten omilleen muutettuaan joutuukin itsekin päättämään, onko joulua. Tai siis onko itsellä, kaikkialta ympäriltähän se kuitenkin tunkee silmille. Saattaa vähän kyseenalaistaa ja kapinoida ja lähteä aatonaaton iltana katsomaan Tavastian Ne Luumäet -keikkaa herätäkseen aattoaamuna päänsärkyyn mutta sitten kuitenkin laittaa vähän jotain jouluista. 

Omien lasten myötä lahjojen merkitys pomppaa uudelleen pintaan vaikkakin sivusta koettuna. Marketeissa kuluu eniten aikaa leluhyllyjä tutkittaessa. Ja syömiset tietysti. Joutuu miettimään, mistä itse oikeasti tykkää eli voi sovinnolla unohtaa rosollin ja lanttulaatikon ja keskittyä kaloihin ja karjalanpaistiin.

Mutta kaikkiaan joulu on vähän semmoinen epämääräinen, joka on mutta josta ei kuitenkaan saa oikein kiinni. 

Ehkä sitä vanhemmiten huomaa tavoittelevansa palasia tietynlaisesta tunnelmasta, sellaisesta, joka lapsena oli ympärillä, vaikkei sitä silloin tiedostanut. Oikean joulukuusen tuoksu (meillä menty vuosikymmeniä muovisella, joka muun ajan asuu kellarissa), Hoosianna aamun pimeydessä Taiviksen kansakoulun juhlasalissa, Izvestija-turnauksen iltapäiväpelit telkkarissa ja omat pelit sen jälkeen Väiskillä. Kaiken hidastuminen jouluviikolla. Joululaulut ja -koristeet. Uskontojututkin osana joulun tuntua, vaikkei varsinaista vakaumusta löytyisikään.

Ja sitten aatto. Lapsuudesta nykypäivään kantanut  Samu Sirkan joulutervehdys, joulurauhan julistus, Lumiukko, Joulupukki ja noitarumpu. 

Ja lapsena tylsistyttäneet mutta aikuisena vapauttavat päivät, kun ihan virallisesti ei kuulu tehdä mitään hyödyllistä.