Supon entisen esikuntapäällikön muisteloita voi suositella kaikille yhteiskunnasta ja sen turvallisuudesta kiinnostuneille. (Tai työpaikkakulttuureista tai viestinnästä tai johtamisesta...).
Kiintoisimmasta päästä oli lukea, kuinka Supoon kohdistuu kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta painetta tuottaa hallituksen poliittista agendaa tukevia havaintoja. (Ja kuinka Supo ainakin Nilssonin mukaan kieltäytyy kunniasta.)
Ja kuinka Venäjän aggressio on johtanut jopa hysteeriseen intoon nähdä jos jonkinlaiset ongelmat Venäjän sabotaasina, oli näyttöä tai ei.
Ja ehkä ennen kaikkea, kuinka Nilsson osaltaan on ollut muuttamassa Supoa salaisesta ja salaperäisestä kyltistä ovessa Ratakadulla avoimemmaksi toimijaksi, joka tuottaa faktatietoa yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Päivä päivältä tärkeämmäksi, vaikka toivo asiallisen keskustelun osalta saattaakin jo olla menetetty.
Siteeraan Ylen juttua kirjasta ja sen siteerauksia:
Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:
”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”
Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.
”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”
Loppuaan kohden kirja keskittyy enemmän Nilssonin omiin tunteisiin ja tuntemuksiin mielenkiintoisuuden samalla omissa silmissäni hiukan hiipuessa.
En ollut tullut ajatelleeksi, että Supossa on ympärivuorokautinen päivystys: Joku aina viettää yötä huoneessa talon uumenissa yrittäen pysytellä hereillä. Ihan kuin yhdessä suosikkielokuvassani Tinker tailor soldier spy, joka kirjassa myös mainitaan yhtenä realistisimmista vastaavaa työtä kuvaavista pätkistä.
Eri mediat sitten ovat nostaneet kirjasta omasta mielestään tärkeitä lähtökulmia:
HS: Supon entinen uraohjus Saana Nilsson kertoo käpälöinnistä töissä ja romahduksesta taakan alla – Entiset päälliköt kieltäytyvät kommentoimasta, mitä he tiesivät väitetyistä työsuojeluongelmista suojelupoliisissa.
IS: Entinen Supo-johtaja rakastui pomoonsa – seurauksena kova ratkaisu
IL: Entinen supo-päällikkö rakastui pomoonsa – Suhde johti kovaan valintaan
Minulle räätälöidyssä helvetissä ikuisuuteni kuluisi tanssien jättiareenan yleisölle luontevaksi harjoiteltu kestohymy kasvoilla. Joillekin semmoinen on kuitenkin suurin unelma. Eli taivuin somevirtaani yltäneen mainonnan alla katsomaan Netflixistä sarjan Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.
Lukemani muistelmat pyrkimisistä erilaisiin armeijoiden erikoisjoukkoihin palasivat mieleen, kun tässä ensin poimittiin liki tuhannesta video- ja CV-hakemuksesta osa paikan päälle näyttämään tanssitaitojaan ja sitten siitä ryhmä harjoitusjaksolle, jolla väkeä alettiin karsia kohti lopullista 36:n joukkuetta.
”Andy McNab” kertoo SAS-muistelmissaan, kuinka ensimmäinen tumma pilvi hakijan taivaalla oli gypsy’s warning – kouluttajien vinkki, että otteiden pitäisi parantua tai kohtalona on platform 4: raide, jolta lähtee maitojuna Lontooseen. Tässä dokumentissa pelkona on kutsu toimistoon, jossa edessä on joko tiukka palaute tai ilmoitus putoamisesta jatkosta ja kyynelten kastelema paluu pukuhuoneeseen tavaroita pakkaamaan. (Yhden huoltajan toimenkuvaan kuuluu saattaa murtuneet pudokkaat äidillisen lohduttavin ottein pois paikalta.)
McNabilla oli kuitenkin edes joitain konkreettisia mittareita arvioida suoritustaan: oliko marssilla tai yösuunnistuksessa ensimmäisten tai viimeisten joukossa. Vuosikaudet sivusta muodostelmaluistelua seuratessa pisti silmään, kuinka siellä ei ole pallopeleistä tuttuja maalitilastoja, pistepörssejä tai plusmiinuksia rankkaamassa pelaajia vaan yksilön kohtalo on pitkälti valmentajan subjektiivisessa arviossa. Niinpä valmentajien ilmeet, huomion jakautuminen, kommentit ja niiden rivien välitkin saavat paineiden alla jännittävien naisten mielissä suhteettoman painoarvon.
Tässä dokumentissa kriteerit ovat mahdollisimman epämääräiset, kun teknisten taitojen ja esittämisen päälle on haussa vielä it eli se jokin. Mitä se jokin lopulta on, tietää korkeintaan valitsija eli tässä tapauksessa kaksikko director ja choreographer. Lopputulos on sama: Pakko yrittää jatkaa hymyilyä ja miellyttää valitsijoita, joille ainoa oikea vastaus palautteeseen on hermostuneen nyökkäilyn saattama Yes, m’am
Kuten sarjassa suoraan sanotaankin, Dallas Cowboysin cheerleaderin ei ole tarkoitus olla oma itsensä vaan vuosien varrella muotoutuneen ja johdon arvioiman ihannekuvan mukainen. Niinpä edessä on jo valintaprosessin loppuvaiheessa makeover ja ei pukujen sovittaminen naisille vaan naisten sovittaminen pukuihin. Hiusten pituus ja värikin menevät tarvittaessa uusiksi samoin kuin meikki. Jos vartalo on hiukan vääränlainen eikä sittenkään ihan istu pukuun oikealla tavalla, voi kohtalona vielä olla putoaminen jatkosta. Eivätkä vartalon mitat saa kauden aikana missään tapauksessa muuttua.
Viimeisen päälle mietityn lopputuloksen on sitten määrä miellyttää niin Cowboysia katsomossa fanittavia äijiä kuin vanhainkodin PR-vierailulla tavattavia isoäitejäkin. Kuten tekoäly tiivistää:
The Dallas Cowboys Cheerleaders (DCC) walk a very deliberate line between "sexy" and "innocent" to maintain their "America's Sweethearts" brand. It's a complex and often debated balance, achieved through a combination of strict visual guidelines, behavioral expectations, and a carefully cultivated public image.
Kiintoisa sivupiirre on cheerleadereiden perehdyttäminen vai pitäisikö sanoa jopa indoktrinointi Dallas Cowboysin historiaan ja perinteisiin kuin maan merijalkaväessä, jossa kuuluu tarkoin opiskeltavan joukon historia, kuuluisimmat taistelut ja laulut. Cheerleadereiden pitää ainakin osata vastata ihmisten kysymyksiin organisaatiosta ja sen kuulumisista, ja bussissakin on mukana seuran sideline reporter, joka alustaa mikrofoniin sarjatilanteesta ja tulevan tai päättyneen ottelun pääkohdista.
Sarja nosti cheerleadereiden palkkiot tapetille, kun nähtiin, kuinka jotkut heistä laskunsa maksaakseen painavat amerikkalaiseen tapaan yhtä, kahta ja kolmeakin työtä kiirehtiäkseen sitten illaksi harjoituksiin ja aamulla taas muutaman tunnin unen jälkeen oravanpyörän uudelle kierrokselle. Pelkästään työmäärän, terveytensä vaarantamisen ja olemattoman korvauksen suhde ei vielä järkytä suomalaista, joka on tottunut lukemaan kaiken satsaavista mutta köyhistä urheilijoista. Siinä missä näiden arvioitiin jossain saavan vain 15 000 – 30 000 dollaria vuodessa, saattaa kai suomalainen muodostelmaluistelija maksaa melkeinpä vastaavan määrän saadakseen tavoitella unelmiaan samantapaisilla harjoitusmäärillä.
Karun kontrastin tuottaa kuitenkin joukkueen rooli osana Dallas Cowboys -konsernia, joka, jos oikein luin, tuottaa vuodessa voittoa noin 500 miljoonaa dollaria. DCC:n isoimman pampun, konsernin omistajaperheen tyttären, ihastelut siitä, kuinka cheerleaderit eivät ole mukana rahan vaan jonkin suuremman takia, kuulostavat aavistuksen ontoilta, ja Karl Marxista kuullut voi pohtia, kuinka näiden naisten tanssitaidoillaan, ulkonäöllään ja olemuksellaan synnyttämä lisäarvo valuu kapitalistin taskuun. Toisen tuotantokauden lopussa kerrottiinkin sarjassa nähdyn ay-henkisen heräämisen johtaneen lopulta 400 prosentin suuruisiin palkankorotuksiin.
Feministisestä tai muusta kriittisestä näkökulmasta laadittuja arvioita aiheesta näyttää riittävän (vaikkapa teemalla ”Exploitation in the name of patriotism”), ja kaiken lisäksi tämäkin yhteistyössä konsernin kanssa tehty sarja tuskin vääristää todellisuutta ainakaan yhtiön kannalta kielteiseen suuntaan.
Täältä katsoen on Amerikka iso ja ihmeellinen maa, ja en näy olevan ainoa, joka pisti merkille uskonnon osuuden sarjassa. Osa joukkueesta käy sikäläisen värikkäiden kirkkojen tilaisuuksissa, ruokarukouksia ja rukouspiirejä riittää, ja haastateltu jos toinenkin vakuuttaa toteuttavansa jumalansa hänelle laatimaa suunnitelmaa. Etelävaltiolaista bible beltiä vai isommin amerikkalainen ilmiö?
Samoin oudoksuttaa aina vain amerikkalainen suureellinen tapa esittää asiat. Kaikki on ihanaa ja kaikkea rakastetaan yli kaiken ja jokainen on always been a great fan of mikämilloinkin. Noloa ja jopa falskia vaiko sittenkin naiivin vilpittömän sympaattista verrattuna eurooppalaiseen nyrpeään kyynisyyteen?
Showbisneksen amerikkalaiset jos jotkut kyllä osaavat, ja niin DCC.n esitykset kuin sarjassa nähdyt ottelu- ja muutkin tapahtuvat ovat viimeisen päälle hiottuja.
Alpo: Risto Pakarisen ansiokkaasti kirjaama katsaus Alpo Suhosen ansiokkaaseen uraan ja arvokkaisiin ajatuksiin.
Ajatuksiin, joista osasta tunsin itsekin jonkin verran lukeneena saavani jotenkin kiinni mutta osa meni myös kieltämättä yli hilseen, kuten kansanomaisesti sanotaan. Eli en ole vielä lukenut ja sivistynyt tarpeeksi.
Syntyi ja kirjoitettiin kirjassa ihan aukikin kuvaa visionääristä, joka visionäärien tapaan sitten usein kuitenkin tarvitsee toiset ihmiset yrittämään viedä aloitetut asiat loppuun, maksamaan laskut ja siivoamaan jälkiä. Hiukan outo maku jäi omalla päätöksellä kesken jääneistä pesteistä ja jopa "nimi alla mutta en sittenkään tule" -tilanteista, mutta kaipa asemasta ja tasosta valmentajamarkkinoilla kertoo, että kysyntää silti edelleen riitti.
Antagonistina kirjassa häilyy koko ajan Kalervo Kummola, jonka muistelmat taannoin luin. Jospa näitä kahta voisikin verrata ihmis- ja toimijatyyppeinä: Korkealentoinen visionääri, jonka projektit saattavat jäädä kesken vastaan pragmaattinen bisnesmies, jolle lopputulos on kaikki, toimintatavoilla ja tulokseen johtavilla filosofioilla ei niin väliä.
Ehkä urheilussa joukkuepelinä on käyttöä molemmille ihmistyypeille.
Helsingin Sanomat kertoi uutuuskirjan kertovan Töölöstä 1971 lähiöön muuttavasta tytöstä, joten mielenkiintoni heräsi. Koska muistan, kuinka kavereita 70-luvun alkupuolella muutti Töölöstä lähiöihin.
Eipä kirjassa kuitenkaan isommin Töölöä ollut. Pikemminkin se oli tarinan vaatima lähiölle kliseinen kontrasti, jossa on korkeat huoneet, erkkeri-ikkunasta näkymä puistoon, jossa vanhat naiset ulkoiluttivat lapsia ja koiria, salonkiin katetut kahvikupit ja Ekbergin leivosrasia.
Meillä ei Töölössä ole tainnut olla noista kuin korkeat huoneet.
Kirjailijan teokseen päättämä pätkivän töksähtelevä teksti on lopulta enemmän mielenkiintoista kuin ärsyttävää. Saattaa jollain tapaa hyvinkin kuvata lapsen maailmaa, jossa voi olla kaleidoskooppimaisia havaintoja ja vaikutelmia ilman aikuisen kokonaiskuvaa ja tietoa asioiden yhteyksistä.
Yksitoistavuotias Mirkku miettii ja puhuu sivulta toiselle Vietnamia, Biafraa, feminismiä, Afrikan tähden rasismia, saamelaisia ja ILO-sopimusta, edustuksellista informaatiopolitiikkaa. Ehkä tiedostavassa vasemmistolaisessa perheessä kasvaneet yksitoistavuotiaat ovat tosiaan olleet sellaisia, mutta omalla 70-luvullani en muista sellaisia kohdanneeni. Ehkä se oli vain kirjailijan tapa sanoa jotakin. Mietin, olivatko nuo kaikki edes sen ajan tiedostajien teemoja vai onko mukaan hiipinyt jo tätä vuosituhatta.
Kjell Westön Leijojen 70-luku tuntui tätä enemmän siltä, jolla minä lapsuuteni elin, mutta ei tämäkään huono esitys ole. Väritelkkarien ja olympialaisten ihmeellisyys, Jamekset ja Naapurilähiö, pihviravintolan hienous, jukeboksit, ilmaiseksi kikkaillut pilapuhelut sotketuista puhelinkopeista ja O'Boy-kaakaot. Tosin Jippo-lehti rahakoneineen tuli mielestäni vasta vuosikymmenen lopulla, ja kaikkitietävän Wikipedian mukaan lehden julkaiseminen alkoikin 1977. Entä oliko Luikeroita tosiaan jo 1971? Muistan omani myöhemmältä ajalta.
Mutta hajuissa Jenni Linturin 70-luku on vahva. Ne ovat mukana koko ajan, ja omissakin muistoissa 70-luku oli rasvankäryisen tahmeantunkkaisen tupakansavuinen nykyiseen kliiniseen puhtauteen verrattuna.
Kolmas kerta toivottavasti toden sanoo eli arkinen, ehkä opettavainen pyöräilykokemus.
Kesäkuussa alkoi etukumi tyhjetä omia aikojaan. Lopulta vaihdoin sisurin, samalla luonnollisesti tunnustellen, ettei vanteessa tai ulkorenkaassa ole mitään terävää, joka rikkoisi kumin.
Maalta palattua oli uusi etukumi tyhjä ja täytettynäkin parin päivän päästä selvästi taas vajunut. Ongelman jatkuessa vaihdoin jälleen sisurin, samalla luonnollisesti tunnustellen, ettei vanteessa tai ulkorenkaassa ole mitään terävää, joka rikkoisi kumin.
Eilen vihjasi 25 kilometrin jälkeen perstuntuma ja vahvisti sormella painelu, että eturengas ei ole enää kova. Lisää ilmaa sisään, mutta viisi kilometriä myöhemmin oli rengas jo hälyttävän pehmeä. Toisen kenttätäytön ja muutaman kilometrin jälkeen ei auttanut enää pumppaaminenkaan, vaan ilma tuli läpi.
Viiden kilometrin säteellä kotoa talutetaan perille korjattavaksi ja sitä kauempana vaihdetaan kumi tien päällä, olen miettinyt, ja matka jatkui taluttamalla. Jolloin tuli mieleen, että Meilahden pyörähuoltohan muuten on ihan tässä matkan varrella.
Kuvasin etukumin salaperäisen toistuvan tyhjenemisen mekaanikkomestarille, ja pianpa etukiekon pajan uumeniin vienyt Gökhan palasikin kenties arvoituksen ratkaisun kanssa.
Terävä metallilastu, niin pieni, että jouduin hetken tihrustamaan edes sen kämmenellä erottaakseni, mutta riittävä puhkomaan sisurit yhä uudelleen. Ulkorenkaasta se oli löytynyt ja pihdeillä siitä irronnut.
Varia RTL 516-takavalo/tutka oli iät ja ajat antanut kesken ajon virheilmoituksia tyyliin "tutka irrotettu", "anturivirhe" tai "0:FC". Toimi silloinkin koko ajan, mutta herjaa sai kuitata napinpainalluksella pois pahimmillaan toistakymmentä kertaa ajelun aikana.
Oletin ohjelmisto-ongelmaksi, joka jonkun päivityksen myötä aikanaan poistuisi, mutta jostain verkossa osuin lukemaan, että kyseessä on tietyn valmistuserän rautavika.
Yhteydenotto tukeen tuotti nopean vastauksen, jossa asia todettiin, ja härpäkkeen sai lähettää valmistajan kustannuksella huoltoon. Paluupostissa saapui kaksi viikkoa myöhemmin kiiltävänsiloisesta ulkomuodosta päätellen suoraan pakasta uusi laite, jonka myös totesin toimivan ilman virheilmoituksia.
Mielenkiintoinen muistelo Ukrainasta. Päällimmäiset huomiot sikäli kuin päähenkilön itse kokemiin ja vertaiskertomuksina kirjaamiin asioihin on luottamista:
* Suomalainen varusmieskoulutus on laadukasta ja sen käyneet ulkomaisten vapaaehtoisten eliittiä. Toisin kuin monilla paikallisilla perusasiat hallussa: suojautuminen, naamioituminen ja riittävät etäisyydet, ääni-, valo- ja viestiliikennekuri, RK:n, miinojen ja kevyiden pst-aseiden käyttö. * Epäsuora tuli aiheuttaa ylivoimaisesti suurimman osan tappioista etenkin droonitähystyksen tehostamana. Yksittäinen taistelija näkee harvoin vihollista etäisyydeltä, jolla henkilökohtaisen aseen käyttö tulisi kysymykseen. * Vaikka venäläiskaluston ikää irvaillaan, vain RK:lla ja kertasingolla varustetulle taistelijalle T-55 ja T-90 ovat ihan yhtä ikäviä kohdattavia. * Sota on helvettiä, ja kovienkin henkisen sietokyvyn raja tulee yleensä jossain kohdin vastaan.
