maanantai 17. lokakuuta 2022

Leijonakuningatar




Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Vitun Venäjä (pardon my French)

Kansanmurhaa, raiskauksia, kidutusta, väestön pakkosiirtoja, luonnonvarojen ja teollisuuden ryöstöä, tuhoa tuhoamisen ilosta.
Venäjä 2022 tuntuu aika lailla yksi yhteen meidän aikamme natsi-Saksalta. Ja kompromisseja sen kanssa ehdottavat ihmisiltä, jotka olisivat aikanaan antaneet Hitlerin säilyttää kasvonsa ja pitää muut miehittämänsä maat kunhan edes lopettaa verenvuodatuksen itärintamalla.
Vuosia oli tunne, että joskus vielä olisi kiintoisaa poiketa taas turistina itänaapurissa. Nyt tuntuu, että saattaa jäädä omana elinaikana tekemättä. 
Ehkä Venäjään voisi jonain päivänä taas suhtautua täysivaltaisena valtiona, jos se olisi myöntänyt pahat tekonsa, vetäytynyt kaikilta miehittämiltään alueilta Krim mukaan luettuina ja maksanut tuntuvat sotakorvaukset.
Reaalipolitiikkaa tämän verran nähneenä oletan kuitenkin, että länsi taloussyistä jossain kohdin keksii näppärän "kompromissin", jonka jälkeen voidaan taas palata tekemään bisnestä ja kuluttamaan kilowatteja.

torstai 13. tammikuuta 2022

Joulun henkeä (taas) etsimässä

Lapsena joulua ja sen odotusta ovat lahjat, kunnes niiden merkitys alkaa toiselle kymmenelle ehdittyä hiipua. Tulee sellainen tyhjäkäyntivaihe, kun lapsuudenkodissaan on kuitenkin joulun suhteen matkustaja. 

Sitten omilleen muutettuaan joutuukin itsekin päättämään, onko joulua. Tai siis onko itsellä, kaikkialta ympäriltähän se kuitenkin tunkee silmille. Saattaa vähän kyseenalaistaa ja kapinoida ja lähteä aatonaaton iltana katsomaan Tavastian Ne Luumäet -keikkaa herätäkseen aattoaamuna päänsärkyyn mutta sitten kuitenkin laittaa vähän jotain jouluista. 

Omien lasten myötä lahjojen merkitys pomppaa uudelleen pintaan vaikkakin sivusta koettuna. Marketeissa kuluu eniten aikaa leluhyllyjä tutkittaessa. Ja syömiset tietysti. Joutuu miettimään, mistä itse oikeasti tykkää eli voi sovinnolla unohtaa rosollin ja lanttulaatikon ja keskittyä kaloihin ja karjalanpaistiin.

Mutta kaikkiaan joulu on vähän semmoinen epämääräinen, joka on mutta josta ei kuitenkaan saa oikein kiinni. 

Ehkä sitä vanhemmiten huomaa tavoittelevansa palasia tietynlaisesta tunnelmasta, sellaisesta, joka lapsena oli ympärillä, vaikkei sitä silloin tiedostanut. Oikean joulukuusen tuoksu (meillä menty vuosikymmeniä muovisella, joka muun ajan asuu kellarissa), Hoosianna aamun pimeydessä Taiviksen kansakoulun juhlasalissa, Izvestija-turnauksen iltapäiväpelit telkkarissa ja omat pelit sen jälkeen Väiskillä. Kaiken hidastuminen jouluviikolla. Joululaulut ja -koristeet. Uskontojututkin osana joulun tuntua, vaikkei varsinaista vakaumusta löytyisikään.

Ja sitten aatto. Lapsuudesta nykypäivään kantanut  Samu Sirkan joulutervehdys, joulurauhan julistus, Lumiukko, Joulupukki ja noitarumpu. 

Ja lapsena tylsistyttäneet mutta aikuisena vapauttavat päivät, kun ihan virallisesti ei kuulu tehdä mitään hyödyllistä. 

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Eräitä huomioita samalla minunkin sukupolvestani

Eräitä huomioita sukupolvestani, kuuluu 70-luvulla syntyneen Katja Marteliuksen HS-kolumnin otsikko. Osa kolumnin huomioista tuntuu myös 60-luvun lapsesta tutuilta, osa taas ei. 

Itsensä kehuminen ja osaamisensa markkinoiminen tuntuu vieraalta ja väärältä, kun on opetettu, että omakehu haisee. Ja että omat tunteet kuuluu pikemminkin pitää omana tietona kuin tehdä niistä numeroa. 

Elämisen ja olemisen vaimentaminen ja tasapäistäminen, kyllä. Eikä falskilta tuntuvaa tekopirteyttä ja -dynaamisuutta.

Ydinsota ja ympäristön tuho olivat koko ajan kulman takana tulossa, mutta en muista, että ne olisivat yöunia vieneet. Kunhan olivat. Ruskeat trikoopaidat toki muistan ja vanhempien illanistujaiset. Ja perjantain Coca-colan tai saattoi se olla vihreä Aku Ankka -limsakin.

"Teimme kaiken niin kuin piti, ja katsokaa, mihin se meidät vei." Kansakoulussa ja sittemmin peruskoulussa opittiin, että kun odottaa jonossa omalla paikallaan, saa kyllä aikanaan sen Trip-tetransa. Mutta oikeassa elämässä huomasikin, että usein tetrat ovat oman vuoron tultua jo loppuneet röyhkeämpien otettua monta. 

Poikana en tiedä ripsistä tai tyttöjen roolista mutta olen muistavinani, että tytöt ja naiset tuntuivat jo lapsena ihan varteenotettavilta ihmisiltä. Muutkin kuin Peppi Pitkätossu, Neiti Etsivä, Viisikon Paula ja perheissä vahvat äidit.

Mutta välillä tosiaan yritämme olla laittamatta viestin loppuun vääränlaista emojia, joka paljastaisi, ettemme tajua mistään mitään.

Ja toki huomasin, että kirjoittaja on neulonut kolumninsa läpi kulkemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman. En vain nyt heti keksi, mitä siitä sanoisi.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Marginaalikatsojan on helppo jäädä kotiin


Näyttävät tuskailevan koronan jälkeisiä yleisömääriä muun muassa Veikkausliigassa. Sen osalta voinkin osallistua pohdiskeluun ikään kuin marginaaliasiakkaan, tai kuten oikeat laji-ihmiset hiukan halveksuen muotoilevat, tuularin,  näkökulmasta. Fanit tietysti löytävät katsomoon jos vain päästetään, oli koronaa tai ei.

Oma monivuotinen kausariperinne katkesi koronaan, ja nyt ei ole tullut kahteen kesään nähtyä peliäkään paikan päällä. Naisten edukas kortti on kummallakin kerralla ollut lunastettuna, mutta siinä vaiheessa kun sen lisäksi piti koronaturvallisuuden vuoksi vielä erikseen varata paikka ynnä muita kommervenkkejä, kynnys lähteä paikan päälle ei enää ylittynyt. Liian mutkikasta.

Tämäkin kausi on osaltani ohi, mutta palaanko katsomoon, jos ja kun korona ensi kaudeksi helpottaa? En tiedä. Kesät ovat sujuneet mukavasti näinkin, ja myös peleihin lähtemättömyydestä tulee äkkiä status quo, tapa, jonka muuttaminen vaatisi jotain.

lauantai 14. elokuuta 2021


Leppoisa bussikuski pysähtyi tunnollisesti antamaan suojatielle pyrkiville jalankulkijoille tietä, niin myös Mannerheimintiellä. Ylittämään lähtijä kiitti kädenheilautuksella mutta ei ollut niin aloittelija, että olisi kävellyt viereistä kaistaa hiljentämättä jyränneen henkilöauton alle. Keskisormella kuitenkin tervehti.

Liikennearkea Helsingissä.

Seuraavan vastaavan suojatien kohdalla ei toista kaistaa tullut ketään mutta suojatietä kulkenut rouvashenkilö pysähtyi bussin eteen ja kurkkasi sinne ennen kuin jatkoi matkaa. Viidakko opettaa. 

tiistai 10. elokuuta 2021

Vamos, vamos, venga, venga! eli kaksi kautta taitavaa lajimarkkinointia

Perehtymiseni ammattilaispyöräilyyn on ollut sitä tasoa, että tiedän Tour de Francen olevan (dopingin pahasti tuhrima) kisoista suurin ja Eddy Merckxin olleen kaikkien aikojen nimi.

Netflixistä silmiin osunut espanjalaisesta Movistar-tallista kertova dokumenttisarja El día menos pensado on nyttemmin tullut katsottua pariinkin kertaan ja vihjannut, millaisella otteella asiasta pohjiksi jo vähän kiinnostunut voidaan kiskoa syvemmälle lajin syövereihin.

Sarjan katsomisen jälkeen tiedän ainakin myös Giron ja Vueltan ja huomaan alkaneeni seurata kyseisen tallin ja sarjasta tutuiksi tulleiden ajajien kuten Alejandro Valverden, Enric Masin, José Joaquín Rojasin, Annemiek van Vleutenin, Mikel Landan, Richard Carapazin ja Nairo Quintanan  pärjäämistä ja napanneeni joitain heistä jopa seurantaan Instagramissa. 

Yllättävän lähelle ja sisälle, sikäli kuin lopputulokseen nyt on luottamista, kuvausryhmä tuntuu kahdella tuotantokaudella päässeen, ja menestysten ohella myös pettymykset ja porukan sisäiset ristiriidat ovat esillä. Kerran meni ajajien ja valmennuksen sananvaihto niin kitkeräksi, että kameroiden muistikortit siltä päivältä pyyhittiin, mainitaan kakkoskaudella.

Vahvoja ja värikkäitä persoonia löytyy myös tallin johtoportaasta aina isähahmo Eusebio Unzuésta temperamenttis-hassuttelevaan Chenteen. Pidättyvälle suomalaiselle on espanjalainen välillä machismoa pirahteleva kulttuuri oma ihmettelyn aiheensa. Cojones on sitä, mitä tiimiradioon huutavat johtajat ajajilta toistuvasti peräävät.  Vamos, vamos, venga, venga! 

Tallin yhteistyökumppanien tuotesijottelu on tietenkin häpeämättömän avoin osa sarjaa mutta niin esteettisesti toteutettuna ettei osaa itseä edes ärsyttää.