tiistai 5. lokakuuta 2021

Marginaalikatsojan on helppo jäädä kotiin


Näyttävät tuskailevan koronan jälkeisiä yleisömääriä muun muassa Veikkausliigassa. Sen osalta voinkin osallistua pohdiskeluun ikään kuin marginaaliasiakkaan, tai kuten oikeat laji-ihmiset hiukan halveksuen muotoilevat, tuularin,  näkökulmasta. Fanit tietysti löytävät katsomoon jos vain päästetään, oli koronaa tai ei.

Oma monivuotinen kausariperinne katkesi koronaan, ja nyt ei ole tullut kahteen kesään nähtyä peliäkään paikan päällä. Naisten edukas kortti on kummallakin kerralla ollut lunastettuna, mutta siinä vaiheessa kun sen lisäksi piti koronaturvallisuuden vuoksi vielä erikseen varata paikka ynnä muita kommervenkkejä, kynnys lähteä paikan päälle ei enää ylittynyt. Liian mutkikasta.

Tämäkin kausi on osaltani ohi, mutta palaanko katsomoon, jos ja kun korona ensi kaudeksi helpottaa? En tiedä. Kesät ovat sujuneet mukavasti näinkin, ja myös peleihin lähtemättömyydestä tulee äkkiä status quo, tapa, jonka muuttaminen vaatisi jotain.

lauantai 14. elokuuta 2021


Leppoisa bussikuski pysähtyi tunnollisesti antamaan suojatielle pyrkiville jalankulkijoille tietä, niin myös Mannerheimintiellä. Ylittämään lähtijä kiitti kädenheilautuksella mutta ei ollut niin aloittelija, että olisi kävellyt viereistä kaistaa hiljentämättä jyränneen henkilöauton alle. Keskisormella kuitenkin tervehti.

Liikennearkea Helsingissä.

Seuraavan vastaavan suojatien kohdalla ei toista kaistaa tullut ketään mutta suojatietä kulkenut rouvashenkilö pysähtyi bussin eteen ja kurkkasi sinne ennen kuin jatkoi matkaa. Viidakko opettaa. 

tiistai 10. elokuuta 2021

Vamos, vamos, venga, venga! eli kaksi kautta taitavaa lajimarkkinointia

Perehtymiseni ammattilaispyöräilyyn on ollut sitä tasoa, että tiedän Tour de Francen olevan (dopingin pahasti tuhrima) kisoista suurin ja Eddy Merckxin olleen kaikkien aikojen nimi.

Netflixistä silmiin osunut espanjalaisesta Movistar-tallista kertova dokumenttisarja El día menos pensado on nyttemmin tullut katsottua pariinkin kertaan ja vihjannut, millaisella otteella asiasta pohjiksi jo vähän kiinnostunut voidaan kiskoa syvemmälle lajin syövereihin.

Sarjan katsomisen jälkeen tiedän ainakin myös Giron ja Vueltan ja huomaan alkaneeni seurata kyseisen tallin ja sarjasta tutuiksi tulleiden ajajien kuten Alejandro Valverden, Enric Masin, José Joaquín Rojasin, Annemiek van Vleutenin, Mikel Landan, Richard Carapazin ja Nairo Quintanan  pärjäämistä ja napanneeni joitain heistä jopa seurantaan Instagramissa. 

Yllättävän lähelle ja sisälle, sikäli kuin lopputulokseen nyt on luottamista, kuvausryhmä tuntuu kahdella tuotantokaudella päässeen, ja menestysten ohella myös pettymykset ja porukan sisäiset ristiriidat ovat esillä. Kerran meni ajajien ja valmennuksen sananvaihto niin kitkeräksi, että kameroiden muistikortit siltä päivältä pyyhittiin, mainitaan kakkoskaudella.

Vahvoja ja värikkäitä persoonia löytyy myös tallin johtoportaasta aina isähahmo Eusebio Unzuésta temperamenttis-hassuttelevaan Chenteen. Pidättyvälle suomalaiselle on espanjalainen välillä machismoa pirahteleva kulttuuri oma ihmettelyn aiheensa. Cojones on sitä, mitä tiimiradioon huutavat johtajat ajajilta toistuvasti peräävät.  Vamos, vamos, venga, venga! 

Tallin yhteistyökumppanien tuotesijottelu on tietenkin häpeämättömän avoin osa sarjaa mutta niin esteettisesti toteutettuna ettei osaa itseä edes ärsyttää.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Mieli on uudemmille muistoille teflonia


Viime viikkoina ihmetellyt, miksi lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat niin vahvoja ja eläviä mutta viime vuosikymmenten himmeitä ja epäselviä.

Usein puhuttu "ohi vilistävistä ruuhkavuosista" sun muusta, mutta ehkä se ei riitä selitykseksi. 

Valloittavatko vanhimmat muistot paikoista, ihmisistä ja tapahtumista kuvan niistä niin vahvasti, että uudemmat havainnot samoista ja samanlaisista asioista jäävät himmeiksi luonnoksiksi niiden päälle? Vai onko kyse (myös) ajan volyymistä: Näitä myöhempiä vuosia on niin paljon prosessoitaviksi ja ne ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia?

Tähän sopii taas tuo vuosi sitten täällä siteeraamani

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

maanantai 2. elokuuta 2021

Hellekesä 2021


Tänä kesänä sai tottua heräämään paita hiestä märkänä jopa ilman kuumetta tai liskojen yötä.

Monelle otti ennätysmäinen helleputki koville, mutta itse joudun myöntämään nauttineeni. Kuin muistojen kultaamat lapsuuden kesät, jolloin muka oli aina tällaista. Tai siis ne kauniit päivät tallentuneet selkeinä ja sateiset ja kylmät himmentyneet johonkin.

Luita hellivä lämpö, illaksi hiukan viilettyä sopivan mittainen fillarointi, jonka päälle pitkä lasillinen kylmää kivennäisvettä ja suihku. Tai parhaimmillaan maaseutuviikkoina tunnin kellunta juuri sopivan vilpoisessa Keiteleessä. Ja tuli sitä vesijuoksuakin ensi kertaa kokeiltua. Ihan hauskaa joskin ehkä hiukan yksitoikkoista.

Ja vastaan ennen kuin kysytään: Kyllä, tiedän, että kyse kuuluu olevan ilmastonmuutoksen antamasta varastetusta ilosta. Totta kai se ajatus kaihertaa.

perjantai 2. heinäkuuta 2021

Auringon kuumentaman asvaltin tuoksu


Sommarpanik 2021
eli tunne, että jokaisena kauniina päivänä on käytävä hiukan fillaroimassa, kun ne sadepäivät kuitenkin vaanivat kulman takana. Kauniita päiviä on onneksi kertynyt.

Vantaalla oli yksi nuori mies tuloillaan kolmion takaa syliin mutta niin hiljaisella vauhdilla, että molemminpuolinen jarrutus sai jatkokseen molemminpuoliset kysyvät katseet. Muutoin lähinnä liiankin höveleitä autoilijoita, jotka antavat pyöräilijän mennä ensin silloinkin kun ei tarvitsisi. Muutamien pyöräilijöiden ja etenkin sähköpotkulautailijoiden liikennekäyttäytyminen sen sijaan...

Enemmän vaivaavat joka puolelle nousseet tie- ja taloremonttityömaat, jotka työntävät epämukaville kiertoteille ja tekevät liikennejärjestelyistä epäselviä. Etenkin Itiksestä Otaniemeen ulottuvan pikaraitiotien rakennustyöt tuntuvat katkovan reittejä kaikkialla. Kantakaupungissa asumisen huono puoli on, että sotkettava vähintään viisi kilometriä ennen kuin pääsee selkeämmille väylille.

Maisemat ovat muuttuneetkin, mutta moni pätkä esimerkiksi Vihdintiellä kovin samanlainen kuin nuorena, kun niitä nyt jo edesmenneiden V:n ja E:n kanssa huristeltiin. Haikeilta takaumilta ei välty.

Muutoin kaikkein parasta ovat edelleen samat asiat kuin ennenkin: kesäillan tai -aamun valo, lintujen laulu ja kesän tuoksut: Alkuun ne tuomet ja syreenit, juhannuksen jälkeen Töölön ja Munkkiniemen kesän kypsyttämät lehmukset, ehkä maailman parhaalta tuoksuvat. Auringon kuumentama asvaltti tai jossain jopa tietyömaan tulikuuma piki, vastaleikattu nurmi, sateen kastelema Keskuspuisto, rantareiteillä merituulen levänvihreä aromi.


sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Kovennettua


Juniorinkin nyt siirryttyä reserviin voi vetää yhteen varusmiesaikansa olleen koronarajoitusten vuoksi kovennettu sellainen. Ei tietenkään mitään sota-aikaan verrattuna, totean ennen kuin  joku muu ehtii, mutta kuitenkin.

Ei iltavapaita, jotka itsellä olivat Hämeenlinnan harvoine krouveineen tärkeä osa armeijamuistoja, ei viikonloppuvapaita. Kahvihetki sotkussa harvinainen herkku samoin kuin ruokailu sisällä ruokalassa tai muonituskeskuksessa, kuten sitä nykyisin kutsutaan. Soittoniekan odottama bänditila koko ajan koronan vuoksi suljettuna.

Itse koulutus kuulosti omiin aikoihin verrattuna selkeästi intensiivisemmältä ja realistisemmalta, joten eteenpäin on menty. Rivissä radalla paukuteltujen sijaan liki alusta asti realistisempia ammuntoja, lasersysteemien eli kasiliivien myötä aidommanoloisia taisteluharjoituksia. Torjuntaosaston kimppuun sivusta koukanneen sinisten panssaritiedusteluosaston 50 metrin päähän ehättäneen rynnäkkövaunun tuhoaminen kuului olleen todentuntuisempaa kuin varmaan 35 vuotta sitten mikään. Ja kuulemma Panssariprikaatin ammattimiehet pyyhkivät toistuvasti Niinisalon Pohjankangasta vastassa olleilla Karjalan jääkäreillä, kuului yhden osapuolen näkemys. 

Edit: Kuten uskalsin arvatakin, taitaa tarina Karjalan jääkärien sotapäiväkirjassa olla varsin toisenlainen:

Ja ilmeisestikin on koulutusta muokattu omien aikojen geneerisemmästä sodankäynnistä torjumaan nykyajan uhkia Krimin tapahtumista ja vastaavista oppineina. Se ei liene mikään salaisuus, niin selvästi on sama viesti Puolustusvoimien  Taistelukenttä 2020 -videossakin lähetetty.