perjantai 30. maaliskuuta 2012

Kuulemma

Keskellä Väiskin kenttää hiekka kestäisi jo jalkapallon, mutta päätyihin auratut lumivuoret nousevat vielä kahteen metriin. kevätilta VäiskilläEdelleen niistä löytyy pelaajien talvella hukkaamia kiekkoja, joita jo keväällä 1981 poimittiin. Tänään tarttui mukaan neljä kappaletta eteisen senkin päälle nostettujen neljän päälle. Kahdessa luki Made in Slovakia, yhdessä Czech Republic ja yhdessä Czechoslovakia. Siinä oli Jääkiekkoliiton vanha jellonalogo ja toisella puolen Postipankin.

Ihan kuin Väinämöisenkadun varren puusta olisi luritellut satakieli.

Eilen valoissa Ilmarinkadun kulmassa viininpunainen Corvette. Seisahduin kuuntelemaan murinaa ja liikkeellelähtöä.

Kappalekohtainen viiden kerran rajoitus ilmaisversiosta poistettu, ilmoitti Spotify. Piti heti kokeilla: Muistojen tuki 1975 - 2005 -lista on taas ehjä.

Queenin Long away ja Dr. Feelgoodin She does it right taisivat olla ensimmäiset, jotka olin kuunnellut tukkoon.


Entä, jos muistelisi ääniä?

torstai 29. maaliskuuta 2012

Tavoittamaton Beirut

Mika Wickströmin Kuuleeko Beirut saattaa olla ensimmäinen lukemani rauhanturvaajaromaani. Tai ei, muistan lukeneeni joskus jonkun niinkin kaukaa kuin Suezin kriisin ajoilta.

Mihinkäänhän tämä kirja ei varsinaisesti etene, mutta on militääriasioista kiinnostuneelle kelpo luettavaa vaikka päähenkilö humanisti onkin. Huomaa, että kirjailijalla on omat kokemuksensa aiheesta. Rinnastukset ja viittaukset Suomen 20 vuoden takaiseen lamaan istuvat mukaan paremmin kuin sivistyneet historialliset katsaukset.

Olisi mukava kuulla mielipide rauhanturvaajaveteraanilta, jollaista tietääkseni löytyy tämänkin blogin lukijakunnasta.

Arvostelu ja toinenkin.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Düttmann, Pakkanen ja Jungner

Kolmen miehen elämää Töölön kirjaston muistelmahyllystä. Hävittäjäsotaa itärintamalla, Muistaakseni ja Outolintu.

Peter Düttmannin vaiheet on veteraani sanellut nauhalle ja naputeltu siitä jutustelevaan muotoonsa. Erilaista, mutta toimii. Hitler-Jugendin moottoroidussa osastossa aloittanut mutta sitten Luftwaffeen mielinyt "Bonifazius" saavutti itärintamalla Bf 109:n ohjaimissa 152 ilmavoittoa ja ammuttiin alas tai teki pakkolaskun 19 (!) kertaa. Messerschmittin tykit koituivat myös pari neuvostopanssarivaunun kohtaloksi. Monista kaputteista pahin tuli, kun moottori vuoti pakokaasua ohjaamoon ja taintuvan pilotin viimeinen muisto on sivuikkunan avaaminen ilmassa. Taskussa on Mauser, jonka viimeinen patruuna varattu itselle, mutta vihollista keskeisempi riski on lopulta tekniikka, sen aikaisen rajallisen luotettavuuden vehkeissä. Menestyksen avaimet ovat tutut: Hallitse työkalusi viimeisen päälle, pidä silmät auki, ammu tarkasti ja pidä Rotte koossa. Monesta aseveljestään poiketen Düttmann onnistui laskeutumaan siviilielämään ilman vuosia venäläisten vankeudessa.

Kirjailija Jukka Pakkasen ensimmäinen muisto on Helsingin suurpommituksista helmikuussa 1944. Lauttasaaressa kasvaa urheilusta innostunut koulupoika, sotilas, jonka upseerihaaveet sotki paha atooppinen ihottuma, ympäristöradikaalihtava biologi mutta oman tiensä kulkija, YLEn radio- ja TV-toimittaja ja sitten kirjailija, joka kehitti taiteen romanttisesta suhteestaan urheiluun, Italiaan ja Helsinkiin. Maantiellä kertyy kilometrejä, itsetunto menee vuoristorataa kustantamojen julkaisu- ja hylkäyspäätösten mukana. Vuodet vierivät, nuoruus muuttuu muistoiksi ja historiaksi. Tunnetun lyhytsanaisessa tyylissä on jotain samaa numeroatekemätöntä shit happens -asennetta kuin Matti Mäkelällä.

Mikael Jungnerin aikaisista muistelmista nousevat toki ensin esiin tuttuakin tutummat yksityiskohdat: Lapsuuden Monopoli, Uusi Finanssi ja Wangaratta, koottavat Spitfiret ja Messerschmittit, ensikänni ja Vodka Limen maku. Ja kesä 1984: Lienemmekö istuneet pääsykokeissa samassa salissa? Ehkemme ihan, sen verran eroa alkukirjaimissa. Opiskeluvuosien naistenkaatoa kuin keilaradalla ei voi kuin seurata kateellisena, luulisin? Muistot politiikan ja liike-elämän kulissien takaa ovat semikiinnostavia, filosofoinnit hiukan vähemmän. Liikkeisssään lyhytjänteinen kirjoittaja vaikuttaa staattisen lukijan silmään itsekeskeiseltä ja ärsyttävältäkin, mutta mitä pidemmälle pääsee, sitä enemmän huomaa nyökkäilevänsä keskeiselle asenteelle hyväksyvästi. On petollisen helppoa mutta väärin suistua joukosta erottuvien ja pinnallisuuksien pilkkaamiseen ja suomalaiseen tuppisuiseen sulkeutuneisuuteen, mutta eteenpäin ne eivät vie mitään. Ehkä läheisen menettäminen ja vakava sairaus ovat helpottaneet sen oivaltamista, että elämä on liian lyhyt sen murehtimiseen, mitä muut itsestä ajattelevat. Uuden uskaltaminen ja avoimuus ovat parempi vaihtoehto. Lukiessa harmittaa edelleen, että työ YLEn uudistajana ei saanut jatkua pitempään.

Jungnerin tylytystä ihmistä rajoittaville säännöille en kuitenkaan ihan vielä tällä osta. Onko typerämpää argumenttia kuin "jos kaikki muutkin saisivat saman, mitä siitä tulisi?". - - - Todellisuudessa "jos kaikki" -ilmiötä ei ole. Kaikki eivät halua. Kaikki eivät kysy. Kaikki eivät ole paikalla. "Jos kaikki" -kommentti on tapa kertoa, että päätöksentekijällä ei ole valtaa, ymmärrystä tai sydäntä poiketa koneellisista ohjeista, jotka hän on saanut.

Pistän tämän pointin muistiin ajattelun aineksiksi, mutta tarvitaan vielä antiteesiä ja synteesiä.

Jokainen teos ansaitsisi toki oman luonnehdintansa. Mutta jos jää liikaa hieromaan, ei lopulta tule kirjoittaneeksi yhdestäkään. Siksi mieluummin näin.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Hietarannan arvoitus

Hietarannan uusi kahvila oli iso satsaus, mutta siitä huolimatta ihmettelen edelleen alueen vaisua tilaa.

Lasten kiipeilytelineet rannan koillispäässä ovat vuosi vuodelta yksi kerrallaan rapistuneet ja kadonneet. Sään runtelema keinu vielä sinnittelee töhrityn opastaulun vieressä. Missä on esimerkiksi jalkapalloilijoita ilahduttava aidattu minikenttä, jollaisia näkee muualla Suomessa tai vastaava?

Odottaako alueen kohentaminen Taivalsaaren kylpylähankkeeen valmistumista vai onko rakennelmat todettu toivottomiksi, koska humalaiset kuitenkin rikkoisivat ja polttaisivat ne?

Ensimmäinen kysymyskierros suuntautui Kiinteistövirastoon, josta arkkitehti vastasi, että kylpylälle etsitään toimijaa ja muutoin Hietaranta kuuluu Liikuntaviraston vastuualueeseen.

Seuraava viesti lähti siis sinne.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä

 Jos ensivaikutelma kerran ratkaisee, tuli Håkan Nesserin tuotanto vastaan aika komeasti.

Ollapa taas neljäntoista ja mökin yläkerrassa lukemassa Jules Verneä.  Ulkona peilityyni järvi, linnunlaulua ja valoisa kesäyö kauneimmillaan. Ehkä vielä toisessa punkassa toinen samanlainen, jonka kanssa pohtia elämän ihmeellisyyksiä kunnes puuttumaan jäävä vastaus paljastaa kaverin nukahtaneen. Siihen aikaan kun Nainen oli vielä suurempi mysteeri kuin aikuisena, upeudellaan Perse-Enokin pyörtymään saava opettajatar tai omanikäinen ihanuus, kyläkaupan Britt Laxman.

Nesser on kirjoittanut tarinaa riittämiin idyllin aineksia. Harson takana on aikuisten maailma: Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema, Erik rimpsuttaa. Edes Se Kamala ei läpäise harsoa samalla tavoin kuin monesti muuttaneen Edmundin synkät muistot oikeasta isästään.

Että lukee vaikuttavan kirjan huomatakseen kaksi päivää myöhemmin, että kirjasta on olemassa myös elokuvasovitus ja se esitettäisiin samana iltana.



Elokuvan Ewa Kaludis ei kirjan lailla tuonut mieleeni Kim Novakia, mutta tavoitti oikean tunnelman kuten elokuva muutenkin. Ja loppu oli muutettu paremmaksi kuin kirjassa, jossa se romaanikriteereinkin ylitti uskottavuuden rajan.

(Ja että kirjan oli kääntänyt Kyllikki Villan tytär. Pisteet yhdistyvät.)

Kirjasta lisää.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Toive välttää keskustelu

AamuTV:n Jälkiviisaiden yleensä niin joviaali tunnelma ei perjantaina löytynyt kun Jeanette Björkqvistiä ei naurattanut yhtään. Hänen hymynsä oli hyydyttänyt keskustelu ministeri Wallinin toiminnasta päätettäessä (muun muassa) Dragsvikin varuskunnan jatkosta.

Asiasta vaihdettiin Twitterissä pari kommenttia, joista omaa kontribuutiotani oli

Toki aina jonkun vastustaessa vastakkainasettelua ja erimielisyyttä herää kysymys, arveleeko hän hyötyvänsä status quosta.

Suomen Kuvalehden uunilämmin Jan Sundbergin haastattelu sopiikin tähän jatkoksi. Sieltä:

Miksi Wallin ei voinut heti myöntää, että kielipolitiikka vaikutti Dragsvik-ratkaisuun?

”Kai hän toivoi viimeiseen asti, että sellainen keskustelu olisi voitu välttää. Harva asia on Suomessa nykyisin niin dynamiittia kuin kielipolitiikka.”


Ja vielä:

"Tässä on tapahtunut iso muutos. Ennen oli tapana, että ruotsinkieliset sopivat keskenään omia instituutioitaan koskevista asioista, eikä suomenkielisellä enemmistöllä ollut juuri tarvetta puuttua näihin ratkaisuihin."

Täsmennettäköön, että pohdin tässä yhteiskunnallista keskustelua muotoineen ja malleineen enkä ole ottamassa kantaa ruotsin kielen tai ruotsinkielisten asemaan.

Lisää: Hbl: "Dragsvikaffären kan stå Wallin dyrt" 

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Sosiaalinen media ja demokratia

Kalle Haatasen ja Taneli Heikan keskustelu aiheesta saapui YLE Areenaan ladattavaksi jo lähetyspäivänään, kiitokset siitä.

Paljon vanhaa ja itsestään selvääkin, mutta etenkin tuo, että edustuksellinen demokratiamme on ajalta, jolloin lähetimme edustajamme kauas Helsinkiin valtiopäiville. Ja että niin verkkainen tahti saada vaikuttaa ei nykyihmiselle riitä.

Mutta kuinka pienen joukon demokratiaa olisi some- tai verkkodemokratia? Mutta minkä kokoisen joukon demokratiaa on nykyinenkään?

Mies ja ääni vai vaikutusvaltaa niille, jotka asioista ovat kiinnostuneet?

Väistämättä.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Sjöwallin ja Wahlöön jalanjäljillä

Kertojaäänen metakommentit Leif GW Perssonin Possujuhlassa eivät ihan istuneet, muuten yleisvaikutelma oli tietenkin selkeää jatkoa Sjöwallille ja Wahlöölle. Poliisit ovat paria kyynistynyttä poikkeusta lukuun ottamatta debiilejä tai korruptoituneita, nakkivarkaat hakataan matkalla putkaan ja herrat sikailevat lain yläpuolella.

Sävyn kuitenkin ymmärtää jos ajattelee, että kirja on kirjoitettu Geijerin tapauksen aikoihin.

Onko Ruotsissa jo pitkä tämänsävyisen kirjallisuuden perinne? Ja kumpuaako se sikäläisistä skandaaleista kuten Geijeraffären ja IB-affären.

Ja puuttuuko Suomesta vastaavaa kirjallisuuden haaraa, vaikka on meilläkin ollut Kätilöopiston juttua, Juhantalon koplauksia ja Irakgatea. Vai enkö vain juuri nyt muista oikeita kirjoja?

Kulttuuripiireissä tämäkin on tietysti pohdittu jo tuhannesti.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Töölössä syntymäni aikoihin

Kyllikki Villan Elämän korkean keskipäivän teema ei ollut ihan fraasin himo, hekuma ja häpeä vaan lähinnä hekuma ja luopuminen. Keski-ikäistyvän naisen tunnepohdinnat ovat tällaiselle y-kromosomiselle sen verran vieras aihe, että keskityin enemmänkin ajankuvaan ja paikkoihin. Harmi vain, että konkreettista oli niin vähän.

Sentään Leppäsuo (se vanha leikkikoulu isossa puutalossa?), Taivallahti, Tunturikadun halli, Mechelininkatu, Seurasaari, Sibeliuspuisto, Taka-Töölöön avautuva uusi uimahalli. Vuosilukujen puuttuessa ne voi päätellä tapahtumista. Anja Samoojan kuolema, Kreikan sotilasvallankaappaus.

Sen ajan elintaso: Radion mykistyttyä ongelmana oli, olisiko varaa hankkia vähittäismaksulla uusi.

Sivu sivulta vei kuitenkin syvemmälle omiin muistoihin ajalta ennen televisiota. Äiti ja lapsi hiihtämässä yhdessä Seurasaareen, ilta kotona kun äiti laittaa hiihtämästä tai luistelemasta palanneelle lapselle iltateetä ja voileipiä ja sitten luetaan yhdessä ja kuunnellaan radiota.

Jostain hyvin syvältä nousee idyllisen lämmin mielikuva juuri sellaisesta illasta. Teepannun pihinä, vohvelikankainen päiväpeitto, Oliver Twist.

Bonuksena maininta paluusta Suomeen M/s Pohjanmaalla. Äitini ei kuitenkaan tainnut enää silloin työskennellä aluksella.

Muutenkin pitäisi lukea ja kävellä enemmän ja roikkua vähemmän netissä.

Töölön kirjaston tuoksu

Jotenkin en ollut ennen huomannut Töölön kirjaston elämänkertahyllyä siellä toisen kerroksen peränurkassa. Siinä riittää perkaamista määräämättömäksi ajaksi.

Töölön kirjastoMinna Craucherista kertovan kirjan kuvassa on lapsuuteni talon alakerrassa Elannon myymälä kun ruumista kannetaan paareilla mustaan autoon. Tosin vuosikymmeniä ennen lapsuuttani.

Ikkunapöydissä opiskelevien teinien kailotus kaikui halki salin. Lähempänä tarkentui, että Pythagoraan lauseen ohella aiheita olivat muun muassa Teemu Pulkkisen loukkaantuminen, salibandypelaajien hinttinauhat ja seurueen ainoan naispuolisen jäsenen kuppikoko. No ei oo, toistui minusta kiusaantuneen kuuloinen vastaus ehdotukseen toisensa jälkeen.

Sukupolvet vaihtuvat, aiheet pysyvät pääosin samoina. Väitän silti, että me puhuimme aikanaan hiljempaa.

Reppu selässä teki liian helpoksi sortua ovensuun poistopöydän kiusaukseen. Kyllikki Villan, Håkan Nesserin ja Leif GW Perssonin teokset vaihtoivat omistajaa euron yhteishintaan.

Ulkona tuijotti kerrostalon seinän kokoinen Tuomas Enbuske.

(Kyllä, kuva on muutaman viikon takaa.)

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Musta umpiauto alaovella

He kulkevat paksu asiakirjanippu kainalossaan ja kertovat jokaiselle kuuntelemaan pysähtyvälle salatuista vääryyksistä. Vakuutuslääkärien, pankinjohtajien, herrojen peitellyistä tekosista. Tällä vuosituhannella he ovat tietenkin myös internetissä kotisivuineen ja niille johtavine keskustelupalstoille siroteltuine linkkeineen.

Aina virheitä sattuu, sitä ajattelee, mutta kyllähän kai vallankäyttäjät kuitenkin yleensä hyvää tarkoittavat.

Sitten Finnair jakaa uutisissa avokätisesti insentiivejä johtajilleen samalla kun firmalla kuulemma menee niin heikosti, että kaikkien on uhrauduttava ja kiristettävä vyötä. ja VR:n Gestapo salakatselee työntekijöitä ennen kuin tunkeutuu asuntoon takavarikoimaan tietokoneen. Puolustusministeri kertoo lakkautuspäätökset tehdyn puhtaasti puolustuspoliittisin perustein ennen kuin tulee ilmi, ettei se ihan niin mennytkään.

Välillä alkaa tuntua, että he tietävät sittenkin, mistä puhuvat.

Mutta lienee naiivia toivoa johtajia, joita voisi kunnioittaa. Ja ulkona räntä kasautuu kaduille loskaksi.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Keväthetkiä kivikylässä

Sunnuntaiaamupäivä Bolliksella. Sulamisvedet lirisivät, tuuli pehmoili ja aurinkokin kurkki. Kevät, kevät.

brankkarit lumitöissäPaloauton vilkkujen läike poliisin sulkemalla Hesperiankadulla. Nostolava surisi sentti sentiltä ylöspäin kunnes brankkarit ylsivät pudottamaan katonreunalla vaarallisesti roikkuvan lumen ja jään. Se mossahteli asvalttiin seitsemän kerrosta alempana.

Autojen renkaiden sihinä märillä kaduilla, mutta vielä mukana se nastojen rapinakin.

Pyörivä levy rakennusviraston kuorma-auton ahterissa viskoi suolaa, valkoiset rakeet pomppivat liikennevaloissa seisovien kengille.

Verkkoaikana voi vastaantulija Runeberginkadulla näyttää aivan syötelistalla olevalta bloggaajalta, tosin tummissa vaatteissa. Hauskaa mutta samalla jollain lailla pelottavaa.
- - - - -
Bittejä: Elokuvan vuokraaminen iTunesista iPadiin oli helppoa ja halpaa, mutta lataus kesti. Lataanpa ja katsonpa oli tällä kertaa jätänpä latautumaan ja katson huomenna.

All the president's men, jota, uskomatonta kyllä, en ollut ennen nähnyt, oli vaivan arvoinen. Sekä tarinana että 1970-luvun lehtityön kuvauksena muoteineen, lankapuhelimineen ja rätisevine kirjoituskoneineen.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

"Ne jyrää meitin"

"Twitterissä:

@maijavilkkumaa: Rinnakkaistodellisuushyökkäys! "Kuka puolustaisi bisnestä"? kysyy Matti Apunen Hesarissa. Musta juuri kukaan ei juuri muuta teekään."

@TuomasEnbuske: "@maijavilkkumaa Se oli Apuselta hyvä kirjoitus. Järkevintä tekstiä Hesarissa pitkään aikaan."

Tähän tiivistyy paljon.

(Viitattu kirjoitus)

torstai 8. maaliskuuta 2012

Prioriteetteja

Nykyään jokainen voi muokata oman mediavirtansa, ja samalla syntyy tahattomia kontrasteja.

Keskiviikkoillan uutinen oli Applen tiedotustilaisuus, josta virtaan koneen ruudulle valui uusista vempeleistä ihasteltavaksi yksityiskohta kerrallaan.

Samaan aikaan kertoi TV-ruutu lapsesta, jota aikuisten silmien alla ja nurkan takana koulukiusattiin niin, ettei hän lopulta löytänyt muuta ulospääsyä kuin itsemurhan.

Mahaan kasvoi jääkimpale eivätkä uudet vempeleet tuntuneet yhtään tärkeiltä.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Aikasiirtymä

Muistan senkin päivän kun saman lukion kolmasluokkalaiset pitkine päällystakkeineen ja koulun pihaan parkkeerattuine autoineen tuntuivat aikaihmisiltä. Nyt lapsilta.

Opettajat näyttävät nyt lukiolaisilta ja lääkärit abirentuilta, jotka ovat ottaneet valinnaisen laajan biologian.

Harrastepalaverissa vieressä istunut itseä nuorempi kaveri osui seuraavana iltana silmiin TV-ruudusta. Univormussa komeili olkapunos ja kauluslaatoissa isoja ruusukkeita.

Vaan niinpä näytti Angie Dickinsonkin Rio Bravossa aikanaan tädiltä, nyt melkein neitoselta.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Tavanomaiset epäillyt

HS:n Kuukausiliitteen sarjakuvassa Päivi Räsänen haluaa korvata yhä harvinaisemmiksi ja kiireisemmiksi käyvät poliisit rukoilevilla hihhuleilla.

Persuvitsit ovat ilmeisesti lopussa, ja on aika siirtyä seuraavan helpon vihollisen kimppuun.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri Suomessa on kuulemma heikossa hapessa enkä muutenkaan ole alan asiantuntija. Silti mielenkiintoisinta kussakin ajassa on, mitä pilkataan ja mitä ei pilkata. Kirjastossa vanhojen Pahkasikojen koosteita selaillessa melkein hätkäytti, kuinka siellä tuntui olevan ahdasmielisiltä vuosikymmeniltä juttuja, jotka 2010-luvulla eivät enää menisi millään läpi.

Joku lienee tutkinut asiaa jossain ihan asiantuntevasti.

(Vakiodisclaimer: Kirjoittaja ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön eikä tähän ikään ole tehnyt havaintoja mistään ihmistä viisaammista olioista.)

torstai 1. maaliskuuta 2012

Torstain siteeraus

Kokeneen  kokemukset yrityskoulutuksista:

Päivä, jonka aiheena on rastikoulutus aiheena kaikki mahdollinen kaikkein ajankohtaisimmasta ja tärkeimmästä asiasta, varusteena pikkutakki, suorat housut ja kannettava tietokone, unohtuu nopeammin kuin lasku ehtii ostolaskujärjestelmään.

- Juuso Hyvärinen

Omat kokemukseni ovat vähäisemmät, mutta tukevat luettua.