maanantai 19. joulukuuta 2022

Jokavuotinen kierros


1. Helsingissä sataa vähän enemmän lunta.

2. Media raportoi, että kaupunki on paniikissa, lumeen hautautuneiden ruumiita kaivetaan kinoksista ja kuvernööri on käskenyt kansalliskaartin kaduille.

3. Karaistuneet pohjoisen ihmiset Keravalta ylöspäin hehkuttavat somessa, kuinka etelän vetelät eivät osaa selvitä talvesta.

maanantai 17. lokakuuta 2022

Leijonakuningatar




Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Vitun Venäjä (pardon my French)

Kansanmurhaa, raiskauksia, kidutusta, väestön pakkosiirtoja, luonnonvarojen ja teollisuuden ryöstöä, tuhoa tuhoamisen ilosta.
Venäjä 2022 tuntuu aika lailla yksi yhteen meidän aikamme natsi-Saksalta. Ja kompromisseja sen kanssa ehdottavat ihmisiltä, jotka olisivat aikanaan antaneet Hitlerin säilyttää kasvonsa ja pitää muut miehittämänsä maat kunhan edes lopettaa verenvuodatuksen itärintamalla.
Vuosia oli tunne, että joskus vielä olisi kiintoisaa poiketa taas turistina itänaapurissa. Nyt tuntuu, että saattaa jäädä omana elinaikana tekemättä. 
Ehkä Venäjään voisi jonain päivänä taas suhtautua täysivaltaisena valtiona, jos se olisi myöntänyt pahat tekonsa, vetäytynyt kaikilta miehittämiltään alueilta Krim mukaan luettuina ja maksanut tuntuvat sotakorvaukset.
Reaalipolitiikkaa tämän verran nähneenä oletan kuitenkin, että länsi taloussyistä jossain kohdin keksii näppärän "kompromissin", jonka jälkeen voidaan taas palata tekemään bisnestä ja kuluttamaan kilowatteja.

torstai 13. tammikuuta 2022

Joulun henkeä (taas) etsimässä

Lapsena joulua ja sen odotusta ovat lahjat, kunnes niiden merkitys alkaa toiselle kymmenelle ehdittyä hiipua. Tulee sellainen tyhjäkäyntivaihe, kun lapsuudenkodissaan on kuitenkin joulun suhteen matkustaja. 

Sitten omilleen muutettuaan joutuukin itsekin päättämään, onko joulua. Tai siis onko itsellä, kaikkialta ympäriltähän se kuitenkin tunkee silmille. Saattaa vähän kyseenalaistaa ja kapinoida ja lähteä aatonaaton iltana katsomaan Tavastian Ne Luumäet -keikkaa herätäkseen aattoaamuna päänsärkyyn mutta sitten kuitenkin laittaa vähän jotain jouluista. 

Omien lasten myötä lahjojen merkitys pomppaa uudelleen pintaan vaikkakin sivusta koettuna. Marketeissa kuluu eniten aikaa leluhyllyjä tutkittaessa. Ja syömiset tietysti. Joutuu miettimään, mistä itse oikeasti tykkää eli voi sovinnolla unohtaa rosollin ja lanttulaatikon ja keskittyä kaloihin ja karjalanpaistiin.

Mutta kaikkiaan joulu on vähän semmoinen epämääräinen, joka on mutta josta ei kuitenkaan saa oikein kiinni. 

Ehkä sitä vanhemmiten huomaa tavoittelevansa palasia tietynlaisesta tunnelmasta, sellaisesta, joka lapsena oli ympärillä, vaikkei sitä silloin tiedostanut. Oikean joulukuusen tuoksu (meillä menty vuosikymmeniä muovisella, joka muun ajan asuu kellarissa), Hoosianna aamun pimeydessä Taiviksen kansakoulun juhlasalissa, Izvestija-turnauksen iltapäiväpelit telkkarissa ja omat pelit sen jälkeen Väiskillä. Kaiken hidastuminen jouluviikolla. Joululaulut ja -koristeet. Uskontojututkin osana joulun tuntua, vaikkei varsinaista vakaumusta löytyisikään.

Ja sitten aatto. Lapsuudesta nykypäivään kantanut  Samu Sirkan joulutervehdys, joulurauhan julistus, Lumiukko, Joulupukki ja noitarumpu. 

Ja lapsena tylsistyttäneet mutta aikuisena vapauttavat päivät, kun ihan virallisesti ei kuulu tehdä mitään hyödyllistä.