Hankenin pölyn ja puupaneelien tuoksussa ei juuri jonoteltu, vaalitoimitus kävi hiljaisesti. Äänestysprosentiksi
alueella tuli näköjään 83,4. Haavistolle 1316 ja Niinistölle 1310 ääntä.
Selvisin prosessista katsomatta yhtäkään vaalikeskustelua, ja vaali-illan lähetyksistäkin riitti yhteensä vartti. Ei huvittanut nähdä Kalervo Kummolan tapaisia ihmisiä juhlimassa voittoa, ja vähintään yhtä ärsyttäviä olisi epäilemättä löytynyt toisesta leiristä.
Ehdokkaat olivat täältä katsoen harvinaisen tasaväkiset, joten päädyin pähkäilemään aiemmin julkaisemieni kriteerien pohjalta. Aika näyttää, kuinka iso virhe oli. Muttei sitä, kuinka iso virhe olisi ollut valita toisin.
Kun äänet ovat vielä jaossa, halutaan äänestäjät oman ehdokkaan taakse yli puoluerajojen. Tuloksen varmistuttua heidät nähdään mieluusti puolueen äänestäjinä. Inhimillistä, mutta ärsyttävää. Etenkin näin sitoutumattoman politiikan shoppailijan ja liikkuvan äänestäjän silmin.
Someharhasta on
kirjoitettu ansiokkaasti, ja jos minunkin somevirroistani olisi tehnyt ennakkoarvioita, olisi Haaviston tullut voittaa noin 90-10. Kai siksi, että somessa yleensäkin viihtyy "haavistolaisempaa" väkeä, ja lisäksi lienen sellaista virtoihini valinnutkin. Kuten ennenkin olen huomannut,
edistyksellisimmät tapaavat myös ilmaista itseään mielenkiintoisimmin.
Koska seurasin lähinnä Haaviston kannattajia, tulivat ärsyttävätkin piirteet lähinnä sieltä puolelta. Tunne, että joukko omaa suvaitsevaisuuttaan ja fiksummuuttaan korostavaa eliittiä kokoontui yhteen tuhahtelemaan juntimmille. Ja että kakkosen piirtäminen lippuun on jonkinlainen uskontunnustus, että on suvaitsevainen eikä ainakaan homofobinen.
Voisiko Haavisto pressaksi 2018 -liike ottaa oppia tästä kenties vihreille yleensäkin ominaisesta synnistä. Vai onko looginen mahdottomuus, että kampanjan vaatima me -henki voisi syntyä ilman, että on olemassa myös huonommat
ne?
Kiintoisaa keskustelua joukoista, aatteista ja mielikuvista esimerkiksi Soininvaaran blogin
merkinnässä kulttuurin politisoitumisesta.
Vihreille nirppanokille tekisi mieli omistaa aiheen versio Hitler-videosta. Toisaalta pahinta, mitä yhteiskunnassa voi tehdä, olisi kaataa rapaa aidon maailman parantamisen halun päälle, ja sitä Haaviston kampanjassa varmasti oli. Toisten motiiveja on vielä vaikeampi luodata kuin omiaan, joten yksilötasolla on mahdoton sanoa, kuka nirppanokkaili ja kenen sydän oli puhtaan vilpitön, ilmaistakseni vanhanaikaisesti.
Nyt ainakin Haavistolla on mahdollisuus nousta sovittelijaksi ja arvojohtajaksi ilman presidentin aseman jäykistelyä, ja ensimmäisiä impulsseja siihen suuntaan
näkyy jo.
Ja mikä mielenkiintoisinta: Suomalaiset hakevat paikkojaan ja uusia poliittisia rintamalinjoja. Erilaisin ja ristiriitaisinkin kriteerein.