Lounasmenussa ääneni toki painoi, ja ehdotukseni perunamuusista ja uunimakkarasta meni läpi. Ja ruisleipää ja maitoa.
Perinteisesti olen toppuutellut järjestämästä mitään merkkipäiväyllätyksiä mutta toisaalta toistellut aiettani nähdä uusi Tuntematon ensi tilassa. Kouraan lyödyt liput saman illan näytökseen pääsivät silti yllättämään.
Olin kuullut elokuvasta paljon hyvää mutta toki istuin punaiseen pehmeään penkkiin valmiina ulkopuolisen viileään kokemukseen. Jotenkin filmi kuitenkin pääsi ihon alle jo paloaukealta lähdettäessä, kun kolahti, miten isoisä ikätovereineen on kokenut tuon oikeasti. Peli oli siitä eteenpäin menetetty, mutta lohduttauduin ajatuksella, että osaavien elokuvantekijöiden työtä onkin manipuloida katsojien tunteita.
Vaikka jokainen tietää, miten kenellekin tarinassa käy, päähenkilöiden kohtalo vei mukanaan ja samalla kaikki kietoutui omien vanhempien ja isovanhempien tarinoihin. Perheestä kaatuneiden miesten kuvat piirongin päällä kuin omassa mummolassa, evakkoonlähtökohtaukset, sotalesket... Omassa sukupolvessa yli 70 vuoden takainen sota kulkee jossain vielä mukana, ehkä seuraavassa ei enää.
Melko lailla täysi sali oli elokuvan loppuessa hiirenhiljainen, ja itsessäkin riitti kotimatkalla kokoilemista ennen kuin onnistui vaihtaa perillisen kanssa vaikutelmia.
Pikaimpressiona, että Tuntemattomista kirkkaasti kärkeen. Elokuvien tekeminen on mennyt eteenpäin sitten 50-luvun, ja tietysti myös käsitys siitä, miltä silloisen sodan "pitäisi" näyttää, on koko ajan muuttunut. Rokan katseen kovettuminen ja vitsien väheneminen elokuvan mittaan toimi loistavasti mielialamittarina, ja Koskelakin omaa luokkaansa. Toki Lehto ja Lahtinen jäivät tässä vähiin, mutta kaikkea ei voi saada. Vanhala hihitteli alkuun liikaakin, vaan löysi loppua kohden paikkansa. Kotirintamakohtausten tuominen mukaan puolsi 97-prosenttisesti paikkaansa sitomalla miesten kohtalot kokonaisuuteen. Kariluodon ja morsiamen keskustelu Helsingissä ennen paluuta rintamalle alleviivasi Kariluodon melkein lapsellisen kaunista velvollisuudentuntoa, joka meni henkilökohtaisen selviytymisen edelle. Rahikainen, josta en ole koskaan oikein tykännyt, nyt sopivan niljakas. Petroskoin Vera vahva ja viehkeä, mutta olisiko kuitenkin säilyttänyt ylväytensä vielä paremmin jättämällä Hietasen vain haikailemaan? Sankaritarinoissa hyvä johtaja keksii aina keinon, mutta jotenkin everstiluutnantti Karjulan riehuminen sekasortoisella tiellä muistutti, että joskus sitä ei vain ole.
Rokan talon ruispelto oli kuulemma epärealistisen valtava emännän viljeltäväksi, silti kaikkiaan epookkikuvaus vaikutti onnistuneelta. Ja lisäplussa siitä, että hyökkäysvaiheessa vastaan jyristeli asianmukaisesti T-34:n vuoden 1941 malli ja vasta kesän 1944 perääntymisessä järeämpi T-34-85, joka tuli tuotantoon edellisvuonna. Siinä jopa loistava Unsere Mütter, unsere Väter kompastui.
En tietenkään pysty mitenkään mieltämään, miltä tuntuisi katsoa tätä vain elokuvana. Kokemus kun on yhteenkietoutunut vaikutelmien summa kolmea elokuvaa, monesti luettua kirjaa, Suomen ja omien sukulaisten historiaa, Linnan Pohjantähteä, lukemattomia muita sotakirjoja ja -elokuvia ja kaikkien noiden tuottamia tunteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti