Jälleen, kuten nykyään kuuluu, riudutaan jossain tulevaisuuden dystopiassa ihmisten aiheuttaman ympäristökatastrofin raunioilla. Elämä loputtoman vesipulan keskellä on sekoitus kasvissyövää keskiaikaa ja niukan aurinkoenergian pyörittämää modernia elektroniikkaa.
Pieniä sinnitteleviä ihmisiä arjessa ovat naiset, ja myös kirjan lämmin ihmissuhde, vähän vihjatusti ehkä fyysinenkin sellainen, on naisten välinen. Teemestari-isälinjaa ja yhtä humaania upseeria lukuun ottamatta miesten osaksi jää edustaa kasvotonta Valtaa, saappaita ja univormuja ja kylmän metallin makuista väkivaltaa sapeleineen ja tarkka-ampujineen.
Muun muassa teeseremoniat tuovat tekstiin erinomaista seesteisyyttä ja riveillä läikkyvä vesiteema hienoa ajattomuutta. Ja itse kirjan kielihän on niin taidokasta, että tekee mieli nousta seisaalleen aplodeeraamaan. Soljuu kuin kirkas vesi kivisessä purossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti