Niljaisten lehtien kaupunki

Kahvilaihminen en ole enkä muutenkaan julkisilla paikoilla istuskelija. Oma rauha tuntuu säilyvän paremmin kun pysyy liikkeessä, mutta siitä jatkakoot psykologit.

Uguksen ehkä viimeinen kahvilateksti on joka tapauksessa mielenkiintoinen.

Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää.

Tie

Viikonlopun tuhat kilometriä nelostiellä ja sen liepeillä jättivät kaksi vaikutelmaa.

Päällysteet ovat menneet kovasti huonoiksi. Kuoppaa, uraa ja täryä on kuin ennen vanhaan (?) itärajan tuolla puolen. Olivatko äskettäiset  pakkastalvet routineen liikaa vai onko määrärahoja leikattu?

Ja kiireisimmät autoilijat liikkuivat Baijerin Moottoritehtaiden tuotteilla. Kasvoivat peileissä, suhahtivat ohi ja katosivat horisonttiin.

Muu oli lähinnä jalkapalloa.

Aurinko, puut ja haukat

Käännymme Simonkentän jälkeen poikkeusreitille, raitiovaununkuljettajatar kertoi. Mitä hän sanoi, kysyi kohta rouva, joka oli juuri ollut kertomassa puhelimelleen olevansa menossa niitä lentokoneita katsomaan.

Viiskulmasta kelpasi mieluummin kävellä kuin odottaa ekstrabussia.

Kaikki se vihreys, joka varjosti tenavia vilisevää Sepänpuistoa auringonpaisteelta. Pieni mies kulki pää kenossa ja ihasteli taloja. Osoitin erikseen Eiran sairaalaa ja Villa Johannaa. Täällä päin asuttiin äitinne kanssa ennen teitä, valistin.

Rantaradan paikalla siisti hiekoitettu kävelytie ja leikkipuisto näyttävin kiipeilytelinein.

Kivetyksen raunalle kelpasi istua odottelemaan. Ikämies nurmikolla viritti äänitallentimensa tuulisuojan. Täällä missä vaalea hiha heiluu, toinen huusi puhelimeensa ja viuhtoi raivokkaasti jollekin. Purjevene ajoi koneella satamaan.

Haukat ilmestyivät mustina pisteinä mantereen suunnasta, jylisivät ohi, kävivät jossain ja tulivat taas, yhä uudelleen. Raksautin kuvan ja toisenlaisen ja kolmannenkinlaisen tajutakseni vasta myöhään illalla, että olisi pitänyt yhdistää koneet ja katsojat.

Fredaa takaisin. Siitä olisi pitänyt ottaa kuva, pisimmällä putkella. Valo oli juuri oikeassa suunnassa.

Jonkin jäljillä

Ensin joku ampuu ihmisiä Hyvinkäällä.

Sitten pahamaineinen Halla-aho kirjoittaa aiheen tiimoilta jotain. Meri Valkama -niminen toimittaja kommentoi. Ja pahamaineinen jatkaa keskustelua.

Timo Hännikäinen etenee kohti jonkinlaista synteesiä, ja vaikka tässä pohditaankin kovin epämääräisiä asioita, minusta tuntuu, että hän on jonkin jäljillä. Että pahan väkivallan ainoa vaihtoehto ei ole pehmeys vaan voi olla myös maskuliinisuutta ja voimakkuutta, jossa on oikeudenmukaista ja hyvää.

Tämä saattaa liittyä siihen, että kaikki "väkivallaksi" lokeroitu ei ole yhtä ja samaa, vaikka tarhatädit joskus niin luulevatkin.

Mutta olenkin siltä ajalta kun oli John Wayne, Tex Willer ja hyviä ja pahoja.

Kevätjuhla III: Valokuvaus

Salin etummainen puolikas on varattu oppilaille, ja takariveistä tihrustavat sukulaiset. Sieltä nousevat myös ojennetuille käsille kamerat ja kännykät tallentamaan oman piltin vilahtamista heikosti valaistulla näyttämöllä. Itse tosin en nykyään viitsi siinä kohdin enää edes kaivaa kameraa repusta.

Entä jos koulu pestaisi koulun kamerakerhon tai pari innokkainta vanhempaa kuvaajiksi, jotka ikuistaisivat tapahtumat parhailta paikoilta? Kuvat voisi sitten jakaa netissä sukulaisten tallennettaviksi, tuli mieleen.

Mutta ehkei sittenkään. Ensin pitäisi kai saada jokaiselta koululaiselta lupa näkyä niissä kuvissa, ja lopulta rehtori saisi kiukkuista palautetta vanhemmilta, joiden jälkeläinen ei ollutkaan riittävästi esillä.

Ehkä nykyinen tapa on itse asiassa ihan hyvä.

Kevätjuhla II: #suvivirsi

Suvivirsi vai ei? Kevätjuhlakeskustelulta ei voinut välttyä.

Pippis sommarvisa ja Sambalele kuultiin mutta ei Suvivirttä, olin jo luonnostellut tweetin, mutta lopulta se meni pataan kuten printtiaikoina sanottiin. Ainakin vielä tänä keväänä Suvivirsi soi juhlan päätteeksi, vähän epäröivästi ja laahaten mutta kumminkin. Sen alkaessa kaksi ihmistä asteli ulos salista, saattoivat toki olla matkalla vessaankin.

Minusta koulun kevätjuhla jää puolikkaaksi ilman Suvivirttä, sanon, vaikken mihinkään uskonnolliseen yhteisöön kuulukaan. Kaksitoista vuotta oppilasriveissä ja erinäisiä päälle muussa yleisössä on liimannut yhteyden.

Eiköhän asiasta saada vielä muutamaksi vuodeksi kiivaita keskusteluja ja rehtoreille otsanrypistyksiä.

Siviilirekisterisivullisena huomaan jollain lailla ihailevani piispaa, joka periaatteen vuoksi jätättää lapsensa pois Suvivirrestä kieltäytyvän koulun juhlasta. Mikä minkään uskonnon kirkko se sellainen on, joka hyytelön jämäkkyydellä hyväksyy ja siunaa mitä tahansa, mitä sen jäsenet keksivät tehdä? Eikö kirkon pitäisi olla enemmänkin omiin jäykkiin dogmeihinsa nojaava monoliitti, jota vastaan saa sitten kapinoida?

Kevätjuhla I: Härdelli

Kun juhlasali on pieni mutta oppilaita paljon, vietetään kausijuhlatkin kolmessa vuorossa. Samaisesta syystä kannattaa sukulaisten saapua ajoissa, jos mielivät itselleen istumapaikkaa.

Niinpä aamun ensimmäinen kevätjuhla on menossa täysine istumapaikkoineen, seinänvierillä seisaallaan tungeksijoineen ja muutamine avoimen oven ulkopuolelle jääneine seuraajineen. Samaan aikaan aula täyttyy tungokseen asti seuraavaan juhlaan tulijoista, jotka odotellessaan yltyvät huumaavaan puheensorinaan ja tukkivat oven tienoon kärkkäimpien valmistautuessa rynnimään sisään.

Ensimmäisen juhlan loppuessa kaaos on valmis salissa olleiden yrittäessä puristautua ihmismassan läpi ulos ja innokkaimpien jo raivatessa kyynärpäin tietään vastavirtaan kohti auvoisia istumapaikkoja.

Teoreetikko miettii mahdollisia ratkaisuja ensi vuodelle. Mellakka-aidat? Köysin erotetut poistumis- ja saapumisväylät? Kovaääniset ja -otteiset aulakersantit?