Kasautuessaan väsymys muuttaa muotoaan. Alkuun terävärajainen tunne muuttuu tahmeaksi sementiksi, josta ajatukset yrittävät liikkeelle.
Viikko näkymää junaradalle ja Itä-Pasilaan, hallin puolen epätodellisuutta, TV-ruutuja joka puolella, porkkanaraastepitoisia staffilounaita, D-rapun portaita, Zambonin sisukset, bunkkerin juustonaksuja, naurunkiherrystä saksaksi ja innostussaarnoja ruotsiksi.
Viimeisenä päivänä yhtäkkiä yhteys edelliseen kertaan 2002, ja katso: viimeinenkin pala oli loksahtanut paikalleen. Kaikki oli valmista.
Suurin osa finaalista ruuduista koneen ääreltä, vasta viisi minuuttia ennen summeria kamera kainaloon ja kenttätasolle. Joukkueen nostellessa pokaalia oli pakko laskea kamera hetkeksi ja pyöriä paikallaan antaen katseen kiertää katsomoita. Kokea 13276 katsojan meteli ja se hetki.
Kisaviikko ei lopu paukahtaen vaan vähitellen hiljenevään pressisaliin, jossa ulkomaalaiset vetävät takkeja ylleen ja tekniikan miehet kiepittävät datakaapeleita.
Pari olutta rauhallisessa nurkkapöydässä on hyvä mutta meluisa disko painajainen, niinpä päätös jättää päätösbileet väliin oli helppo. Reppu vielä kerran selkään ja C-ovesta ulos Ilmalan pakkaseen. Kävely kotiin rapsakassa iltayössä helpotti siirtymää takaisin maailmaan.
Kymmenen tunnin yöunet. Silti vielä seuraavina päivinäkin tuntui, että voisi nukkua aina vain lisää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti