Ehkä ennätyksellinen lumitalvi parantaa koordinaatiota.
Nyt on taas jo tottunut siihen, että jalka luisuu joka askeleella sivulle tai taakse, pahimmin siinä rakeisessa möhjössä, joka joskus on ollut lunta. Pintakerroksen alla jäinen polanne, joka taittaa nilkkaa milloin mihinkin suuntaan.
Se hetki, kun horjahdettuaan keikkuu puoli sekuntia juuri siinä tasapainon rajalla, tietämättä, oikeneeko vielä vai rojahtaako raskaasti kyljelleen.
Viime päivinä lisäksi bussien ajoradalta heittämät sohjoroiskeet ja jalkakäytävien järvet, joita kulkijat jonottivat ohittamaan veden ja seinän välistä.
Tänä aamuna rapsakka pakkanen oli kuivannut kaupungin. Tuuli viilsi naamaa, mutta jalka piti eri tavalla.
Ja helppoahan tämä on, pyrähtely lämpimästä sisätilasta toiseen. Toista kuin mottimetsän reisisyvässä hangessa kahlanneilla esi-isillä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti