Kisat käynnissä

Jalkapallon MM-avaus lipsahti jossain määrin antikliimaksiksi kun avajaiset olivat pliisut ja ensimmäisestä ottelustakin jäi mutainen jälkimaku pelaajan onnistuttua huijaamaan tuomareita. Sentään vielä 63 peliä aikaa parantaa mielikuvaa.

Nachos con carne y queso osoittautui niin tuhdiksi kisaevääksi, ettei tehnyt mieli santsata. Saatiin siis samalla perjantain lounas koko joukolle.
- - -
Aamupäivällä herätti sosiaalisen median kierros reaktioiden tynkiä.

Aah ja ooh, miten mahtava, huokailivat Maria Petterssonin kirjoitusta Nyt-liitteessä tämän vetäistessä kölin ali kiltteydellä vonkaavat luuserit.

Muutama tweettini aiheesta:

Itsestäänselvyyksiä: Joku saa, joku ei. "Oikeutta" saada ei ole. Jotkut sekopäät satuttavat toisia. Se on väärin. Mitä asiasta jää itsestäänselvyyksien jälkeen käteen: Älkää luuserit vinkuko?

Offtopicina voisi btw vertailla samantyyliseen pinnalla olleeseen aiheeseen yksinäisyyteen. Onko ihmisellä "oikeus" toisten seuraan / aikaan? Onko väärin / noloa valittaa sen puutteesta?

Toisaalla perkaa jokin kansainvälinen Suomessa järjestettävä tapahtuma naisten asemaa urheilussa, ja sen tiimoilta ohjattiin Anne Mäkisen haastatteluun.

Perinteiset lisää fyrkkaa meille -toiveet ovat tietysti pakollisia ja jutun "Myös Suomen miehet voisivat ehkä menestyä nykyistä paremmin, jos naisille annettaisiin mahdollisuus valmentaa heitä" vähän väkinäinen.

Mutta enemmän mietitytti suhde kokonaisuuteen, vaikka tässä nimenomaan naisista valmentajina huipulla puhuttiinkin.

Käsittääkseni suuri (suurin?) osa Suomen valmentajista ja ohjaajista tekee työtään vapaahtoispohjalta ilman palkkaa tai glamouria. Mikä on naisten osuus siellä, missä valmentajaksi ei välttämättä päästä vaan jopa joudutaan? Kun vanhempainkokouksessa pohditaan, kuka porukkaa alkaisi valmentaa ja kaikki katselevat kiusaantuneina seinille, olisiko yhtä perusteltua etsiä joukosta äitivalkkua kuin isävalkkua?

Todellisuuden tarkastelu saattaa toki osoittaa äskeisen kappaleen tarpeettomaksi.