lauantai 13. kesäkuuta 2015

Ruutuaikaa

Kaikki Netflixissä tarjolla olleet Poirot't katsottu, ja lisääkin olisi mennyt. Parissa viimeisessä viileytensä takaa kiihtynyt julistava Poirot kuten Idän pikajunan moraalisaarnassa salaliittolaisille. Ekstrapisteet vielä pikku belgialaisen tyylikkäälle asuintalolle, elegantille sekä sisältä että ulkoa.

Uutta katsottavaa etsiessä huomaan brittijuttujen kiinnostavan amerikkalaisia enemmän.

Ykköskausi eli kolme jaksoa The Bletchley Circleä tarjosi hyvää ja huonoa. Parasta tietenkin nelikon looginen päättely ongelmanratkaisussa, 60 vuoden takaisten naisten tilanne miehisen ylenkatseen keskellä, nukkavierun ajan kuvaus säännöstelykortteineen. Mutta action-osuuksiin ei taika jotenkin yltänyt, ne toivat enemmänkin mieleen Enid Blytonin lapsietsivät.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

mika

on mukavaa, että sarjakartta on kirjavoitunut ja monipuolistunut. todellisuuden eri tasot ja tyylittelyn lajit eivät enää ole niille niin vieraita kuin ennen. se on myönteinen ilmiö tällaisena aikana, jolloin koko toosa näyttää yhdenmukaistuneen ja kaupallistuneen yhä enemmän.

täytyy tunnustaa, että kaipaan joitakin 60-luvun sarjoja niiden viattomuuden takia. vaikka monet nykyisetkin tv-sarjat ovat naiiveja, ne eivät ole sitä samalla tavalla kuin 50 vuotta sitten. silloin niiden maailmankuva oli vielä liikuttavan tosissaan rakenneltu. hyvän ja pahan rajaviiva loisti niin valkoisena, että nyt, kyynisellä 2000-luvulla, se näyttää tahattoman koomiselta.

mutta kyllä niiden keinotekoisessa maailmankuvassa on vielä jotakin, jota voi jopa kaivata, jotakin joka on jo kadonnut. viattomuuden peräänhän voi myös haikailla, vaikka se ei olisi todellistakaan.

ps. hill street bluesia toivoisin netflixiin, koska se on kaikkien nykyisten poliisisarjojen kantaäiti. sehän oli aloittaessaan monessa mielessä poikkeuksellinen, kun päähenkilöitä oli tusinan verran. ilmeisesti joku oli laskenut, montako juonta katsoja kykenee seuraamaan samanaikaisesti.

meri

Mika kirjoitti...

Ehkä katson Poirot'ta osin juuri tuon vanhanajan viattomuuden kaipuussa. Ehkä.

Nykyään kun kaikki on samalla ironista, on tasoja ja tulkintoja aina vain enemmän.

Hill Street Blues saattaisi marraskuisen tuulisen kadun koleudessaan toimia vieläkin. Niin moni mennyt klassikkosarja onkin vuosia kaivattuna ja joskus sitten uudelleen nähtynä tuntunutkin hitaalta ja kömpelöltä.