Hallipyhät

Tänäkin sunnuntaina aikainen herätys, jotta jäähallille. Edellisviikosta poiketen tosin ei Jyväskylään vaan vain Vantaalle.

Kuviot sinänsä toki samat. Onnibus tai paikallisjuna, pääsylippu tai fotaripassi, säästäväisen miehen eväsleipä ja hallikahvi, äänimaailma ohjelmamusiikkeineen,  psyykkauslauluineen ja jääkoneen hurinoineen. Mikrounet kuppi-istuimessa päivän alkaessa venyä.

Kotimatkalla torkut takapenkillä. Mitalikahvit.

Luulen, että alan päästä jyvälle lajista.

Takuuajan päätyttyä

Televisio ei ollut kokonaan rikki vaan kaikki HDMI-liittimet vain tehneet yhtäkkiä joukkoitsemurhan. Jo nopea googlaus paljasti, että kyseinen LG-telkkarien tyyppivika tunnetaan maailmalla laajasti.

En lähtenyt vielä kokeilemaan tee se itse -miesten suosittelemaa emolevyn irrottamista ja paistamista sähköuunissa 200 asteessa vartin ajan.

Romulaatikosta työpöydän alta kaivettu SCART-kaapeli toi digiboksin signaalin taas telkkariin, mutta periaatteessa ärsyttää.

Aikahan kuluu tässä iässä koko ajan nopeammin, mutta ei ole kodinkoneiden käyttöikäkään entisensä. Halpiskomponentit lienevät kääntöpuoli sille, että kuluttajan ei enää tarvitse ostaa radiota osamaksulla kuten suomalaisrunoilija muistelmissaan 60-luvulla.

Sivuhuomautuksia

Kun on nukkunut liian vähän, reaktiot Pariisin ammuskeluun herättävät puoliärtynyttä ihmettelyä.

Sosiaalisen median virtani on täynnä kollektiivista shokkia ja surua ja Ranskan lippuja ja Eiffel-torneja. Ihmiset, jotka niitä laittavat, ovat yleensä yhtäläistä ihmisarvoa kannattavia mutta eivät ole muistaakseni reagoineet samoin kun Vinkuintiassa tai Alienistanissa ammutaan 200. Olisiko realismia myöntää, että jotkut ihmiset ja paikat nyt vain tuntuvat meistä merkityksellisemmiltä kuin toiset?

Uutiskanavat ovat tunnollisesti varanneet aiheelle tuntikausia kykenemättä kertomaan ulkomaisia vastaavia seuranneelle muuta olennaista kuin että vastaavan tapauksen riski Suomessa on melko pieni. En ihan osaa päättää, kumpi on turhempaa uutistavaraa: valtionpäämiesten pakollisten sympatiapuheiden näyttäminen yhä uudelleen vai katuhaastattelut kuopiolaisista tädeistä, jotka vakuuttavat järkytystään.

Oikeasti mielenkiintoisista kysymyksistä eli kuka, miksi ja ennen kaikkea miten on tarjolla tietoa kovin vähän. Ilmeisestikin tarkoituksella kun irrallaan olevien tekijöiden jahti ja tulevien iskujen ehkäiseminen ovat täydessä vauhdissa.

Katuvalojen syttyessä / Sarjasta Marraskuu (2015)

Minä lähdin Tampereelle

Edellisenä päivänä lipun sai kympillä, aikaisemmin herännyt kuulemma vitosella. Tosin eri vuoroon.

Vaikka Onnibus oli saanut Kampin matkakeskuksesta laituripaikan, ei sen vuoro mahtunut ylhäällä killuvan listaan. Laiturin 11 luona jonottavien aamuhaukottelijoiden parvesta saattoi kuitenkin päätellä, että sinne.

Kuski kurkkasi ovella varauskoodit matkalaisten printeistä ja kännyköiden ruuduilta ja ruksasi ne sitä mukaa padinsa näytöltä. Kipusin kierreportaita bussin yläkertaan ja kömmin penkkiin. Jalkatilaa ei liikaa, mutta meitä korkeintaan keskimittaisia ahtaus ei niin piinaa. Jotenkin lentokonemaisempi miljöö kuin tavanomaiset pikavuorot.

Langaton verkko toimi moitteettomasti, ja talviaamun vähitellen vaaletessa lipui Twitter-virta pienessä ruudussa samaa tahtia kuin maisema isossa. Keskityin kuuntelemaan podcastia Beevorin Ardennit-kirjasta.

Kalevan pysäkillä ulos, ja olinkin melkein Tampere Areenan pihassa. Läppäri mediahuoneen pöydälle, reput viereen. Kuppi kahvia ja viikonlopun ensimmäinen peli vihellettiinkin käyntiin saman tien. Kolme pitkää päivää tutulla rutiinilla: kymmeneksi hallille, hengästynyttä sanojen ja kuvien sekamelskaa, kymmenen jälkeen illalla konetta kiinni. Pari olutta jälkipeleineen, viimeinen somekatsaus ja säkkiin. Toista.

Sunnuntai-iltana rakennuksen hiljettyä päätösmalja vähitellen sulkeutuvan keilahallin ilmastoinnin huminassa ja samalle Kalevan pysäkille, jossa ihmisjoukko jo punaista autoa odotteli.

Kotimatkalla kelpasi katsoa Yle Areenasta suorana Silta. Ei ehkä ihan ykkös- tai kakkoskauden tasoa, mutta edelleen kirkkaasti näkemisen arvoinen.

Akanvirrassa

Varsinkaan nykymaailmassa ei saisi juuttua yhteen elokuvaan, mutta Tinker, tailor, soldier, spy ei päästä täydentävän kirjan lukemisenkaan jälkeen irti. Niin täynnä herkkuja kokonaisuus yksittäisinä kuvina, ääninä ja kohtauksinakin on.

Kuten se, jossa autokorjaamossa radiosta soiva kappale Mr. Wu's a window cleaner now sitoo linjan välityksellä ihmiset ja paikat yhteen kun Guillamia haetaan arkistosta puhelimeen. Korjaamon omistaja rummuttaa lenkkiavaimilla pöytään, autoa korjaava mekaanikko keinuu mukana, korjaamon miestä esittävä vakooja samoin, puhelua toisessa päässä välistä kuunteleva salaisen palvelun virkailijarouva hyräilee kynä sormissaan ja lehtiö edessään mukana ja naputtaa kengällään tahtia.

Entä sanaton loppujakso, jossa viimeiset langanpäät kietoutuvat yhteen La Mer'n soidessa. Ja päättyessä aplodeihin, jotka tuntuvat kuuluvan melkeinpä neljännen seinän tältä puolen.

Ja kuinka voisinkaan olla ihastumatta elokuvaan, jonka sankari, jos sitä sanaa lainkaan voi käyttää, on juuri oikeanlainen. Jotain ilmeisen yhteistä on suosikeissani Jeevesissä, Gandalfissa, vanhassa Ben Kenobissa ja tässä George Smileyssa.

Luonnehtii Richard Rayner:

Gary Oldman, another chameleon of an actor, delivers a performance of different effect. He just breathes, sometimes barely, and yet he too conveys a sense of Smiley’s cool formidableness. Those hidden eyes miss nothing, and the emotion they exhibit is, not disgust at treason, but a wider and more philosophical sadness for the entire human endeavor, the mire and fury that runs through men and women’s veins. Knowledge is the weapon that this character carries, and the burden too. James Bond, obviously, he isn’t. Smiley’s almost a cipher, but Oldman, like Guinness before, gives him a poetry.

Mestarillista.

Kruunuksi Netflix kysyi, haluaisinko katsoa muitakin vähäeleisiä filmejä.

48 minuuttia lentokentälle

Mies istui Rautatientorilla 615:n keskiovien jälkeiseen penkkiin ja muisti vasta siinä, että lentokentälle pääsi nykyään junallakin. Niin kävi aina. Hän ujutti kännykän rintataskustaan ja syventyi Twitter-virtaan samalla kun bussi jyrisi letkan mukana Kaisaniemenkadun kuiluun.

Näkökentän vasemmassa sektorissa sellaiset kasvot, jotka pakottavat miettimään, kuinka monta kertaa minuutissa on vielä kohteliasta salaa vilkaista. Ikkunapaikalla bussin etuosassa, siinä missä istutaan selkä menosuuntaan. Aavistuksen pienipiirteiset, voisi kai sanoa, hymy herkässä, nauravat silmät ja ihastuttava pystynenä. Ruskeat puolipitkät kiharat kehystämässä sitä kaikkea karvakauluksen yläpuolella. Mies selasi mielensä galleriasta tunnettuja kasvoja löytääkseen henkisen muistiinpanon tueksi samankaltaisia, muttei saanut osumaa. Ehkä jotain samaa kuin Maura Tierneyssä, joka Teho-osastossa esitti Abby Lockhartia.

Kasvot puhuivat vastapäiselle neitoselle, katselivat välillä maisemia, kommentoivat jotain ikkunan takana erottuvaa. Sanoja ei sieltä saakka erottanut mutta intonaatiota sen verran, että se oli englantia amerikkalaisella korostuksella. Matkalla lentokentälle ja tarkoittaen, ettei mies melkoisella varmuudella näkisi niitä kasvoja enää koskaan.

Mies vilkaisi Twitterinsä yli kasvoja, sitten ohi vilisevää maisemaa, puhelimen ruutua, kasvoja, maisemaa, kasvoja, ruutua, kasvoja. Kartanonkosken kiemuroissa mies ehti vielä kaivaa Le Carrén repusta ja syventyä siihen. Ainakin hetkittäin.

Bussin jarruttaessa Terminaali 2:n eteen mies näki mielessään elokuvan, jossa Hugh Grant juoksee naisen perään ja tämän kääntyessä sanoo jotain höpsöä mutta herttaista, johon nainen päätään kallistaen ja hymyillen vastaa. Mutta koska mies ei ollut Hugh Grant eikä elokuvassa eikä muutenkaan, hän vilkaisi kasvoja vielä viimeisen kerran, astui keskiovesta ulos ja käveli taakseen katsomatta sisään terminaaliin. Lennot olivat aikataulussa, näyttöruutu vahvisti.

Se Pakarisen otsikkoteksti true (and other) stories on vertaansa vailla.

Syyspuolta jo