Neljäkymmentäseitsemän vuotta myöhemmin osat Riikaa näyttivät yhä 1960-luvun Helsingiltä, etenkin joulukuun kaamoksessa. Kävelin Strelnieku Ielaa Riga Arenan suuntaan ja ihmettelin puisen asuinrakennuksen ikkunanluukkuja ja nuhruista porttikäytävää. Sisältä häämötti kellertävä valo, ja olin kuulevinani astioiden kilinää.
Len Deightoninsa lukeneen ei ollut vaikea kuvitella maisemaan raskaasti jurraavia vihreitä ZIL-kuormureita ja kulman takaa nahkasaappaissaan ja manttelissaan ilmestyvää eversti Stokia. Deightonin sankari tilasi Riiassa valkopaitaiselta tarjoilijattarelta punaista kaviaaria, mustaa leipää, voita ja kaksisataa grammaa vodkaa. Minä tummiin pukeutuneelta neitoselta kanacurrya, paistettua riisiä vihanneksilla ja ison vaalean oluen.
Nykyisessä Riiassa on myös saarekkeita 3000-luvun lasitorneja, mutta mentaliteetti muuttuu hitaammin. Vaikken itsekään ole smalltalkmiehiä, oli monien latvialaisten asiakaspalvelijoiden ilmeettömyys ja puhumattomuus silmiinpistävää.
Toki Baltian maat on kuulemma tunnettu myös pitkäsäärisistä kaunottaristaan enkä pystynyt kuudessa päivässä murtamaan sitäkään myyttiä. Huomiosta pelaajien kanssa pitkinä hallipäivinä kilpailleet cheerleaderit herättivät etenkin Ruotsissa pahennusta, minkä ymmärrän. Toisella puolen yhtälöä painaa se murskaavan ylivoimainen huomioarvo, jota mitä tahansa markkinoivan on paha jättää käyttämättä.
Repputarkastukset ja kehontaputtelut ovella jatkuivat kisojen loppuun saakka, mutta pientä hymyä ja hyvänpäiväntoivotusta alkoi viikon loppua kohden jo löytyä. Arvatenkin jonkinlaisen kehityskeskustelun jälkeen.
Kahdeksas kerta kun näin salibandyn MM-finaalin päättyvän sinivalkoisiin onnenkyyneliin. Ulkomaankollegoiden onnittelut pressihuoneessa herttaisia mutta samalla hiukan noloja, ikään kuin meillä sivullisilla olisi jotain tekemistä menestyksen kanssa.
Kisojen päätteeksi parin kilometrin kävely takaisin hotellille ohi Nesteen huoltoaseman Hesburgereineen ja Skonto Arenan, jossa Suomen naiset 2001 juhlivat MM-kultaa. Kultajuhla-ateria 2008 Prahassa oli Big Mac meal, nyt 2016 viimeiset kaksi riviä Fazerin Sinistä hotellihuoneessa. Hyvissä ajoin nukkumaan ennen ajantappopäivää vieraassa kaupungissa.
Viimeinen hotelliaamiainen jo tutun kaavan mukaan: Mysli maidolla, täysjyväpatonkia emmentaljuustolla, paistettu muna, lusikallinen munakokkelia, tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Appelsiinimehua ja koneen kuppi kerrallaan surruttamaa kahvia, joka ensimmäiset kolme päivää oli hyvää. Suihku, pakkaus ja täsmälleen suunnitelman mukaisesti klo 8.30 checkout.
Ei tuohon odottavaan punaiseen taksiin vaan siihen vihreään, sir, vastaanottovirkailija vielä muistutti. Riiassa on takseja, takseja ja ”takseja”. Noin leveään virtaan on neuvostoarmeija lokakuussa 1944 tarvinnut jo ylimenokalustoa, ajatteli sotahistorian lueskelija taksin kaartaessa Väinäjoen ylittävälle sillalle.
Eilinen lento oli ollut peruttu, mutta nyt Finnairin kumppaniyhtiön OH-ATN rullasi ruutuunsa ajallaan. En jaksa lakata ihmettelemästä, miten pilvimassa näyttää ylhäältä katseltuna pumpulilta, jonka päälle voisi heittäytyä kellimään. Kapteenin rennosti kaksikoksi Henkka ja Kia esittelemät pilotit löysivät Vantaalle moitteettomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti