Miten kiveen hakattu on perustuslaki?
Ajatusta taata turvapaikanhakijoille kantaväestöä suppeampi sosiaaliturva pidettiin perustuslain vastaisena. Ja joidenkin mielestä ihmisoikeudet ovat voimassa vain kun taloudella menee hyvin, lausuttiin tällä viikolla melko ylevästi juhlapuheessa, johon en nyt enää löydä linkkiä
Ajatusleikkinä yhtälö on toki mielenkiintoinen. Kun sosiaaliturvan käytännössä rahoittaa vain osa väestöstä eikä potin suuruuteen ole näköpiirissä olennaisia muutoksia, voi potin jakajien määrä kasvaa periaatteessa rajoittamattomasti kun julkinen valta ei voi rajoittaa, keitä sen piiriin tulee.
Loogisena seurauksena jakolaskusta olisi kai silloin jokaiselle jäävän osuuden pieneneminen.
Samaan lienee jo 1993 viitannut tämänhetkisen perustuslain (Edit: tai tarkemmin sanottuna vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen valmisteluaineiston) esitöiden kappale
Muita kuin edellä mainittuja perusoikeuksia ei sen sijaan rajattaisi enää kansalaisuuden perusteella. Toisaalta eräiden sosiaalisten oikeuksien kohdalla tulee korostetusti esiin kysymys taloudellisten voimavarojen asettamista edellytyksistä. Siten saattaa olla välttämätöntä, että mahdollisuus näihin oikeuksiin sisältyvien etuuksien rajaamiseen määrätyillä perusteilla säilyisi edelleen.
Tai kuten Osmo Soininvaara taannoin kirjoitti:
Suomen tarve saada täydennystä työvoimaansa ja veronmaksajiinsa, kaupunkien asuntopula, rakenteellinen työttömyys, valtavat maailmanlaajuiset tuloerot, Afrikan liikakansoitusongelmat ja kansainvälisesti antelias asumisperusteinen sosiaaliturva muodostavat hankalasti optimoitavan kokonaisuuden varsinkin jos optimoinnista on mukana eettisiä ulottuvuuksia. Tästä jos mistä pitäisi keskustella analyyttisesti.
keskiviikko 30. marraskuuta 2016
maanantai 28. marraskuuta 2016
Leffafestarien jälkiuunielokuva
Jossain somen silmänurkassa erottuivat sanat A most wanted man, ja ajatusratas kirskahteli kohdalleen. Tämähän on se, jota minulle kehuttiin, kun taas kerran ihastelin Tinker, tailor, soldier, spyta.
Ei ihan yhtä kova muttei myöskään mikään most overrated, kuten muuan brittikriitikko näkyy yrittäneen provosoida.
Ihan hyviä kysymyksenasetteluja ja jännitteitä. Vaarallinen terroristi vai rääkätty pelokas pakolainen? Hallituksen miehet ja vielä hallituksemman miehet override-nappuloineen. Vanhempien herrojen ajatukset sekoittava vaikka hahmona melko epäuskottava viehkotar viherpiipertävine polkupyörineen. Ihmisoikeusjuristille olisi voinut kirjoittaa enemmän sekä kiireitä että kovapintaisuutta.
Tunne, että sekä "Annabel Richterin" että "Martha Sullivanin" kasvot jostain jotenkin niin tuttuja, mutta niinpä tietenkin. Nina Hoss sen sijaan uusi silmiä miellyttävä miellyttävä tuttavuus.
Saksalaisten elokuvien ystävän korvaa säräytti kuunnella saksalaisia vakoojia puhumassa Saksassa englantia.
Assosiaatioita. Bachmann jututtamassa nukkavierussa kapakassa "Amiraalia" ja le Carrén ja Len Deightonin maalaama sodanjälkeinen Berliini eksentrisine hahmoineen. Kohta, jossa tehokas tiimi mikittää ja kameroittaa asunnon, oli tietenkin silkkaa Stasia ja Das Leben der anderenia.
Vakoojat vaklaamassa kaduilla on tietenkin klassikkoklisee, mutta odotan tiedusteluelokuvaa, jossa dataa hankitaan ennen kaikkea elektronisesti ja analysoidaan koneellisesti. Siis tuloksekkaasti, ei Deightonin Billion dollar brainin tyyliin. Tämänkin pätkän kamera-ja kuunteluvalvonnassa oli yritystä.
Pisteytykset ja tähditykset ovat kulttuurisivujen vitsaus, joten annan noin kolme pilkku seitsemänkymmentäviisi tähteä viidestä.
Ei ihan yhtä kova muttei myöskään mikään most overrated, kuten muuan brittikriitikko näkyy yrittäneen provosoida.
Ihan hyviä kysymyksenasetteluja ja jännitteitä. Vaarallinen terroristi vai rääkätty pelokas pakolainen? Hallituksen miehet ja vielä hallituksemman miehet override-nappuloineen. Vanhempien herrojen ajatukset sekoittava vaikka hahmona melko epäuskottava viehkotar viherpiipertävine polkupyörineen. Ihmisoikeusjuristille olisi voinut kirjoittaa enemmän sekä kiireitä että kovapintaisuutta.
Tunne, että sekä "Annabel Richterin" että "Martha Sullivanin" kasvot jostain jotenkin niin tuttuja, mutta niinpä tietenkin. Nina Hoss sen sijaan uusi silmiä miellyttävä miellyttävä tuttavuus.
Saksalaisten elokuvien ystävän korvaa säräytti kuunnella saksalaisia vakoojia puhumassa Saksassa englantia.
Assosiaatioita. Bachmann jututtamassa nukkavierussa kapakassa "Amiraalia" ja le Carrén ja Len Deightonin maalaama sodanjälkeinen Berliini eksentrisine hahmoineen. Kohta, jossa tehokas tiimi mikittää ja kameroittaa asunnon, oli tietenkin silkkaa Stasia ja Das Leben der anderenia.
Vakoojat vaklaamassa kaduilla on tietenkin klassikkoklisee, mutta odotan tiedusteluelokuvaa, jossa dataa hankitaan ennen kaikkea elektronisesti ja analysoidaan koneellisesti. Siis tuloksekkaasti, ei Deightonin Billion dollar brainin tyyliin. Tämänkin pätkän kamera-ja kuunteluvalvonnassa oli yritystä.
Pisteytykset ja tähditykset ovat kulttuurisivujen vitsaus, joten annan noin kolme pilkku seitsemänkymmentäviisi tähteä viidestä.
sunnuntai 27. marraskuuta 2016
Idyllli, jota ei ollut
Yle Teeman lauantain "leffafestareilta" American Graffiti.
En tietenkään ollut 1962 edes syntynyt eikä ihan elokuvan kuvaamaa maailmaa kai edes silloin ollut, mutta joihinkin haikeushermoihin pätkä osuu. Epäilemättä, koska tangeeraa kaikenlaisia useimpien meistä tietyssä iässä kokemia tuntemuksia.
En muista, milloin näin ensi kertaa. Aikaansa myöhemmin ainakin, koska kun meillä oli Happy Days ja Grease ja Lemon Popsicle, jotkut autenttisemmat muistuttivat Svengijengi 62:n olevan se oikea fiftaripätkä.
- - -
Uniaisiksi vielä Netflixistä elokuva Jimi Hendrixin läpimurtovuosista. Hämyistä ja humuista menoa, mutta olihan kaveri melkoinen soittoniekka.
Joskus ennen kouluikää opin isommilta pojilta leikkipuistossa, että hakaristi on naksisaksalaisten merkki ja maailman paras kitaransoittaja on Jimi Henriksson.
En tietenkään ollut 1962 edes syntynyt eikä ihan elokuvan kuvaamaa maailmaa kai edes silloin ollut, mutta joihinkin haikeushermoihin pätkä osuu. Epäilemättä, koska tangeeraa kaikenlaisia useimpien meistä tietyssä iässä kokemia tuntemuksia.
En muista, milloin näin ensi kertaa. Aikaansa myöhemmin ainakin, koska kun meillä oli Happy Days ja Grease ja Lemon Popsicle, jotkut autenttisemmat muistuttivat Svengijengi 62:n olevan se oikea fiftaripätkä.
- - -
Uniaisiksi vielä Netflixistä elokuva Jimi Hendrixin läpimurtovuosista. Hämyistä ja humuista menoa, mutta olihan kaveri melkoinen soittoniekka.
Joskus ennen kouluikää opin isommilta pojilta leikkipuistossa, että hakaristi on naksisaksalaisten merkki ja maailman paras kitaransoittaja on Jimi Henriksson.
lauantai 26. marraskuuta 2016
Pekka ja Pätkä antiikkikauppiaina
Lasivuoka oli sen verran liukas, että lipsahti sormista ja kolahti viiden sentin korkeudesta takaisin tiskialtaaseen. Ei vaurioita, ehdin ilahtua ennen kuin huomasin altaan pohjalla kolmessa osassa olevan ruokalautasen.
No, kaupasta uusi tilalle, ajattelin. Kunnes selvisi, ettei Arabia ole valmistanut sarjaa enää pariinkymmeneen vuoteen.
Googlettamalla opin, että käytetyillä astioilla on vilkkaat jälkimarkkinat ja sen mukaiset hinnat.
Helsingin koleantuulinen torstai-iltapäivä oli hämärtymässä illaksi, kun vaelsin töistä palaavien ihmisten seassa Fredaa Rööperiin, ja sitten kilahtikin jo Astiataivaan oven kello astuessani sisään lautasten, kuppien ja kippojen ihmemaahan.
Ne ovat meillä täällä, pätevänoloinen myyjätär muisti heti, ja matalia ruokalautasia enää kaksi jäljellä. Otin varuiksi molemmat ja yhden leipälautasen myös, joskus aiemmin särkemäni tilalle.
Kotimatkalla vielä Lidlistä leipää ja saunapalvikinkkuviipaleita.
Voi olla, että astioiden hinnat kuultuani haen käyttökupin ja lautasen Etolasta. Paremmat kannattanee pitää piirongin kaapissa pääministerin vierailun varalta.
Mutta entä jos proppaukset pettävät ja astiakaappi jonain yönä putoaa seinältä?
Hyvästi unet.
No, kaupasta uusi tilalle, ajattelin. Kunnes selvisi, ettei Arabia ole valmistanut sarjaa enää pariinkymmeneen vuoteen.
Googlettamalla opin, että käytetyillä astioilla on vilkkaat jälkimarkkinat ja sen mukaiset hinnat.
Helsingin koleantuulinen torstai-iltapäivä oli hämärtymässä illaksi, kun vaelsin töistä palaavien ihmisten seassa Fredaa Rööperiin, ja sitten kilahtikin jo Astiataivaan oven kello astuessani sisään lautasten, kuppien ja kippojen ihmemaahan.
Ne ovat meillä täällä, pätevänoloinen myyjätär muisti heti, ja matalia ruokalautasia enää kaksi jäljellä. Otin varuiksi molemmat ja yhden leipälautasen myös, joskus aiemmin särkemäni tilalle.
Kotimatkalla vielä Lidlistä leipää ja saunapalvikinkkuviipaleita.
Voi olla, että astioiden hinnat kuultuani haen käyttökupin ja lautasen Etolasta. Paremmat kannattanee pitää piirongin kaapissa pääministerin vierailun varalta.
Mutta entä jos proppaukset pettävät ja astiakaappi jonain yönä putoaa seinältä?
Hyvästi unet.
perjantai 25. marraskuuta 2016
Vielä yksi mielipide
Myös professori emeritus Kemppinen ottaa kantaa valtioneuvoston haluun sensuroida korkeista herroista otetut epätavalliset otokset.
Jutussa kerrotaan tapahtumien vaiheet. Laskin valtioneuvoston kanslian kannanotoista 11 pahaa oikeudellista virhettä, joista kolme oli vakavia, siis perustuslaillista tasoa.
Ettei valtioneuvoston kanslia tiedä tätä eikä osaa hallita tilanteita, se ei valitettavasti ole uutinen. Se etteivät he kysy neuvoa itseään viisaammilta, on masentava uutinen. Se etteivät he osaa varoa valokuvaajia, osoittaa kokemattomuutta. Ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta alalla on ollut aika runsaasti vihaisia ihmisiä. Menettely tässä asiassa on yhtä tyhmää kuin aktiivisen ammattitoimittajan lyttäämisyritys.
Pitäisi tietää, että siinä jää toiseksi.
Kadunmiehen kohdalla epäröinnin ymmärtää. Minuakin tuli muuan herrasmies torumaan kun räpsin Talin nurmen laidalla valokuvia poikain jalkapallo-ottelusta.
Pelaajillakin on yksityisyydensuoja, herrasmies opasti. On, on toki, myöntelin ja jatkoin kuvaamista.
Jutussa kerrotaan tapahtumien vaiheet. Laskin valtioneuvoston kanslian kannanotoista 11 pahaa oikeudellista virhettä, joista kolme oli vakavia, siis perustuslaillista tasoa.
Ettei valtioneuvoston kanslia tiedä tätä eikä osaa hallita tilanteita, se ei valitettavasti ole uutinen. Se etteivät he kysy neuvoa itseään viisaammilta, on masentava uutinen. Se etteivät he osaa varoa valokuvaajia, osoittaa kokemattomuutta. Ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta alalla on ollut aika runsaasti vihaisia ihmisiä. Menettely tässä asiassa on yhtä tyhmää kuin aktiivisen ammattitoimittajan lyttäämisyritys.
Pitäisi tietää, että siinä jää toiseksi.
Kadunmiehen kohdalla epäröinnin ymmärtää. Minuakin tuli muuan herrasmies torumaan kun räpsin Talin nurmen laidalla valokuvia poikain jalkapallo-ottelusta.
Pelaajillakin on yksityisyydensuoja, herrasmies opasti. On, on toki, myöntelin ja jatkoin kuvaamista.
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Sama englanniksi
Keskustelua siitä, miten viileän tyylikkäältä kunnon brittienglanti kuulostaa. Sukua sille ilmiölle, että vastaavat hölmöt laulujen sanat kuulostavat englanniksi paremmilta kuin suomeksi.
Miltähän Thatcherin kuuluisa puhe olisi kuulostanut kotimaisessa eduskunnassa vaikka Jutta Urpilaisen äidinkielellämme esittämänä?
Ehkä vertaaminen on mahdotonta.
Miltähän Thatcherin kuuluisa puhe olisi kuulostanut kotimaisessa eduskunnassa vaikka Jutta Urpilaisen äidinkielellämme esittämänä?
Ehkä vertaaminen on mahdotonta.
tiistai 22. marraskuuta 2016
Ongelmia löytyy kun tarpeeksi kaivaa
Takana 45 vuotta lukutoukkana, mutten koskaan ole tullut ajatelleeksi, että kirjailijan sukupuoli olisi jotenkin tärkeä asia.
Edes tenavana kun ahmittiin Enid Blytoneita ja Agatha Christieitä. Lisa Tetznerin Musta veljeskunta ja Louisa M. Alcottin Pikku miehiä kuuluivat myös kestosuosikkeihin. Neiti Etsivien kirjoittajapoolissakin taisi olla nainen jos toinenkin. Toki luinkin kaiken mikä ei päässyt karkuun tietosanakirjoista aina pinoihin Hertta-sarjoja.
Vaikka Sofi Oksasen teokset ovatkin olleet viime vuosien vaikuttavimpia lukemiani, on kaikkien aikojen mieleenjääneimmissä varmaankin enemmän miesten tuotoksia. Aihepiirien takia ainakin, ja vaikea kuvitella, että nainen olisi kirjoittanut vaikkapa Leijat Helsingin yllä samalla tavalla. Toisaalta Härkönen onnistui Häräntappoaseessa aika hyvin Alpo Korvana.
Olisiko kirjoitustyyleissä eroja sukupuolten välillä? Näppituntumalla sanoisin, että kyllä, mutta asiaa lienee tutkittu oikeastikin.
Edes tenavana kun ahmittiin Enid Blytoneita ja Agatha Christieitä. Lisa Tetznerin Musta veljeskunta ja Louisa M. Alcottin Pikku miehiä kuuluivat myös kestosuosikkeihin. Neiti Etsivien kirjoittajapoolissakin taisi olla nainen jos toinenkin. Toki luinkin kaiken mikä ei päässyt karkuun tietosanakirjoista aina pinoihin Hertta-sarjoja.
Vaikka Sofi Oksasen teokset ovatkin olleet viime vuosien vaikuttavimpia lukemiani, on kaikkien aikojen mieleenjääneimmissä varmaankin enemmän miesten tuotoksia. Aihepiirien takia ainakin, ja vaikea kuvitella, että nainen olisi kirjoittanut vaikkapa Leijat Helsingin yllä samalla tavalla. Toisaalta Härkönen onnistui Häräntappoaseessa aika hyvin Alpo Korvana.
Olisiko kirjoitustyyleissä eroja sukupuolten välillä? Näppituntumalla sanoisin, että kyllä, mutta asiaa lienee tutkittu oikeastikin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
