TV-sarjaksi sovitettuna Där vi en gång gått on toki jäykkä ja jotenkin litteä, mutten silti kadu tähänastisten osien katsomista. Onneksi en tunne sadan vuoden takaisia tapoja tai silloista ruotsin kieltä niin tarkkaan, että mikään niissä häiritsisi. Ryysyläisten puhtaina pysyvät ryysyt kyllä.
Ja kiintoisaa nähdä, miten historiallista Helsinkiä on tavoiteltu suomalaisella budjetilla. Ja näyttelijätär, joka ainakin tähän saakka on tehnyt juuri oikeanlaisen, härnäävän kiehtovan Lucien.
Vuoden 1918 tapahtumien henki löytyi sen verran uskottavasti, että muutama raakuus teki mieli pikakelata ohi. Ja välillä huomasin melkein toivovani, että Musta Enkeli ampuisi Cedin. Loukattu ylpeydentunto saattaa olla yksi niistä motivaattoreista, jotka saavat aikaan kaameinta jälkeä.
Pitää kohta kaivaa kirja hyllystä ja lukea se taas.
torstai 29. joulukuuta 2011
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Ankkalammen ahdingosta, taas
Kjell Westö kirjoittaa Halkeamien esipuheessa:
Nyt julkaisen tämän kirjan tilanteessa, jossa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä sanelevat pitkälti perussuomalaiset, ja jossa ruotsin kieli on monella tavoin vastatuulessa.
Tätä persupaniikkia taas ihmettelen, mutta kaipa kyse on perspektiiveistä. Itse kun en näe ympärilläni persusanelua vaan lähinnä heistä huolestuneita edistyksellisiä.
Ja suomenkielisenä mietin, mitä se ruotsin kielen vastatuuli on. Pakkoruotsin kyseenalaistamista vai muutakin, mitä? Luultavasti tietäisin, jos lukisin Hufvudstadsbladetia päivittäin.
Edempänä Westö:
Jo pienestä pojasta lähtien olen tiennyt, että Helsingin kaduilla ja pihoilla voi saada selkäänsä, jos puhuu ruotsia.
Suomenkielisenä, jälleen, en muista yhtään sellaista tapausta, mutten ilmiötä kiistäkään. Toisaalta muistan, että Helsingin kaduilla ja pihoilla on saattanut saada selkäänsä hyvinkin monella täysin älyttömällä perusteella.
Kirjoittaakseen terävästi olisi oltava jyrkästi puolesta tai mieluiten vastaan, mutten tässäkään osaa. Mietin vain, miltä tämä maa näyttää ruotsinkielisen silmin. Niin tuntuu miettivän kirjailijakin.
Nyt julkaisen tämän kirjan tilanteessa, jossa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä sanelevat pitkälti perussuomalaiset, ja jossa ruotsin kieli on monella tavoin vastatuulessa.
Tätä persupaniikkia taas ihmettelen, mutta kaipa kyse on perspektiiveistä. Itse kun en näe ympärilläni persusanelua vaan lähinnä heistä huolestuneita edistyksellisiä.
Ja suomenkielisenä mietin, mitä se ruotsin kielen vastatuuli on. Pakkoruotsin kyseenalaistamista vai muutakin, mitä? Luultavasti tietäisin, jos lukisin Hufvudstadsbladetia päivittäin.
Edempänä Westö:
Jo pienestä pojasta lähtien olen tiennyt, että Helsingin kaduilla ja pihoilla voi saada selkäänsä, jos puhuu ruotsia.
Suomenkielisenä, jälleen, en muista yhtään sellaista tapausta, mutten ilmiötä kiistäkään. Toisaalta muistan, että Helsingin kaduilla ja pihoilla on saattanut saada selkäänsä hyvinkin monella täysin älyttömällä perusteella.
Kirjoittaakseen terävästi olisi oltava jyrkästi puolesta tai mieluiten vastaan, mutten tässäkään osaa. Mietin vain, miltä tämä maa näyttää ruotsinkielisen silmin. Niin tuntuu miettivän kirjailijakin.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Tapaninmyrsky, kuulemma
Illalla peltikatot rumisivat. Niin vielä päivälläkin vintiltä pyykkejä hakiessa, mutta tuuli oli selvästi laantumassa.
Poliisin tiedote varoitti helsinkiläisiä menemästä ulos myrskyyn, vaan iltapäivällä show oli selvästi jo ohi. Dramaattisempaa ei näkynyt kuin katolta jalkakäytävälle pudonnut ilmastointipiipun peltisuojus ja Taiviksen puistosta jalkakäytävän tukkeeksi kaatunut pensasmainen puu.
Seurasaarenselällä aalto aaltoa ajeli, mutta vain harvakseltaan vaahtopääksi asti. Vesi velloi kyllä korkealla. Taivallahden pohjukassa meri oli noussut kulku-uralle. Taivalsaaren kainalossa vesi tulvi rantakaistaleen yli ja minigolfkentän aidan ali.
Hietarannan hiekasta meri oli peittänyt puolet ja huuhteli laatoitusta uuden kahvilan portaiden juuressa. Aallot murtuivat pärskeiksi rannan lounaiskulman kallioihin.
Räpsin ruudun ja toisenkin, havainnollistavaa kuvakulmaa en vain keksinyt.
Väinämöisen kenttä kostea, silti täydessä jalkapallokunnossa. Kallioiden juurella vihersivät nurmikot.
Tapaninpäivänä 2011.
Poliisin tiedote varoitti helsinkiläisiä menemästä ulos myrskyyn, vaan iltapäivällä show oli selvästi jo ohi. Dramaattisempaa ei näkynyt kuin katolta jalkakäytävälle pudonnut ilmastointipiipun peltisuojus ja Taiviksen puistosta jalkakäytävän tukkeeksi kaatunut pensasmainen puu.
Seurasaarenselällä aalto aaltoa ajeli, mutta vain harvakseltaan vaahtopääksi asti. Vesi velloi kyllä korkealla. Taivallahden pohjukassa meri oli noussut kulku-uralle. Taivalsaaren kainalossa vesi tulvi rantakaistaleen yli ja minigolfkentän aidan ali.Hietarannan hiekasta meri oli peittänyt puolet ja huuhteli laatoitusta uuden kahvilan portaiden juuressa. Aallot murtuivat pärskeiksi rannan lounaiskulman kallioihin.
Räpsin ruudun ja toisenkin, havainnollistavaa kuvakulmaa en vain keksinyt.
Väinämöisen kenttä kostea, silti täydessä jalkapallokunnossa. Kallioiden juurella vihersivät nurmikot.
Tapaninpäivänä 2011.
maanantai 26. joulukuuta 2011
Urkujen pauhu kalliokirkossa
Haukotellessani aattoaamuani alkuun oli riisipuuro jo valmista.
Ensin kuitenkin tavanomaiset kolme mukillista maitokahvia ja sanomalehti. Ei kokonaan, sillä pyhiksikin oli riitettävä.
Harmaan sateen halki Temppeliaukion kirkkoon, joka sorisikin jo melkein täynnä väkeä. Reunalta löytyi vielä tilaa. Tuolla tuttu perhe koulusta, tuolla päiväkodista, tuolla naapurista, tuolla muskarista, tuolla muuten vain. Ja ohjelmansuorittajat koulun adventtihartauksista ja seurakunnan sählykerhosta ja.
Yhteisöön varsinaisesti kuulumattomana kumarrun kirkonmenoissa oikeissa kohdissa, mutta hiljaa, ja vaikenen muiden mumistessa, mutta tunnelmasta nautin. Annan katseeni kiertää urkupillejä, kiviseiniä ja katon kuparikertoja. Urkujen sointi täyttää mielen. Aaton epistola oli lyhyt ja rupeama muutenkin, ehkä lasten jaksettavaksi mitoitettu. Enkeli taivaan vain jäi jostain syystä puuttumaan. Sen viimeisen säkeistön pauhun olisin halunnut kuulla.
Lahjapussien vaihto ja toivotukset naapurien kanssa, samaa matkaa. Kotona kahvit ja kookospalloja Kiekko-Vantaan juniorien tueksi.
Illan pimettyä katettiin pöytä. Minulle savusiikaa, graavilohta, kylmäsavulohta, sinappisilliä, perunoita ja kylmää olutta. Sitten karjalanpaistia, laatikoita ja kinkkuakin siivu. Meidän sukupolvemme ei ole enää syönyt lipeäkalaa, lapsia eivät kiinnosta laatikot. Ehkä ne putoavat perinteestä seuraavaksi.
Outoa kyllä, seuraava sukupolvi ei kiirehtinyt lahjojen jakoa.
Aloitin omieni nauttimisen mahallani lattialla Matti Hagmanin elämänkerrasta, josta kirjoittaisin joulupäivän iltana lisää toisaalle.
Kjell Westön uusimman sulkeutuessa sohvalla kävi joulupäivä jo viidettä tuntiaan.
Ensin kuitenkin tavanomaiset kolme mukillista maitokahvia ja sanomalehti. Ei kokonaan, sillä pyhiksikin oli riitettävä.
Harmaan sateen halki Temppeliaukion kirkkoon, joka sorisikin jo melkein täynnä väkeä. Reunalta löytyi vielä tilaa. Tuolla tuttu perhe koulusta, tuolla päiväkodista, tuolla naapurista, tuolla muskarista, tuolla muuten vain. Ja ohjelmansuorittajat koulun adventtihartauksista ja seurakunnan sählykerhosta ja.Yhteisöön varsinaisesti kuulumattomana kumarrun kirkonmenoissa oikeissa kohdissa, mutta hiljaa, ja vaikenen muiden mumistessa, mutta tunnelmasta nautin. Annan katseeni kiertää urkupillejä, kiviseiniä ja katon kuparikertoja. Urkujen sointi täyttää mielen. Aaton epistola oli lyhyt ja rupeama muutenkin, ehkä lasten jaksettavaksi mitoitettu. Enkeli taivaan vain jäi jostain syystä puuttumaan. Sen viimeisen säkeistön pauhun olisin halunnut kuulla.
Lahjapussien vaihto ja toivotukset naapurien kanssa, samaa matkaa. Kotona kahvit ja kookospalloja Kiekko-Vantaan juniorien tueksi.Illan pimettyä katettiin pöytä. Minulle savusiikaa, graavilohta, kylmäsavulohta, sinappisilliä, perunoita ja kylmää olutta. Sitten karjalanpaistia, laatikoita ja kinkkuakin siivu. Meidän sukupolvemme ei ole enää syönyt lipeäkalaa, lapsia eivät kiinnosta laatikot. Ehkä ne putoavat perinteestä seuraavaksi.
Outoa kyllä, seuraava sukupolvi ei kiirehtinyt lahjojen jakoa.
Aloitin omieni nauttimisen mahallani lattialla Matti Hagmanin elämänkerrasta, josta kirjoittaisin joulupäivän iltana lisää toisaalle.
Kjell Westön uusimman sulkeutuessa sohvalla kävi joulupäivä jo viidettä tuntiaan.
perjantai 23. joulukuuta 2011
Yö työnjohtajana
Ajatus univelkojen lyhentämisestä aikaisella nukkumaanmenolla jää haaveeksi, kun lapsi kömpii silmiään hieroen makkarista ja ilmoittaa, että on huono olo.
WC:n laatoitusurakkaa valvoessa kello tikittää vuoden jotakuinkin pisintä yötä nippuun, talo narahtelee, hissi humisee, ovi kolahtaa, postiluukku räpsähtää ja aamun lehti läsähtää eteismatolle.
Samalla voi lukea iPadista Wikipedian juttuja sotilasilmailun onnettomuuksista kautta aikojen. En ollut kuullutkaan USS Forrestalin palosta Vietnamin sodassa vuonna 1967. Lentokoneet täynnä polttoainetta ja ammuksia odottivat lentotukialuksen kannella lähtökäskyä Tonkinin lahdelle kun sähkövika laukaisi yhden Phantomin Zuni-raketin, joka osui toiseen koneeseen muuttaen lentokannen lentobensiinin, pommien, rakettien ja ohjusten infernoksi. Ensimmäisen pommin räjähdys tappoi aluksen koulutetut palomiehet, ja loput sammuttivat paloa parhaansa mukaan seuraavaan päivään saakka. Yksi osasto suihkutti liekkeihin yhdestä suunnasta sammutusvaahtoa, toinen osasto toisesta suunnasta merivettä, joka huuhtoi vaahdon pois ja samalla liekehtivän lentobensiinin kanteen räjähtäneistä aukoista aluksen sisätiloihin. Kuolleita oli 134 ja loukkaantuneita lisäksi 161. Tapauksen opetuksena lentokansille alettiin rakentaa automaattivaahdotusjärjestelmiä ja merisotilaat kouluttaa ennen kaikkea palomiehiksi.
Seitsemän jälkeen siirryin sänkyyn olohuoneen lattialta, johon olin nukahtanut. Tautikin näytti alkaneen laantua.
WC:n laatoitusurakkaa valvoessa kello tikittää vuoden jotakuinkin pisintä yötä nippuun, talo narahtelee, hissi humisee, ovi kolahtaa, postiluukku räpsähtää ja aamun lehti läsähtää eteismatolle.
Samalla voi lukea iPadista Wikipedian juttuja sotilasilmailun onnettomuuksista kautta aikojen. En ollut kuullutkaan USS Forrestalin palosta Vietnamin sodassa vuonna 1967. Lentokoneet täynnä polttoainetta ja ammuksia odottivat lentotukialuksen kannella lähtökäskyä Tonkinin lahdelle kun sähkövika laukaisi yhden Phantomin Zuni-raketin, joka osui toiseen koneeseen muuttaen lentokannen lentobensiinin, pommien, rakettien ja ohjusten infernoksi. Ensimmäisen pommin räjähdys tappoi aluksen koulutetut palomiehet, ja loput sammuttivat paloa parhaansa mukaan seuraavaan päivään saakka. Yksi osasto suihkutti liekkeihin yhdestä suunnasta sammutusvaahtoa, toinen osasto toisesta suunnasta merivettä, joka huuhtoi vaahdon pois ja samalla liekehtivän lentobensiinin kanteen räjähtäneistä aukoista aluksen sisätiloihin. Kuolleita oli 134 ja loukkaantuneita lisäksi 161. Tapauksen opetuksena lentokansille alettiin rakentaa automaattivaahdotusjärjestelmiä ja merisotilaat kouluttaa ennen kaikkea palomiehiksi.
Seitsemän jälkeen siirryin sänkyyn olohuoneen lattialta, johon olin nukahtanut. Tautikin näytti alkaneen laantua.
torstai 22. joulukuuta 2011
Äidinkielen jäännökset löydetty ojasta
Twitteristä:
@ Karde Paljonko sinä maksaisit näin surkealla copylla varustetusta piilomainonnasta? bit.ly/utVJcG (JSN:n päätös bit.ly/v4EDmp )
JSN:n päätöksen mukaan tekstin on kirjoittanut toimittaja eikä esimerkiksi ala-asteikäinen työelämään tutustuja.
Ehkä toimittaja on halunnut tekstinsä laadulla vain protestoida epämieluisaa työtehtävää.
(Edit klo 14.41: Tekstiä ei enää löydy linkin takaa.)
@ Karde Paljonko sinä maksaisit näin surkealla copylla varustetusta piilomainonnasta? bit.ly/utVJcG (JSN:n päätös bit.ly/v4EDmp )
JSN:n päätöksen mukaan tekstin on kirjoittanut toimittaja eikä esimerkiksi ala-asteikäinen työelämään tutustuja.
Ehkä toimittaja on halunnut tekstinsä laadulla vain protestoida epämieluisaa työtehtävää.
(Edit klo 14.41: Tekstiä ei enää löydy linkin takaa.)
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Psykedeelistä progea
Edistykselliset.
Vuonna 1967 suomalainen rock
astui edistyksen aikaan. Love records -klassikoilla kukoistaneessa
progressiivisessa rockissa soi yhden sukupolven unelma. Mitä progen
ihanteille kävi myöhemmin?
Katsoin progejakson aikanaan TV:stä, mutta kesti se uudemmankin kerran YLE Areenasta.
Viimeiset pari päivää onkin sitten tullut kuunneltua lähinnä Wigwamia.
Katsoin progejakson aikanaan TV:stä, mutta kesti se uudemmankin kerran YLE Areenasta.
Viimeiset pari päivää onkin sitten tullut kuunneltua lähinnä Wigwamia.
tiistai 20. joulukuuta 2011
Hetken tao klo 9.07
Lumettomalla pitävällä asvaltilla oli helppo kävellä ja tihkusadetta vihmova kostea ilma hyvää hengittää.
Helsingin ikuisen kylmän tuulen kerrankin tauottua tuntui aamuilma iholla pehmeältä.
Helsingin ikuisen kylmän tuulen kerrankin tauottua tuntui aamuilma iholla pehmeältä.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Urheilua ja musiikkia vol
Sade piiskasi Jäähallin parkkipaikkaa, tuuli repi varjoja.
Luisteluseuran joulutapahtuma harjoitushallissa eteni nuorimmista vanhimpiin ja huipentui maailmanmestarien vapaaohjelmaan. Liian tarkasti katsoen toki nutturat vinkuvat kireyttä ja meikit ovat voimakkaat, mutta kokonaisuus silti eittämättömän esteettinen. Musiikki, puvut, tarkan samanaikaiset liikkeet, liitelevän kepeä vauhti taustanaan tieto siihen vaadittavasta voimasta.
Luistelu on melkein kuin lentämistä.
Mitäpä siitä, vaikka käytävillä tungeksittiin, vessajono ei vetänyt ja riviä ylempänä yksi tenava kirkui ja toinen potki selkään.
Ulkona Nordenskiöldinkadulla satoi entistä enemmän.
Kotona kuivaa ja lämmintä. Kahvi tippumaan.
Sunnuntaiaamuna Jätkäsaaren aukeilla satoi. Sisällä kuplassa peli oli alkusyksyä tasokkaampaa ja puffettipöydän glögi ja leivonnaiset mitä maukkaimpia. Suosikkipelaajani suoritti taitojensa ylärajoilla, ja rankkarialueen rajalta lauottu maalivahdin käsien kautta verkkoon uponnut pallo lämmitti lisää. Lähtiessä jaetut korvapuustit ja pillimehut lievittivät tappioiden kirvelyä.
Kotona päikkärit ja Aston Villa - Liverpool.
Ulkona sade tuntui välillä tauonneen.
Luisteluseuran joulutapahtuma harjoitushallissa eteni nuorimmista vanhimpiin ja huipentui maailmanmestarien vapaaohjelmaan. Liian tarkasti katsoen toki nutturat vinkuvat kireyttä ja meikit ovat voimakkaat, mutta kokonaisuus silti eittämättömän esteettinen. Musiikki, puvut, tarkan samanaikaiset liikkeet, liitelevän kepeä vauhti taustanaan tieto siihen vaadittavasta voimasta.
Luistelu on melkein kuin lentämistä.
Mitäpä siitä, vaikka käytävillä tungeksittiin, vessajono ei vetänyt ja riviä ylempänä yksi tenava kirkui ja toinen potki selkään.
Ulkona Nordenskiöldinkadulla satoi entistä enemmän.
Kotona kuivaa ja lämmintä. Kahvi tippumaan.
Sunnuntaiaamuna Jätkäsaaren aukeilla satoi. Sisällä kuplassa peli oli alkusyksyä tasokkaampaa ja puffettipöydän glögi ja leivonnaiset mitä maukkaimpia. Suosikkipelaajani suoritti taitojensa ylärajoilla, ja rankkarialueen rajalta lauottu maalivahdin käsien kautta verkkoon uponnut pallo lämmitti lisää. Lähtiessä jaetut korvapuustit ja pillimehut lievittivät tappioiden kirvelyä.
Kotona päikkärit ja Aston Villa - Liverpool.
Ulkona sade tuntui välillä tauonneen.
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Kahdella vuosituhannella
Ruutuvihosta:
Keskiviikko 8.2.1984
Töissä 7-15, välillä asevelvollisuustarkastuksessa Kirstinkadulla: Luokitus A1 - Kotona oleilua - V ja H meille - mentiin Tavalle katsomaan Sielun Veljiä - Siellä 4 pitkää - Kotiin 00.10.
Bändi ja kappaleet olivat kestäneet aikaa paljon paremmin kuin kuulijat, jotka olivat rypistyneet ja tukevoituneet keski-ikään. Hytkyi seassa jokunen nuorempikin.
Silloin ei vilissyt iPhoneja nousemassa väkijoukosta suorille käsille tähtäilemään kuvia. Noista valoista olisi kyllä saanut hyviäkin ruutuja, mutten käynyt edes yrittämään puhelimella.
Huda huda, Ikävä ja Emil Zatopek kolisivat edelleen kovimmin. Viimeksi mainittua laulettiin sinäkin yhtenä kesäaamuna kun M:n kanssa juostiin valomerkin jälkeen Hietaniemenkatua hautausmaan kivimuurin viertä beachille päin. Viime vuosituhannella. Vertailua ja muistelua ei voi tuollaisessa tilaisuudessa välttää.
Lähtiessä palasi Calamari Unionin kohtaus, jossa Frank ja Frank ajavat takinliepeet hulmuten skootterilla sisään ja baaritiskille.
Uuden vuorokauden puolella puhuttiin lähikrouvissa vielä monta asiaa parempaan ryhtiin.
Aamulla väsytti, muttei jomottanut. Jaksoi katsoa perjantaina tallennettua vanhaa dokumenttia Matti Yrjänä Joensuusta.
Keskiviikko 8.2.1984
Töissä 7-15, välillä asevelvollisuustarkastuksessa Kirstinkadulla: Luokitus A1 - Kotona oleilua - V ja H meille - mentiin Tavalle katsomaan Sielun Veljiä - Siellä 4 pitkää - Kotiin 00.10.
Bändi ja kappaleet olivat kestäneet aikaa paljon paremmin kuin kuulijat, jotka olivat rypistyneet ja tukevoituneet keski-ikään. Hytkyi seassa jokunen nuorempikin.
Silloin ei vilissyt iPhoneja nousemassa väkijoukosta suorille käsille tähtäilemään kuvia. Noista valoista olisi kyllä saanut hyviäkin ruutuja, mutten käynyt edes yrittämään puhelimella.
Huda huda, Ikävä ja Emil Zatopek kolisivat edelleen kovimmin. Viimeksi mainittua laulettiin sinäkin yhtenä kesäaamuna kun M:n kanssa juostiin valomerkin jälkeen Hietaniemenkatua hautausmaan kivimuurin viertä beachille päin. Viime vuosituhannella. Vertailua ja muistelua ei voi tuollaisessa tilaisuudessa välttää.
Lähtiessä palasi Calamari Unionin kohtaus, jossa Frank ja Frank ajavat takinliepeet hulmuten skootterilla sisään ja baaritiskille.
Uuden vuorokauden puolella puhuttiin lähikrouvissa vielä monta asiaa parempaan ryhtiin.
Aamulla väsytti, muttei jomottanut. Jaksoi katsoa perjantaina tallennettua vanhaa dokumenttia Matti Yrjänä Joensuusta.
perjantai 16. joulukuuta 2011
Votkaa Evropeiskajan valuuttabaarissa
Hyvästi toverit! osui TV-ruudusta silmiin aivan vahingossa eräänä sunnuntai-iltapäivänä, mutta sitten onkin pitänyt katsoa kaikki jaksot YLE Areenasta. Ensimmäisen katseluaika siellä näyttää päättyvän tänään, muita vielä ehtii.
Lähestymistapa ei ehkä ole tieteellisin, mutta kiehtova kumminkin. Vanhat filmit sosialistisen paratiisin veljeydestä: Vilkuttavat pioneerit, metallitehtaassa iloisina ahkeroivat työläiset, aatetta imperialisteilta puolustavat tanssivat sotilaat. Ja sitten ihmiset muistelemassa sitä tummempaa puolta Virossa, Puolassa, Romaniassa, Tshekkoslovakiassa... Ja bonuksena mietiskelevän kertojan rooliin osoitetun Tatjana Nekrasovin (pitäisikö olla -van?) kiehtovat kasvot.
Vilahtavat siellä jossain myös Helsinki, ETYK 1975, Kekkonen ja Tiedonantajan etusivu
Lainaus YLEn esittelyn kommenttiketjusta: "Kapitalismi on haudan partaalla, mutta kommunismi on askeleen edellä."
Sarjan omat sivut
Meille, jotka muistamme radiouutisten pitkät selostukset Ahti Karjalaisen ja Nikolai Patolitshevin hyvässä hengessä käymistä bilateraalisista kauppaneuvotteluista seuraavalle viisivuotiskaudelle.
Lähestymistapa ei ehkä ole tieteellisin, mutta kiehtova kumminkin. Vanhat filmit sosialistisen paratiisin veljeydestä: Vilkuttavat pioneerit, metallitehtaassa iloisina ahkeroivat työläiset, aatetta imperialisteilta puolustavat tanssivat sotilaat. Ja sitten ihmiset muistelemassa sitä tummempaa puolta Virossa, Puolassa, Romaniassa, Tshekkoslovakiassa... Ja bonuksena mietiskelevän kertojan rooliin osoitetun Tatjana Nekrasovin (pitäisikö olla -van?) kiehtovat kasvot.
Vilahtavat siellä jossain myös Helsinki, ETYK 1975, Kekkonen ja Tiedonantajan etusivu
Lainaus YLEn esittelyn kommenttiketjusta: "Kapitalismi on haudan partaalla, mutta kommunismi on askeleen edellä."
Sarjan omat sivut
Meille, jotka muistamme radiouutisten pitkät selostukset Ahti Karjalaisen ja Nikolai Patolitshevin hyvässä hengessä käymistä bilateraalisista kauppaneuvotteluista seuraavalle viisivuotiskaudelle.
Tuttu sabluuna
The Scarpetta Factor oli sitä tuttua itseään.
Kiireiset stressaantuneet Scarpetta, Benton ja Berger, vanha kunnon ihmenainen Lucy. Kaikki vaurautta ja taloudellista turvallisuutta uhkuen, vaikka kovasti ponzeista ja madoffeista puhuttiinkin.
Tässä sakissa luuseritohtori Agee valui kaikesta huolimatta melkein sympaattisimmaksi.
Tietokoneet, helikopterit, kirurgin välineet, autot, pomminpurkajat, taktiset paidat, aseet, älypuhelimet ja käsiradiot toimivat, mutta jos sitä päähenkilöiden välistä ihmissuhdeskeidaa olisi tullut vielä rivikin, olisin alkanut kirkua.
Loppu haiskahti kiireessä kirjoitetulta, mutta kaipa langanpäät saatiin jotenkuten kiedottua yhteen.
Kaksi ja puoli tähteä.
Kiireiset stressaantuneet Scarpetta, Benton ja Berger, vanha kunnon ihmenainen Lucy. Kaikki vaurautta ja taloudellista turvallisuutta uhkuen, vaikka kovasti ponzeista ja madoffeista puhuttiinkin.
Tässä sakissa luuseritohtori Agee valui kaikesta huolimatta melkein sympaattisimmaksi.
Tietokoneet, helikopterit, kirurgin välineet, autot, pomminpurkajat, taktiset paidat, aseet, älypuhelimet ja käsiradiot toimivat, mutta jos sitä päähenkilöiden välistä ihmissuhdeskeidaa olisi tullut vielä rivikin, olisin alkanut kirkua.
Loppu haiskahti kiireessä kirjoitetulta, mutta kaipa langanpäät saatiin jotenkuten kiedottua yhteen.
Kaksi ja puoli tähteä.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Koivu ja tähti
Hotellin edessä seisoi mies tyhjän taksiruudun edessä. Minä tartuin tiukemmin kassiini ja lähdin kävelemään kohti asemaa. Ohittavissa busseissa luki valokirjaimin Bahnhof, siellä täällä myöhäisiä töihinmenijöitä.
Grüezi, tervehti aseman lipunmyyjä. Paikalliset tuntuvat sanovan myös merci, salut ja ciao.
Lausannen-juna odotti jo kakkosraiteella. Vaunussa kaikuivat lähinnä ruotsi ja suomi. Vaaleanharmaan taivaan alla vihreitä laitumia, Märklin-seteistä kopioituja kyliä jyrkkäkattoisine taloineen, horisontissa jylhät lumihuippuiset vuoret. Viereen istui harmaahapsinen vanha pariskunta hymyillen ystävällisesti.
Kentän checkinissä rauhallista, joten aikaa jäi taas. Kioskista Patricia Cornwellin The Scarpetta Factor, taxfreestä anopille Tobleronea, muuten makeisvalikoima ei ollut suomalaista tasoa. Olisin ottanut calvadostakin, mutta en sentään litran pulloa. Odotusaulan fiinistä tiskistä lounaaksi appelsiinimehua ja poulet curry, joka oli keltaiseksi sävytettyjä kananpaloja pyöreän sämpylän välissä, 15 frangia, merci.
Boarding completed, purseri kuulutti, ja täyttä olikin. Swissair-pyrstöisiä rullasi jonoon odottamaan vuoroaan, ja Klotenin kiitotie ampui koneet vuorollaan tihkusateiseen sumuun. Kukin lähtökiito nostatti komean vesipilven, niin varmaan meidänkin. Pelaajat selasivat, mitä heidän suorituksestaan kotimaan lehdissä sanottiin. Ei hirveästi. Kirjassa Kay Scarpetta oli yhtä kiireinen kuin aina, juustopurilainen ja ranskalaisetkin jäivät syömättä. Minä otin teetä ilman lisukkeita.
Rönnen yllä kapteeni onnitteli joukkuetta saavutuksesta ja kertoi lentoaikaa olevan jäljellä tunnin verran.
Kierrosten pudotessa kone vajosi maitomaiseen pilvimassaan ja yhtäkkiä mustaan suomalaiseen talviyöhön. Pilvenrepaleiden välistä vilkkuivat oranssinkeltaiset tiet ja kaupunginosat. Pehmeä lasku ja gate arrival.
Suomi tervehti poikaansa mustalta taivaalta vihmovalla jäävedellä ja kylmänkostealla tuulella. Kotoinen olo.
Grüezi, tervehti aseman lipunmyyjä. Paikalliset tuntuvat sanovan myös merci, salut ja ciao.
Lausannen-juna odotti jo kakkosraiteella. Vaunussa kaikuivat lähinnä ruotsi ja suomi. Vaaleanharmaan taivaan alla vihreitä laitumia, Märklin-seteistä kopioituja kyliä jyrkkäkattoisine taloineen, horisontissa jylhät lumihuippuiset vuoret. Viereen istui harmaahapsinen vanha pariskunta hymyillen ystävällisesti.Kentän checkinissä rauhallista, joten aikaa jäi taas. Kioskista Patricia Cornwellin The Scarpetta Factor, taxfreestä anopille Tobleronea, muuten makeisvalikoima ei ollut suomalaista tasoa. Olisin ottanut calvadostakin, mutta en sentään litran pulloa. Odotusaulan fiinistä tiskistä lounaaksi appelsiinimehua ja poulet curry, joka oli keltaiseksi sävytettyjä kananpaloja pyöreän sämpylän välissä, 15 frangia, merci.
Boarding completed, purseri kuulutti, ja täyttä olikin. Swissair-pyrstöisiä rullasi jonoon odottamaan vuoroaan, ja Klotenin kiitotie ampui koneet vuorollaan tihkusateiseen sumuun. Kukin lähtökiito nostatti komean vesipilven, niin varmaan meidänkin. Pelaajat selasivat, mitä heidän suorituksestaan kotimaan lehdissä sanottiin. Ei hirveästi. Kirjassa Kay Scarpetta oli yhtä kiireinen kuin aina, juustopurilainen ja ranskalaisetkin jäivät syömättä. Minä otin teetä ilman lisukkeita.Rönnen yllä kapteeni onnitteli joukkuetta saavutuksesta ja kertoi lentoaikaa olevan jäljellä tunnin verran.
Kierrosten pudotessa kone vajosi maitomaiseen pilvimassaan ja yhtäkkiä mustaan suomalaiseen talviyöhön. Pilvenrepaleiden välistä vilkkuivat oranssinkeltaiset tiet ja kaupunginosat. Pehmeä lasku ja gate arrival.
Suomi tervehti poikaansa mustalta taivaalta vihmovalla jäävedellä ja kylmänkostealla tuulella. Kotoinen olo.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Keltainen kanisteri, paristot ja painelevy
Sean Raymentin kirja pomminpurkajista Afganistanissa oli hajanainen ja toisteli rasittavasti samoja asioita. Silti se tavoitti tunnelman ja taustoitti Twitter-virtaani säännöllisesti putkahtavia BBC:n sähkeitä, kuinka taas yksi brittisotilas on saanut surmansa.
Kirjassa yllättää etenkin räjähtävien ansojen määrä. Koalition sotilaiden stressi kasvaa melkoiseksi kun joutuu varomaan ja epäilemään jokaista askeltaan, usein jopa oman tukikohtansa alueella.
Partiot ja saattueet etenevät etanan vauhtia, miinanraivaajat edessä maaperää skannaten, ja vingahdus laitteesta tietää pysähdystä ja usein ekspertin, joita on aina liian vähän, kutsumista paikalle. Aina ei laite löydä ansaa, ja silloin ollaan tuurin varassa.
Väijytyksen periaatteet ovat samat kuin jo muinaisissa sodissa, ja suomalaisellekin sotilaalle opetetaan, että miinoite on tehoton jollei sitä saada muiden aseiden tulen alle. Samalla hetkellä kun valtava pamahdus vie partiolta kuulon, Afganistanin maaperä nousee läpinäkymättömäksi pölypilveksi, paras kaveri nytkähtelee verilammikossa ilman jalkoja ja jokaisen pulssi ampaisee paniikkilukemiin, avaa vihollinen tulen singoilla, konekivääreillä, Kalashnikoveilla ja Dragunoveilla. Yksi irtileikkautunut raaja jättää neljä minuuttia aikaa kiristyssiteen asettamiseen ja jokainen lisää lyhentää sitä yhdellä minuutilla, kirjassa ynnätään. Mutta ei kannata rynnätä kiireellä apuun, sillä siellä missä on yksi ansoite, on useampia, ja lisää todennäköisimmällä helikopterin laskeutumispaikalla ja myös reitillä sinne, koska talibanit eivät ole tyhmiä ja tuntevat brittien rutiinit. Joten ensimmäinen tehtävä on koota itsensä, valmistautua vastaamaan tuleen ja raivata reitti ensin haavoittuneen luokse ja sitten evakuointiin.
Tuo kaikki syö sotilaiden motivaatiota rotan lailla, ja se on tietysti tarkoituskin. Kirja ei anna erityisen ruusuista kuvaa Afganistanin tulevaisuudesta. Teillä on kellot mutta aika kuuluu meille, tiivistää vastapuoli.
Ympäristö on tietenkin toinen, mutta Suomen maanpuolustusta ajatellen pistää silmään, miten ahtaalle päättäväiset taistelijat ja yksinkertaiset aseet saavat suurvalta-armeijan tekniikoineen, helikoptereineen ja panssariajoneuvoineen.
Henkilömiinat ja muut ansoitteet ovat omiaan epäsymmetriseen sodankäyntiin. Vaikka ei talebaneilla juuri tehdastekoisia miinoja ole, neuvostoaikaisia sotilasräjähteitä kylläkin. Vaan käytännössä rajattomasti ammoniumnitraattia lannoitteista, samaa tavaraa kuin Breivikillä.
Kirjassa yllättää etenkin räjähtävien ansojen määrä. Koalition sotilaiden stressi kasvaa melkoiseksi kun joutuu varomaan ja epäilemään jokaista askeltaan, usein jopa oman tukikohtansa alueella.
Partiot ja saattueet etenevät etanan vauhtia, miinanraivaajat edessä maaperää skannaten, ja vingahdus laitteesta tietää pysähdystä ja usein ekspertin, joita on aina liian vähän, kutsumista paikalle. Aina ei laite löydä ansaa, ja silloin ollaan tuurin varassa.
Väijytyksen periaatteet ovat samat kuin jo muinaisissa sodissa, ja suomalaisellekin sotilaalle opetetaan, että miinoite on tehoton jollei sitä saada muiden aseiden tulen alle. Samalla hetkellä kun valtava pamahdus vie partiolta kuulon, Afganistanin maaperä nousee läpinäkymättömäksi pölypilveksi, paras kaveri nytkähtelee verilammikossa ilman jalkoja ja jokaisen pulssi ampaisee paniikkilukemiin, avaa vihollinen tulen singoilla, konekivääreillä, Kalashnikoveilla ja Dragunoveilla. Yksi irtileikkautunut raaja jättää neljä minuuttia aikaa kiristyssiteen asettamiseen ja jokainen lisää lyhentää sitä yhdellä minuutilla, kirjassa ynnätään. Mutta ei kannata rynnätä kiireellä apuun, sillä siellä missä on yksi ansoite, on useampia, ja lisää todennäköisimmällä helikopterin laskeutumispaikalla ja myös reitillä sinne, koska talibanit eivät ole tyhmiä ja tuntevat brittien rutiinit. Joten ensimmäinen tehtävä on koota itsensä, valmistautua vastaamaan tuleen ja raivata reitti ensin haavoittuneen luokse ja sitten evakuointiin.
Tuo kaikki syö sotilaiden motivaatiota rotan lailla, ja se on tietysti tarkoituskin. Kirja ei anna erityisen ruusuista kuvaa Afganistanin tulevaisuudesta. Teillä on kellot mutta aika kuuluu meille, tiivistää vastapuoli.
Ympäristö on tietenkin toinen, mutta Suomen maanpuolustusta ajatellen pistää silmään, miten ahtaalle päättäväiset taistelijat ja yksinkertaiset aseet saavat suurvalta-armeijan tekniikoineen, helikoptereineen ja panssariajoneuvoineen.
Henkilömiinat ja muut ansoitteet ovat omiaan epäsymmetriseen sodankäyntiin. Vaikka ei talebaneilla juuri tehdastekoisia miinoja ole, neuvostoaikaisia sotilasräjähteitä kylläkin. Vaan käytännössä rajattomasti ammoniumnitraattia lannoitteista, samaa tavaraa kuin Breivikillä.
perjantai 9. joulukuuta 2011
Aamiainen
Herkimmin heläjää haudutettujen herkkusienten ja munakokkelin duetto. Kahden pienen sämpylän väliin kalkkunaa ja maustekurkkua, mutta kumpaa juustoa, Emmentaleria vai Appenzelleriä? Molempia.
Aluksi kuitenkin kohtuuttoman kokoinen kulhollinen myslejä kalpeimman tarjolla olevan maidon kera.
St.Galler Tagblatt, jonka ehkä ehtii aamiaiskeskusteluilta avata.
torstai 8. joulukuuta 2011
Mentaliteettisanoja
Ote matkalukemisesta:
He had turned this rag-tag bunch into a unit which was relatively well disciplined. They were turning up for work on time, in uniform, wearing the proper head dress, with clean weapons. He had managed to instil a bit of pride.
Myös englanninkielisissä urheiluteksteissä kummittelee hyvänä asiana tämä outo sana pride.
Onko suomen kielessä vastaavaa sanaa vastaavassa myönteisessä merkityksessä? Vai olisiko sellainen sana pohjoismaisuuteen niin olennaisesti kuuluvan Janten lain vastainen?
He had turned this rag-tag bunch into a unit which was relatively well disciplined. They were turning up for work on time, in uniform, wearing the proper head dress, with clean weapons. He had managed to instil a bit of pride.
Myös englanninkielisissä urheiluteksteissä kummittelee hyvänä asiana tämä outo sana pride.
Onko suomen kielessä vastaavaa sanaa vastaavassa myönteisessä merkityksessä? Vai olisiko sellainen sana pohjoismaisuuteen niin olennaisesti kuuluvan Janten lain vastainen?
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Samaan aikaan toisaalla
Ulkomailla itsenäisyyspäivä on kauempana, mutta samaan aikaan verkossa yhtä lähellä. Päivän merkitystä ja seremonioita puitiin aamusta iltaan FB:ssä ja Twitterissä.
Sveitsin St.Gallenissa harmaa taivas tiputteli harvakseltaan räntää, mutta hallin mediabunkkerissa humisi ilmastointi, surahteli kahvikone ja sorisi saksaksi, sekä sveitsin- että korkeaksi. Paikalliset kollegat saivat kuulla päivän erityismerkityksestä, Linnan juhlista ja salibandypelaajista siellä kertoakseen asiasta omilla sivuillaan.
Kuvia Linnasta alkoi putoilla verkkoon ennen Suomen pelin alkua. Jenni Vartiaisen, jonka hahmon ihquudesta oletan vallitsevan yleisen yksimielisyyden, pukua ei vielä näkynyt.
Siniristi poseerasi vierellä kun Suomen pelaajat lauloivat Maamme-laulua, tai ainakin suut liikkuivat oikeassa tahdissa. Saksankin hymni kuulosti yhtä hienolta kuin aina, vaikka heidän rivissään eivät seisseetkään Rummenigge, Matthaeus ja Kahn vaan tällä kertaa Gerdes, Gatzsch ja Voigt.
Erätauolla löytyi jo Jenninkin puku.
Illan pimettyä oli aika etsiä päivällistä, mikä tahtoo olla myöhäispelien jälkeen aina yhtä vaikeaa. Räntä valui yötaivaalta nyt isoina kaikenkastelevina hiutaleina, joten avasin sateenvarjon. Sen nuppi irtosi.
Hyvin vaikeaa, tämä on St. Gallen, kello on jo 23, ja mekin olemme jo sulkeneet ruokailun osalta, pahoitteli keskustasta löytyneen paikan isäntä. Protestanttisissa maissa mennään kymmeneltä nukkumaan ja herätään aamulla ahkeroimaan, katoliset varmaan aloittelevat siihen aikaan vasta iltaansa ja nukkuvat sitten pitkään kasvattaen kestävyysvajettaan.
Isännän neuvomasta suunnasta löytyi kuitenkin City Kebab, jonka ystävälliset pitäjät tuskin olivat protestantteja. Olemus viittasi esimerkiksi Turkkiin, josta kotimaisenkin kantapaikkani isännät tulevat. Tonnikala-sipulipizza oli mehevä ja juustoinen, pitkässä kapeassa lajissa tarjoiltu paikallinen Schützengarten viileää ja raikasta. Velat muuttuivat saataviksi.
Paluumatkalla tuntui kotoisalta kahlata sohjossa.
Sveitsin St.Gallenissa harmaa taivas tiputteli harvakseltaan räntää, mutta hallin mediabunkkerissa humisi ilmastointi, surahteli kahvikone ja sorisi saksaksi, sekä sveitsin- että korkeaksi. Paikalliset kollegat saivat kuulla päivän erityismerkityksestä, Linnan juhlista ja salibandypelaajista siellä kertoakseen asiasta omilla sivuillaan.Kuvia Linnasta alkoi putoilla verkkoon ennen Suomen pelin alkua. Jenni Vartiaisen, jonka hahmon ihquudesta oletan vallitsevan yleisen yksimielisyyden, pukua ei vielä näkynyt.
Siniristi poseerasi vierellä kun Suomen pelaajat lauloivat Maamme-laulua, tai ainakin suut liikkuivat oikeassa tahdissa. Saksankin hymni kuulosti yhtä hienolta kuin aina, vaikka heidän rivissään eivät seisseetkään Rummenigge, Matthaeus ja Kahn vaan tällä kertaa Gerdes, Gatzsch ja Voigt.Erätauolla löytyi jo Jenninkin puku.
Illan pimettyä oli aika etsiä päivällistä, mikä tahtoo olla myöhäispelien jälkeen aina yhtä vaikeaa. Räntä valui yötaivaalta nyt isoina kaikenkastelevina hiutaleina, joten avasin sateenvarjon. Sen nuppi irtosi.
Hyvin vaikeaa, tämä on St. Gallen, kello on jo 23, ja mekin olemme jo sulkeneet ruokailun osalta, pahoitteli keskustasta löytyneen paikan isäntä. Protestanttisissa maissa mennään kymmeneltä nukkumaan ja herätään aamulla ahkeroimaan, katoliset varmaan aloittelevat siihen aikaan vasta iltaansa ja nukkuvat sitten pitkään kasvattaen kestävyysvajettaan.
Isännän neuvomasta suunnasta löytyi kuitenkin City Kebab, jonka ystävälliset pitäjät tuskin olivat protestantteja. Olemus viittasi esimerkiksi Turkkiin, josta kotimaisenkin kantapaikkani isännät tulevat. Tonnikala-sipulipizza oli mehevä ja juustoinen, pitkässä kapeassa lajissa tarjoiltu paikallinen Schützengarten viileää ja raikasta. Velat muuttuivat saataviksi.
Paluumatkalla tuntui kotoisalta kahlata sohjossa.
tiistai 6. joulukuuta 2011
6.12.
Tänään sosiaalisen median suomalaiset tunnustelevat suhdettaan Suomeen, itsenäisyyteen ja maailmaan enemmän ja vähemmän ironialla liudentaen. Perinneosasto linkkaa Finlandian, kertoo katsovansa Tuntematonta ja muistelee vaarin taistelleen rintamalla. Edistyksellinen vastarintaliike jättää linkkaamatta Finlandian, on ihmettelevinään, mikä mustavalkoinen elokuva TV:ssä pyörii ja muistelee rintamilla taistelleen homoseksuaaleja.
Kaikki osapuolet ovat tietenkin oikeassa.
Mitä päivämäärä itselleni nostaa ensimmäiseksi mieleen:
Yrmeä Sibelius johtaa ääniraidaksi Finlandian kun valkokankaalla valkoturkislakkinen Mannerheim tarkastaa valkoisten paraatijoukot ylinopeana nykivässä kuvassa, Taata Sillanpää lukee joulusaarnaa, mystinen juhannusyö hiljenee Suomi-filmin suodattimen antaessa taivaalle syvän sävynsä, siniristilippu paukkuu tuulessa, poikamme merellä kiitävät aallokossa nopeilla vartioveneillään, ilmavalvontalotta tähyää pakkastaivasta, mustatakkiset naiset ja pellavapäiset lapset painavat päänsä kumaraan kirkkoherran heittäessä hiekkaa sankarihautaan, Rokka tähtää, konekiväärin ylikuumentunut vaippa painuu sihisten lumeen hankeen verisenä lyyhistyneen Lahtisen vierellä, ylikersantti pyyhkii silmiään kuunnellessaan radiosta välirauhansopimuksen ehtoja, sotakorvauslaivoja rakentavan telakan työläiset ryntäävät hyökynä lounaalle pillin vihellettyä, ihmismassat kohahtavat huutoon ja nainen kaivaa nenäliinan esiin ikääntyneen, mutta yhä lentävällä askeleella etenevän Paavo Nurmen ilmestyessä esiin olympiasoihtua kantaen, Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen äänet värisevät, ylioppilaiden kulkueen soihdut läikkyvät räntäsateen läpi mustavalkoisessa pimeydessä, Urho, Tarmo ja Hanse murtavat paukkuen halkeilevaa jäälakeutta, Finnairin Super Caravellen nokkapyörä irtoaa kiitotiestä, Kekkonen aloittaa puheensa pienoislippu vierellään.
Ehkä kuvastossa tosiaan on päivittämistä. Olisi kiintoisaa kuulla, mitä mielikuvia vaikkapa 1985 syntyneellä olisi? Tai ehkä tämä on hänelle vain yksi päivämäärä muiden joukossa?
Kaikki osapuolet ovat tietenkin oikeassa.
Mitä päivämäärä itselleni nostaa ensimmäiseksi mieleen:
Yrmeä Sibelius johtaa ääniraidaksi Finlandian kun valkokankaalla valkoturkislakkinen Mannerheim tarkastaa valkoisten paraatijoukot ylinopeana nykivässä kuvassa, Taata Sillanpää lukee joulusaarnaa, mystinen juhannusyö hiljenee Suomi-filmin suodattimen antaessa taivaalle syvän sävynsä, siniristilippu paukkuu tuulessa, poikamme merellä kiitävät aallokossa nopeilla vartioveneillään, ilmavalvontalotta tähyää pakkastaivasta, mustatakkiset naiset ja pellavapäiset lapset painavat päänsä kumaraan kirkkoherran heittäessä hiekkaa sankarihautaan, Rokka tähtää, konekiväärin ylikuumentunut vaippa painuu sihisten lumeen hankeen verisenä lyyhistyneen Lahtisen vierellä, ylikersantti pyyhkii silmiään kuunnellessaan radiosta välirauhansopimuksen ehtoja, sotakorvauslaivoja rakentavan telakan työläiset ryntäävät hyökynä lounaalle pillin vihellettyä, ihmismassat kohahtavat huutoon ja nainen kaivaa nenäliinan esiin ikääntyneen, mutta yhä lentävällä askeleella etenevän Paavo Nurmen ilmestyessä esiin olympiasoihtua kantaen, Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen äänet värisevät, ylioppilaiden kulkueen soihdut läikkyvät räntäsateen läpi mustavalkoisessa pimeydessä, Urho, Tarmo ja Hanse murtavat paukkuen halkeilevaa jäälakeutta, Finnairin Super Caravellen nokkapyörä irtoaa kiitotiestä, Kekkonen aloittaa puheensa pienoislippu vierellään.
Ehkä kuvastossa tosiaan on päivittämistä. Olisi kiintoisaa kuulla, mitä mielikuvia vaikkapa 1985 syntyneellä olisi? Tai ehkä tämä on hänelle vain yksi päivämäärä muiden joukossa?
Helmihetkiä
Hotellin aamiaisaika kävi keskustellessa loppuun kun samaan pöytään sattui sanavalmis ruotsalaiskollega.
Tässä ajassa ehti pohtia vasta paikallista hintatasoa, sitä, miltä Venäjä on historiallisesti näyttänyt ja tuntunut suomalaisen versus ruotsalaisen silmin, Karjalan evakkoja, amerikkalaista ja neuvostoliittolaista imperialismia, nuorissa vääjäämättä heräävää vastareaktiota kulloiseenkin heihin yritettyyn indoktrinaatioon, Kummelin Meanwhile in Sweden -videoita, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikkaa, lapsuuden ensimmäisiä ulkomaanmatkoja, Buster-lehteä, Max Lundgrenin Harjuvaara-kirjoja ja skånelaisia paikannimiä.
Ja pöytään katetussa kannussa odottanut kahvi oli hyvää.
Tässä ajassa ehti pohtia vasta paikallista hintatasoa, sitä, miltä Venäjä on historiallisesti näyttänyt ja tuntunut suomalaisen versus ruotsalaisen silmin, Karjalan evakkoja, amerikkalaista ja neuvostoliittolaista imperialismia, nuorissa vääjäämättä heräävää vastareaktiota kulloiseenkin heihin yritettyyn indoktrinaatioon, Kummelin Meanwhile in Sweden -videoita, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikkaa, lapsuuden ensimmäisiä ulkomaanmatkoja, Buster-lehteä, Max Lundgrenin Harjuvaara-kirjoja ja skånelaisia paikannimiä.
Ja pöytään katetussa kannussa odottanut kahvi oli hyvää.
maanantai 5. joulukuuta 2011
Tiedättehän ne muistikorttien pakkaukset
Semmoinen, kun käy hotellihuoneessa vessassa ja haluaa pestä kätensä. Vain huomatakseen, että tarjolla on vain palasaippua. Elegantti, muotoiltu ja hyväntuoksuinen, mutta yksittäispakkauksessa, jota eivät avaa kuin rälläkkä tai peltisakset.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
OH-BLP
Matkaan lähdetään aina vähällä unella silmät ristissä, mutta niin se vain on.
Aamun opetus: Vaikka on ennen lähtenyt kakkosterminaalista,se ei tarkoita, että nytkin lähtisi. Aamun toinen opetus: Vaikka viikonlopuksi on vihjailtu ruuhkia, terminaali saattaa olla lähes autio, jolloin checkinin jälkeen jää toista tuntia luppoaikaa. Kolmas opetus: Vaikka ennen sai portilla piippaamalla eteensä heilumaan vonguttimen, voi nykyään päätyä taputeltavaksi.
Peruseväät: Ksylitolipurkkaa, Fazerin Sinistä rautaisannokseksi ja kirja. Tällä kertaa Sean Raymentin Bomb hunters.
Shellin tankkiauto lipui paikalle, letku kiinnitettiin ja kyytimme alkoi latkia kerosiinia. Ruokakärryt kolisivat sisään oikeasta kyljestä, kassit mätkähtelivät takaluukkuun. Putki äänteli työntyessään koneen kylkeen. Boeing 717 näytti oudon takapainoiselta vaikka DC-9 aikanaan sulavalta. Siihen aikaan kun Pitkä ysi, Finnjet, Urho ja Saab olivat melkeinpä kansallisia monumentteja.
Silmiinpistävän lyhyt lähtökiito sateen piiskaamalla kiitotiellä, ja nokkapyörä irtosi asvaltista. Kirja sylissä voi välillä lukea, välillä torkahdella ja havahtua aprikoimaan, ehtikö kuorsata tai kuolata rinnuksilleen.
Siiven etusolakon siirtyminen suristen auki-asentoon paljasti vauhdin hidastuvan. Kovasti tökkivä ja tanssiva lähestyminen Klotenin kentälle. Reverssien pauhu. Standing arrival.
Onnekasta on kohdata baggage claimissa ruotsalainen kollega, jolla riittää herkullisia anekdootteja koko junamatkaksi. Vastapäisen sveitsittären suupielet nykivät kirjan takana, ja lopulta hän avasi keskustelun pyytämällä Aftonbladetia lainaksi.
Pääteasemalla myytiin kuumia kastanjoita, ja ihmiset istuivat kiireettömän näköisinä katukahvilan terassilla.
Joulukuussa.
Aamun opetus: Vaikka on ennen lähtenyt kakkosterminaalista,se ei tarkoita, että nytkin lähtisi. Aamun toinen opetus: Vaikka viikonlopuksi on vihjailtu ruuhkia, terminaali saattaa olla lähes autio, jolloin checkinin jälkeen jää toista tuntia luppoaikaa. Kolmas opetus: Vaikka ennen sai portilla piippaamalla eteensä heilumaan vonguttimen, voi nykyään päätyä taputeltavaksi.
Peruseväät: Ksylitolipurkkaa, Fazerin Sinistä rautaisannokseksi ja kirja. Tällä kertaa Sean Raymentin Bomb hunters.
Shellin tankkiauto lipui paikalle, letku kiinnitettiin ja kyytimme alkoi latkia kerosiinia. Ruokakärryt kolisivat sisään oikeasta kyljestä, kassit mätkähtelivät takaluukkuun. Putki äänteli työntyessään koneen kylkeen. Boeing 717 näytti oudon takapainoiselta vaikka DC-9 aikanaan sulavalta. Siihen aikaan kun Pitkä ysi, Finnjet, Urho ja Saab olivat melkeinpä kansallisia monumentteja.
Silmiinpistävän lyhyt lähtökiito sateen piiskaamalla kiitotiellä, ja nokkapyörä irtosi asvaltista. Kirja sylissä voi välillä lukea, välillä torkahdella ja havahtua aprikoimaan, ehtikö kuorsata tai kuolata rinnuksilleen.
Siiven etusolakon siirtyminen suristen auki-asentoon paljasti vauhdin hidastuvan. Kovasti tökkivä ja tanssiva lähestyminen Klotenin kentälle. Reverssien pauhu. Standing arrival.Onnekasta on kohdata baggage claimissa ruotsalainen kollega, jolla riittää herkullisia anekdootteja koko junamatkaksi. Vastapäisen sveitsittären suupielet nykivät kirjan takana, ja lopulta hän avasi keskustelun pyytämällä Aftonbladetia lainaksi.
Pääteasemalla myytiin kuumia kastanjoita, ja ihmiset istuivat kiireettömän näköisinä katukahvilan terassilla.
Joulukuussa.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Koulun alkamisen aikaan
Lumesta ei lupaustakaan, mutta kaunista voi olla ilmankin.
Lämpimän näköisinä erottuvien ikkunoiden takana asui 70-luvulla T, jonka luona leikittiin muovisilla länkkäriukoilla, koottiin koottavia ja juotiin O'Boyta.
Tarinat versovat historiasta
Jag bläddrade fram till uppslaget Larsko angivit. Till höger fanns en diger artikel on restaurang Kasvis födelse. Men den vänstra sidan pryddes av en stor och hög svartvit bild. På den fanns fyra män och en kvinna, alla lika långhåriga. Fotografen måste ha stått i höjd med just Kasvis; de fem kom gående nerför Högbergsgatans backe, till vänster skymtade det hus som numera inhyste Cafë Maxill. Bilden var tagen på sensommaren 1973 - - - Och det var inte bara Dani jag kände igen: jag kunde identifiera fyra av dem på bilden. Längst till vänster gick Benno Ceder - - - Bredvid Benno gick poeten Leif Färding, död i början av åttiotalet. Och till höger av Färding fanns Danny, och i hans ansikte fanns ännu det breda och öppna leende som blev så sällsynt sedan senare. - - -
- Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors
Kun lukee tätä ja sitten Unkurin kommentteja, tuntee yhtäkkiä toden ja kuvitelman kietoutuvan yhteen kuin elokuvan roolihahmon harhaisessa mielessä ja pitää nostaa katse lukemastaan ja ravistella päätään.
Tai miksipä oikeastaan, kun Westö on kirjoittanut niin paljon minunkin elämästäni.
- Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors
Kun lukee tätä ja sitten Unkurin kommentteja, tuntee yhtäkkiä toden ja kuvitelman kietoutuvan yhteen kuin elokuvan roolihahmon harhaisessa mielessä ja pitää nostaa katse lukemastaan ja ravistella päätään.
Tai miksipä oikeastaan, kun Westö on kirjoittanut niin paljon minunkin elämästäni.
torstai 1. joulukuuta 2011
Sen nimi
Ihan fiksuina pidettyjä ihmisiä on ihmetellyt julkisuudessa, miksi väkivallasta jääkiekkokaukalossa ei rangaista samalla tavalla kuin väkivallasta kadulla.
Sanaan takertuminen on varmaankin se, mikä heitä hämää. Monenlaisten asioiden niputtaminen yhteisen nimen alle voi saada luulemaan, että puhutaan samasta asiasta.
Asioiden ja niiden nimien suhteen pohtiminen taitaa olla filosofian alaa.
Sanaan takertuminen on varmaankin se, mikä heitä hämää. Monenlaisten asioiden niputtaminen yhteisen nimen alle voi saada luulemaan, että puhutaan samasta asiasta.
Asioiden ja niiden nimien suhteen pohtiminen taitaa olla filosofian alaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
