Heinäkuun loppu

Heinäkuun loppu oli silloinkin, ja mies makasi mahallaan takapihan puisilla ralleilla kirja avoinna edessään. Painoi kasvonsa kiinni harmaaseen lankkuun nuuhkien sen päivän mittaan varastoimaa auringonpaistetta. Siinä ihan silmien alla asteli pieni musta muurahainen kiireettä eteenpäin ja katosi lankkujen väliin.

Taivaalla kirkuivat vielä pääskyset, ruohikon yllä surisivat kärpäset, pörisivät paarmat.

Mies luki Matti Mäkelän tekstiä koppalakkisista säätieteilijöistä ja kansalaislämpötilasta ja kertasi parhaat lauseet vielä uudelleen hörähdellen itsekseen muttei kyennyt karkottamaan tunnetta lähestyvästä syksystä.

Kaksi tuntia myöhemmin mies käveli väsymättä yhdeksän kilometriä ja hymyili sisäänpäin soratien pölyn ja ohi ajaneen mopon kaksitahtipakokaasun yhteisen tuoksun herättämälle muistolle.

Säätiedotus lupasi seuraavasta päivästä kesän kuuminta.

Union Jack

Kaikenlaisten kikajaisten avajaiset ovat yleensä jääneet katsomatta kun olen olettanut niiden olevan vain pönötystä ja pamppujen puheita.

Joko olen ollut väärässä tai sitten Lontoon olympialaisten avajaiset säkenöivät uutta aikaa. James Bondia ja itseään kuningatarta samassa insertissä lienee mahdoton enää ylittää. Lisäpisteet alkufilmissä Battersean voimalan yllä leijailevasta siasta ja muistutuksesta siitä kohtuuttomasta osuudesta maailman parasta musiikkia, mikä sateisilta saarilta on saatu. Clash, tietty, ja tulihan sieltä lopulta Bowietakin. Ja Sex Pistols.

Joukkueiden sisäänmarssin jaksoin vielä silmäluomet kirvellen hauskojen tweettien voimalla, mutta Sir Paulin istuessa flyygelissimönsä taakse annoin periksi.

Aamulla väsytti.

(Samasta aiheesta mutta tarinankertojan otteella)

Iltapäiväkirjana Ivana B.

Niin että Anja Snellman kirjoitti sitten meikäläisestä kirjan, tulkitsi Henna Helmi Heinonen.

Ei kai sentään. Kyllä Ivana B. minusta on, kuten Suvi Ahola tiivistää, käsistä riistäytynyt ajan henki. Ja Viidakon tähtöset ja Seiska-julkkikset ja Starat ja BB:t ainakin siinä missä HHH:kin.

Sukupolvien ristiriita siihen on kirjoitettu. Vanhan sukupolven puurtajat, joita opetettiin pakertamaan tunnollista työtä pitämättä itsestään meteliä ja sitten nämä nuoret, jotka astuvat häpeämättä esiin ja tunkevat eturiviin vaikka tekevät oikeinkirjoitusvirheitä ja yleissivistyksessäkin on aukkoja.

Substanssi versus huomio.

Aika lailla Snellmanin ikätoverina en voi väittää, etteikö tunne jossain määrin osuisi.

Vaikka samalla kannattaa huomata, että julkisuus, media ja huomiokin ovat eri kuin Sonja O:n kirjoittajan (muistaakseni) paistatellessa henkilökuvissa. Blogien, Facebookin ja Twitterin aikana portinvartijat ovat poissa ja jokainen pääsee julkisuuteen. Samalla se julkisuus kuitenkin jakautuu paljon leveämmälle yhä pienempiin osiin. Jossain kohdin se lakkaa olemasta julkisuutta.
- - - - -
Kirjallisuuspiirien ulkopuolisena ihmettelen välillä, miten paljon ulkonäkö-, kirjamessuesiintymis- ja signeerausjonoasiat tuntuvat joitain kirjailijoita huolestuttavan. Itse kun olen kirjojen ahmija ja aika lailla myös ostaja, mutten hirveän monesta lukemani teoksen tekijästä edes tiedä, miltä he näyttävät. Enkä ole koskaan käynyt kirjamessuilla.

Pientareella

Auringonpaahteessa kylpevä Nelostie.

Pientareella ruohot puskevat esiin pölyn läpi, vieressä alhaalla kukoistaa vihreä pelto. Autot, rekatkin, kaartavat kohdalla keskiviivan päälle, melkein toiselle kaistalle. Vastaantulijan sattuessa on ahtaampaa, autot tuntuvat suhahtavan ohi lonkkaa hipoen, kuormurit lyövät pyörteilevällä ilmavirralla. Lausetta voi jatkaa kun jyminää, kohinaa, murinaa ja renkaiden kumista vonkunaa sisältävä ääniaalto taas loittonee.

Mukavampi kulkea hiukan kauempana ajoradan reunasta vaikka heinät hankaavatkin sääriä ja joutuu etenemään vinossa.

Tien vierellä raotetuista ikkunoista heitettyjä jäätelöpapereita ja juomatölkkejä. Kuminpalasia, joissa renkaan kuvio vielä näkyy. Repaleinen roiskeläppä tekstillä SCANIA. Epämääräisiä metallinkappaleita.

Pienenpieni lasipullo, korkki harmaata kumia, sisällä maitomaisen valkeaa nestettä. Ehkei kuitenkaan ampparimiehiltä jäänyt ammoisesta bussiturmasta, josta valkea risti pellonreunassa muistuttaa. Linkoan pullon takaisin heinikkoon.

Yritän kuvitella saman suoran kevättalvisena yönä kun tien pinta on niin liukas, että autosta nouseva jalkamies kaatuu kyljelleen.

Kauppaneuvos Paukku ei tweetannut

Lasse Lehtisen vuosina 1997- 1998 naputtelema päiväkirja Entisen presidentin tekijä kertoo sujuvasti soljuvin lausein herkkuruoista ja heittää muutaman maukkaan piikin sosialismia ihannoineille yksisilmille.

--- Näitä [Max Randin elämänkertaa] lukiessa aina ihmettelen, miten yhden ikäkauden parhaimmisto meillä niin höyrääntyi kommunismiin vaikka se samalla osasi tuomita totalitarismin ja imperialismin muualla.

Entäpä eurohuuma? Nyt luettuna Lehtisen intoilu nostattaa vinon hymyn mutta kuvannee sitä henkeä, jolla ovia Eurooppaan avattiin, jotta valkeus pääsisi huoneisiin. EMUun liittyminen (jota ruotsalaiset oudosti epäröivät) käynnistäisi Sammon jauhamaan hyvinvointia eivätkä katalat maat enää pääsisi vetämään välistä konnamaisesti devalvoimalla.

Etenkin suomalaista demokratiaa verkostoitumisen mestari pistää miettimään. Kirja on alusta loppuun yksiä pitkiä Ike Kanervan syntymäpäiviä, joissa politiikan, talouslämän ja Puolustusvoimienkin tittelinkipeät herrat matkailevat maailmalla, istuvat saunassa tai Hartwall Areenan aitiossa tai salongin sikarinsavussa sopimassa asioista, antamassa sopivia vinkkejä ja syömässä rapuja milloin ilmeisesti firman, milloin valtion ja milloin kunnan laskuun.

Voisiko 2010-luku sosiaalisine medioineen muuttaa päätöksentekokulttuuria läpinäkyvämmäksi ja hyvällä tavalla kriittisemmäksi? Vai tehdäänkö oikeasti tärkeät päätökset entiseen tapaan saunakabineteissa samalla kun rakkikoirat räksyttävät Twitterissä ja blogeissa joutavanpäiväisyyksiä todistellen pikkunokkeluuksilla omaa fiksuuttaan?

Oheen voi lukea vaikka Heikan ja Boxbergin Lumedemokratiaa ja sen kritiikkiä. Tai blogia Hyvä Veli -kerho.
- - - -
Tuollainen päiväkirja toimisi hyvin blogina, tuli mieleen. Vaan miksi blogata sellaista, jonka voi rahastaa kirjanakin.

Unter den Linden ja sensellaista

Kylän kirjaston kulmalla yhtäkkiä tuttu töölöläisen kotoinen tuoksu. Käännyin, ja siinähän se seisoi. Lehmus.

Sisällä partio hajaantui tahoilleen. Jälkikasvulle Berttejä, Neiti Etsiviä ja Sinttuja, itse viivyin pisimpään historia- ja muistelmahyllyjen kohdalla. Tiskillä kiitettävästi myös kyläyhdistyksen tuottamaa materiaalia.

Istuin toviksi pöydän ääreen lehteilemään veteraanimatrikkelia. Kauniimman puoliskon isoisä oli käynyt kaksi sotaa, se kertoi. Jatkosodassa Heiskasen 11. divisioonaan kuuluneessa JR 50:ssä, josta vasta Rintaman poliisista luinkin, ja haavoittunut 20. elokuuta 1941 Hautavaaran valtauksessa.

Illalla kohahti vesi kiuaskiviin. Sateen ropina kuistin katteeseen, höyryävä iho. Lasillinen kylmää omenalimonadia.

Hetken tao

Sunnuntai kylän kentällä, aamukasteinen nurmi.

Kirkonkellojen soitto.

Hiukan ylipitkässä ruohossa pallo ei juuri pompi, mutta pitkät potkut lähtevät kevyesti ja lentävät.

Aurinko alkaa kuumottaa, ensimmäiset paarmat pörisevät.

Mies vitsillä

Unohdin vielä päivitellä ne turistikaupan vitsihenkisten T-paitojen ja kylttien teemat.

Huumorin mies on kaksin käsin kossua ja kaljaa kiskova panomies.

Mitä se kertoo ja mistä, en tiedä.

Turistina rysissä

Sisällä on Rukan pienoismalli, kuulin. Ja olikin, valaistu sellainen sopivan hämäräksi säädetyssä huoneessa. Ja hienoja Kuusamon eri-ikäisten kirkkojen pienoismalleja ja Julma-Ölkkykö se oli. Ja se joenvarsi, jota vasta kuljettiin.

Ja sitten jatkona samassa vitriinissä peikkometsä, Muumilaakso ja Korvatunturi. Mitäs enää siitä, jos osa pienistä muoviporoista oli hirviä.

Kaikkea mahdollista ostettavaa poronsarvituotteista kiinalaisiin muovileluihin, niihin samoihin, joita saa Keravan Cittarista.

Mutta miksi niuhottaa "aitoudesta" tai sen puutteesta? Niuhottajat ovat aina niitä, joiden mukava säännöllinen kuukausipalkka ei ole kiinni näiden tuotteiden myynnistä.

Poimin hyllystä tervasiirappia nähden jo mielessäni sen valuvan tahmeasti vaniljajäätelön päälle. Älkää kertoko kenellekään, mutta olen persohko elintarvikkeille, jotka ovat terva-, mustikka- tai ruis-.

Suurpetopaikassa lapset riittävine saattajineen saivat nauttia eläimistä. Itse säästin rahani ja hyppäsin ojan yli sänkipellolle ihmettelemään taivasta ja pilviä. Ilves oli kuulemma ollut hieno.

Raatteen tielle poikkeamista mietittiin tienhaaraan asti, mutta joku toinen kerta. Ajan kanssa, asian päälle ymmärtävällä porukalla, ilman kellon vilkuilijoita. Erinäisissä paikoissa haluan istua alas pohtimaan, milllaista siellä on toisena aikana ollut. Semmoinen ei ole kiireisten hommaa.

Pöpö ja joga bonito

Pöpö lisää entropiaa. Iltayöstä oksentaa joku alakerrassa, aamuyöstä toinen yläkerrassa. Aamukierrolla todetaan potilaiden tilat ja nesteytetään tarpeen mukaan sen verran kuin sisällä pysyy. Yöllä lapsen hiuksia pöntön äärellä pidellyt nukkuu päivällä univelkaa. Käpäliä jynssätään ahkerasti, käsidesiä lotrataan. Taudilta vielä välttyneet elävät jännityksessä.

Onneksi on DVD-laite ja paljon elokuvia.

Hyvääkin. Vuorojaloin pomputeltu 173 iltapäivällä etupihan asvaltilla oli paras tulokseni sitten vuoden 1981. Suurin osa oheisella videolla nähtävistä kikoista ei meiltä kuitenkaan vielä onnistunut. Vielä.

Eri asioita

Syötteenlukijassa saattaa syntyä tahattomia rinnastuksia kun jutut osuvat peräkkäin.

Enimmäkseen harmiton:

Bodypump on kyllä aivan mahtava laji, varsinkin jos on hyvä ohjaaja. Parin eri ohjaajan tunneilla käyneenä olen huomannut sen eron, miten ihanan rääkätty olo tunnin jälkeen on, jos ohjaaja jaksaa koko tunnin piiskata parempaan suoritukseen. Eikä varsinaisesti haittaa, jos siinä on myös silmänruokaa samalla.

Jaskan pauhantaa:

Vihollisen selustassa 11.4.1942 hän sai luodin silmästä sisään ja korvasta ulos. Ensiavun jälkeen hän palasi omin voimin omille linjoille. Sodan jälkeen yksisilmäinen Wires invaliditeetistaan huolimatta ylsi Lontoon olympialaisissa kajakkiyksiköissä hopealle ja Helsingin kisoissa yhdessä Yrjö Hietasen kanssa kahteen kultaan kajakkikaksikoissa.

Joten mitä? No ei oikeastaan mitään.

Lisää outoja aikoja

Milloin syödään, missä nukutaan, milloin pääsee lomille?

Sotilaan ydinkysymykset olivat pinnalla myös valvontaupseeri Taavetti Heikkisen päiväkirjassa Rintaman poliisi. Inhimillisyyttä ovat myös kateellisuus toisten ylennyksistä ja kunniamerkeistä, katkeruus omiensa puolta pitävää aktiiviupseerien klikkiä kohtaan.

Aamunkoitteessa teloitetaan tuomitut, sitten lähdetään kalaan ja saunaan. Mitä nuokin siviiliryssät täällä vapaina haahuilevat, keskitysleiriin kuuluisivat.

Mutta vuosien vieriessä Suur-Suomi-haihattelut ja jouluksi kotiin -haaveet mustuvat synkkyydeksi. Loppuisi koko paska, mutisee valvontaupseeri jaksamatta tänään nousta ylös. Turhaan tuhottuja kohtaloita suomalaisten miesten turtuessa ja turhautuessa vuosia keskellä ei-mitään. Viinaa, aseita ja ammuksia, huono yhdistelmä. Toinen lautoihin, toinen rautoihin ja kahden perheen elämät pilalla. Sotamies kieltäytyy tottelemasta ja puhuttelee esimiestä sopimattomasti: Viisi ja puoli vuotta kuritushuonetta.

Nimi toisensa perään. Kaatui pommituksessa, keskityksessä, vastaiskussa.

Sodan ja pula-ajan maailma. Täyteen ahdetun junan odottaminen Äänislinnan asemalla, matkustaminen käytävällä kapsäkin päällä nuokkuen, kelirikon murtamille korpiteille särkyvät linja-autot.

Suositellaan luettavaksi rinnan Sotatuomarin muistelmien kanssa.

Outoja aikoja

Hävittäjälentäjä Heinz Knoken muistelmissa ei kokonaisuutena oikeastaan ole mitään, mitä en ennen olisi lukenut hyllymetristä samanlaisia teoksia.

Mutta alkupään kohtaus jää mieleen.

Hävittäjälentokurssilla aloitetaan vaativaksi lennettäväksi tiedetyn Mersserschmitt 109:n opiskelu. Rivistä arvottu ensimmäinen oppilas nousee koneeseen ja ilmaan, mutta epäonnistuu laskussa. Knoke ehtii hylyn luo ensimmäisenä, kiskoo shokissa huutavan toverinsa palavan koneen jäännöksistä ja huomaa molempien jalkojen repeytyneen irti. Muiden ehtiessä paikalle maahan syöksynyt oppilas on jo hiljentynyt, kuollut.

Kriisiapua, keskusteluja ei tarjota. Tuntia myöhemmin Knoke rullaa kiitotien päähän ja nousee seuraavana lentoon. Ilmassa hän huomaa lentohaalariensa olevan veren tahrimat. Knoke on 19-vuotias.

Käsittämättömiä aikoja.

Åshöjdens Bollklubb

Jalkapallokentässä järvenrannalla on jotain idyllin täyttymystä, Harjuvaaran Palloseuraa.

Välillä katoksen alle pitämään sadetta, joka ei viilentänyt ilmaa vaan muutti sen kostean kuumaksi. Vuorojaloin 93.

Torin kioskista tervajäätelöä, Suomalaisen alehyllystä hävittäjälentäjän ja rintamapoliisin muistelmateokset.

Ukkonen jyrähteli.

Nopeasti virtaavia vesiä

Jo riittävän monta ruuhkasuomalaista on poikennut pikaisesti pohjoisissa luonnonpuistoissa ja kuvaillut haltioitumistaan. Ja muistattehan sen Häräntappoaseen rasittavan kakaran, joka halusi kaakauta.

No niin.

Sanon vain, että nopeasti virtaavaa vettä voisi katsella ja ihmetellä koko päivän.

Korkeista paikoista en silti pidä. Edes niistä, joista näkee sen kaukana alhaalla kallioiden välissä kohisevan kuohun.

Polut vilisivät asianmukaisia vaelluskenkiä, reisitaskuhousuja, rinkkoja ja lierihattuja hyttysverkkoineen. Verkkareissa ja T-paidassa tuntui vähän... mutta olinpahan tosissaan olon merkiksi poikkeuksellisesti solminut kengännauhat.

Paluumatkalla autoille sade alkoi ja yltyi. Mutta eipähän ollut odottamassa sissiteltta vaan modernit mukavuudet.

Vielä koukkaus kurkkaamaan An lapsuudenkotia. Yhä pienempien ja pienempien ruohottuneiden teiden päästä löytyi osin umpeenkasvanut piha, miljoona hyttystä ja komea järvimaisema. Harvoinpa tänne ketään eksyy, nykyinen asukas, eläköitynyt rajamies naurahti.

Tästä kai ne puhuvat sanoessaan, että maaseutu autioituu.

Scifihyönteinen

Tappaja-ampiainen alkoi kiertää minua metsätiellä eikä hellittänyt millään. Pörisevä mötikkä sihahteli yllä, vierellä ja kasvojen edessä, teki pikalaskeutumisia käsivarsille. Paluumatkalle käännyttyäkin se jatkoi samaa kunnes katosi samassa kohdassa kuin oli aloittanutkin.

Tietenkin. Puolustusvoimien salaista tutkimuslaitosta varjelemaan koulutetut vartioherhiläiset, jotka karkottavat liian lähelle harhautuneet kulkijat ilman hankalia kysymyksiä. Tästä ei sitten huudella. Roger Leloup loihtisi aiheesta mahtavan sarjakuva-albumin.

Muuten ei erikoista, sanoi Erfurth, ainakin Mauri Sariolan mukaan. Itkuhälyttimen vartiointia, harsoiset päikkärit, 48 vuorojaloilla kunnes pallo karkasi kun yritin samalla läiskäistä itikkaa niskasta. Parasta ehkä sauna. Grillistä pari makkaraa, jääkaapista kylmä Sandels. Lammen takana poroja, tällä puolen sorsapoikue ja ikkunan edestä loikkinut jänis.

Pieniä iloja ja kitkoja

Laskukierrokseen kaartavat koneet näki nelostieltä kaukaa. Suunnilleen Mäntsälän yli, sitten oikealle ja Keravan kohdalta. Tien kohdalla laskutelineet roikkuivat jo mahan alla. Finskin nelimoottorinen oli kai Airbus 340. Vasemmalla veti kaksi novotsherkasskilaista pitkää letkaa säiliövaunuja.

Illalla pallottelua kirkonkylän kentän kostealla, pitkäksi trimmatulla nurmella. Kädet liikkuivat nopeammin kuin jalat, kiitos hyttysparvien. Mutta urheilussa aivan liian vähän esiin nostettu puoli: Se hetki ja tunne kun pallo lähtee, ottaa aiotun kierteen ja liitää juuri tarkoitettuun paikkaan. Perillisen yläkulmasta yläkädellä hakema vapari sai molemmat katsomaan ällistyneinä toisiaan. Se olisi uponnut riman ja tolpan kautta. Lopuksi saunaan.

Lepikon torpan näin itse asiassa ensi kertaa, Koljonvirran kyltti toi mieleen Sandelsin. Perillisen kysymykseen vastasin, että Runeberg saattoi kyllä keksiä Sven Tuuvan mukavassa työhuoneessaan Porvoossa. Suomussalmen lähestyessä alustin muistamiani Raatteen tiestä, Hjalmar Siilasvuosta, neuvostoarmeijan 163. ja 44. divisioonien kylmästä kohtalosta, Ilmari Kiannosta ja Mikko Niskasen elokuvasta. Partisaanitkin mainitsin, tekojaan tarkemmin kuvailematta.

Leskisten sukuseura, luki taukopaikalla charterbussin ikkunassa. Komeileepa sukukirjassanne minunkin nimeni, rehvastelin mutten ääneen.

Saaristosta sun muusta turhuudesta voisin luopua, mutta itäsuomalaisessa järvessä, syvänvihreässä metsässä ja sinertävässä vaarassa minun silmäni lepää.

Kilometri kilometriltä murinaksi äityvä pörinä paljasti pakoputken hitsauksen sittenkin pettäneen. Ralliauton äänimaailmassa on puolensakin, mutta etenkin tietyillä kierroksilla resonanssi on kyllä piinallinen.

Poroja taas, edessä punaisiksi leimahtavat jarruvalot kertoivat. Tien valtiaat.

Illalla saunassa kelpasi valella viileää vettä hiljakseen otsalle ja edelleen kasvoille.

Että nukuttikin. Aamulla raapsitutti hyttysten jättämiä paukamia.

Soi nyt: The Clash: Wrong'em boyo

Se aika vuodesta

Päästä pidemmälle kuin viime vuonna ja tehdä maali, juniori oli miettinyt Helsinki Cupin tavoitteita. Ylärima vain kumahti vapaapotkusta, mutta ensimmäinen tavoite toteutui.

Lohkovoitto ja jatkopaikka vielä cupkierrokseltakin ovat kaupunginosajoukkueelta hieno saavutus, paljon nähnyt valmentaja pohjusteli jo ennen ennalta ylivoimaiseksi tiedetyn eliittiryhmän kohtaamista. Niinpä jo vartti turnauksen päättymisen jälkeen oli vaihdettu sujuvasti varvashippaan ja naurunräkätykseen.

Kotona vanhemmat olivat välittömien päiväunien tarpeessa.

Vuosi sitten kirjoitettu pätee hyvin edelleen.

Valokuvauksen maailma

Valokuvaaja Puusa sivaltaa valokuvaaja Suvantoa. Valokuvaaja Suvanto sivaltaa vähän ketterämmin valokuvaaja Puusaa takaisin.

Isot miehet.  Teillä olisi niin paljon parempaa annettavaa.

Sillä aikaa voi lukea valokuvista vaikka Vesa Koivusen blogista.

Helsinki Cupissa tänään

Maalivahdin omalta alueeltaan kolmella pompulla laukoma maali, kaatuneen puolustajan vaivihkaa maaliviivalta kädellään torjuma laukaus, kunnon vanhat dumarigubbet, aurinko, Laajasalon kaunis uimaranta, spekuloinnit, jälkipelit, pettymykset ja tuuletukset.

Kisamakkara, joka tahri suupielet sinappiin ja jäähtyi kovin paljon hitaammin kuin hiihtokisoissa. Jälkkäriksi salmiakkijäätelöä, joka viritti ranskalaisisän kanssa keskustelun kyseisestä mausta. Hänen mielestään globalisaatio menee siinä kohdin liian pitkälle.

Illalla tenavat nukahtivat sekunneissa.

Vielä päivän HS. Euron pelastaminen johtaa liittovaltioon, kirjoitti Leif Salmén.

Anna Kortelainen sodanjohtajana

Anna Kortelainen tuli vastaan myös tänä aamuna lähetetyssä 10 kirjaa vallasta -sarjan jaksossa, jossa hän ruoti Timo Harakan ja Raimo Sailaksen kanssa Tuntematonta sotilasta.

Ihmeen moni konservatiivi tykkää näin pasifistisesta kirjasta, Kortelainen sanoi, ihasteli valta- ja sotaherrojen pilkkaamista ja kauhisteli Suomen liittymistä Hitlerin Saksan rinnalle ja nuorten miesten kärsimystä, kärjistän. Hiukan välttelevästi pohdiskellut Sailas mainitsi Stukat, Koskelan ja Päämajan.

Entä jos Anna Kortelaiset olisivat tehneet päätökset syksyllä 1939 ja vaikka myös keväällä 1941, huomasin hieman kärkevästi miettiväni. Olisiko Suomi välttänyt sodat? Ja mahdollisesti millaisin seurauksin?

Oletukseni tässä on tietenkin, että maailmassa tulee vastaan tilanteita, joissa jonkun on tehtävä niin sanottuja kovia päätöksiä, jotta ei kävisi vielä huonommin.

Oikeasti toki saattaa olla, että Anna Kortelaiset saattaisivat kyetä koviin päätöksiin ihan yhtä etevästi kuin jotkut muutkin.

Ryhmissä ja tilanteissa on erilaisia rooleja, joihin henkilöt putoavat kuten edistykselliset kriittiset älyköt Kortelainen ja Harakka tässä. Toisissa rooleissa heistä saattaisi aueta toisenlaisia puolia, oletan.
- - - - -
(Etenkin Koskelasta johtajana riittäisi paljonkin pohdittavaa, hipaistakseni vielä Tuntematonta.)

Matonpesupaikka

Lapsuuden muistoissa räsymatot levitettiin pikkuiselle laiturille. Me seisoimme rintalastaa myöten vedessä hankaamassa mäntysuovalta tuoksuvilla juuriharjoilla. Aurinko kuumotti niskassa ja hartioissa, kimmelsi häikäisten järven pinnassa. Älä vahingoita vesistöjä, TV-mainoksen hauki mörisi.

Mäntysuovan tuoksu ja hankausääni ovat jäljellä, mutta vesistöön ei enää huuhdella, vaikka Vantaanjoen törmä tuolla erottuukin. On altaita, letkut, hanat, asvalttilaatta alla ja viemäröinti. Matto kerrallaan liotusaltaasta levälleen asvaltille, vettä ja pesuainetta päälle, luja jynssäys katuharjoilla, nosto kaiteelle huuhdeltavaksi letkulla, mankelointi ja telineelle levälleen.

Siivousta ja rituaalia sekaisin.

Joku nainen ja joku mies yksin, mutta selvästi pariskuntien touhua. Tuo pitkä insinöörin näköinen on selvästi tottunut johtamaan, vaan muissa tiimeissä nainen vie ja mies auttaa.  Katso kuinka likaista vettä, nainen osoittaa, ja eivätkö raidat selvästi kirkastuneetkin. Mies myöntelee, kuinkapa muutenkaan.

Nuorelle naiselle ja varsinkin hänen seurassaan olevalle kahdelle nuorukaiselle kokemus on epäröinnistä ja hermostuneesta naureskelusta päätellen uusi. Nyt "kämpille", he sanovat lähtiessään. Helsinkiin opiskelemaan muuttaneita, alkuasukas miettii, niitä, jotka sitten viikonlopuksi lähtevät "kotiin".

Viitsitkö ojentaa letkua tai suihkuttaa nukkaa mankelista, ventovierailta pyydellään, ja tottahan toki. Massiivisen villamaton alle lyyhistymässä olevan kaksikon avuksi löytyy äkkiä käsiä kun tilanne huomataan.

Painostava lauantaihelle nostaa hien pintaan, sandaalit ja shortsit kastuvat roiskeista. Pilviharsonkin läpi aurinko paistaa niskat punaisiksi. Seutulasta nousseita matkustajakoneita, Malmille laskeutuvia pieniä. Idässä juuri ja juuri erottuvat kolme laskuvarjohyppääjää näyttävät melkein pysähtyneen taivaalle.

Kun vielä kosteat matot on kuljetettu kotiin ja levitetty vintille, urakka on ohi.

On ansaittu kahvit. Ja jäätelöä.

Toisia miehiä

Anna Kortelainen naputteli kolumneja, jotka julkaistiin kokoelmana nimeltä Rakkautta sattumalta. Minä löysin opuksen kirjaston esseehyllystä, toin kotiin ja luin.

Kortelainen menettää minut (tahallinen anglismi) heti naisten ja miesten keskusteluja käsittelevässä avauskolumnissaan. Pariskuntien, joilla on pieniä lapsia, illanvietossa miehet keskustelevat [moottori]urheilusta ja naiset myötäilevät ja vaikenevat. Kunnes yksi naisista kysyy jotain synnytyksiin liittyvää aiheuttaen vaivautuneen hiljaisuuden.

Mutta kun minä en ole törmännyt tuollaisiin tilanteisiin. Illanistujaisissa meillä päin rempseät naiset vievät keskustelua miesten myhäillessä rinnalla. Pienemmässä ringissä sivummalla käsitellään aiheita miestenkin kesken, mutta tuskin silloinkaan moottoriurheilua.

Kortelaisen kolumneissa miehiin viitataan varsin etäisesti,  mutta kuva syntyy. Miehet hiljentävät naiset, johtavat, säätävät ja päättävät, alistavat, puhuvat ujoille teinitytöille niljakkaita, käyvät sotia ja huorissa. Varmasti heitäkin on, ehkä paljonkin, mutta silti. En suostu uskomaan, että suomalainen mies olisi tuossa.

On siellä kolahtaviakin tekstejä, jotka nousevat kirjoittajan ja minun yhteisistä kokemuksista.  Lapsuus 1970-luvulla, värit, ilmiöt, vaatteet. Vuosikymmen, joka nyt on tylsä ja karu, mutta silloin mahtava. Kesä lapsen silmin. Polkupyörällä ajamaan oppiminen.

Kolumnien kuuluu kärjistää ja tiivistää tyyppitapauksiksi. Ja naiskolumnisti kirjoittaa, kärjistää, tiivistää naisen näkökulmasta.

Taivaan tuli

Alkaa tuntua, että joka toinen Afganistanissa palvellut brittisotilas on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan. Paul Grahamen Fire Strike 7/9 näyttää olevan mielenkiintoisimmasta päästä.

Jalkaväen mukana liikkuva JTAC eli Joint terminal attack controller johtaa ilmaiskuja siinä missä muu tulenjohto perinteisiä kenttätykistön ja heitinten tulta.

Modernin suurvalta-armeijan käsittämätön tulivoima, jota JTAC käyttelee. Toiminta-alueen yläpuolella kaartelee tilanteen, saatavuuden ja tarpeen mukaan A-10, F-15, Hornet, F-16, Harrier, B1, Predator-lennokki, Apache-taisteluhelikopteri tai kaksi lämpökameroineen, tykkeineen ja maaliin hakeutuvine pommeineen.

"Tipping in. Requesting clearance."
"No change friendlies. You're clear hot."
"In hot. Engaging."

Äsken vielä hiljaiselta yötaivaalta sataa kranaatteja tai pommeja muuttaen pimeyden tulimereksi.

Vaikka tekniikka kehittyy, perusasetelma on sama kuin kenraali Custerilla. Suojaudu, paikallista vihollinen ja kohdista viholliseen lamauttamiseen tai tuhoamiseen riittävä tulivaikutus.

Lopuksi lentäjän JTAC:lle raportoima BDA, Battle Damage Assessment. Seven pax dead. Koneen lämpökamerassa näkyy enää pieniä kirkkaita pisteitä,  ihmisten palasia.

Kirjan mittaan kertoja saa vielä järjestelmän, jossa hän näkee lentäjän kääntyvän ja zoomattavan lämpökameran kuvan reaaliaikaisena omalta läppäriltään. Entä miehittämätön Predator, jota tuhansien kilometrien päässä maan alla jossain Nevadassa ohjaava operaattori hoitaa savimajan katolla Afganistanissa istuvan tulenjohtajan käskyjen mukaan.
- - - - -
JTAC ei liiemmin syvenny sodan oikeutukseen tai merkitykseen, joko he tai me riittää kuraportaassa pitkälle. Jollain sivulla perustellaan, että asukkaat eivät halua valtaan talebaneja, jotka myyvät huumeita ja haluavat palauttaa maan kivikauteen.
- - - -
Entä kirjan totuudenmukaisuus? Se kertoo edelleen jatkuvasta sodasta, ja myös vastapuoli varmasti lukee teoksen ottaakseen oppia. Mitä kaikkea kirjoittaja on jättänyt kertomatta tai kertonut totuudesta poiketen johtaakseen lukijat väärille jäljille?
- - - - -
Missä vastapuolen muistelmat?
- - - - -
Kirjoittajan mukaan iskut kohdistettiin huolella pelkästään aseistettuihin kohteisiin. Niin aina.

Eskalaatio

Jos olisi fillaroimassa, ja juuri reitin ahtaassa kohdassa menisi partion rullaluistimilla liikkuvalla tunnustelijalla kivi renkaan ja kengän väliin. Ja erehtyisi valitsemaan sen pois ronkkimiseen linkkarista sen veitsiversion, joka hiukan lipsahtaisi. Ja samalla alkaisi puhelin soida taskussa.

Ja sitten seisoisi siinä kämmen veressä yrittäen yhtä aikaa irrottaa kiveä, nostaa fillariaan pois työmatkaruuhkan tieltä ja vastata puhelimeen. Ainoa rationaalinen reaktio olisi tietenkin nauraa.

Siinä huoltsikalla Huopalahdentien taitteessa on jonkin sortin K-kauppa, joka myy muun muassa laastaria ja nenäliinoja.

Alkuasukkaat alkavat käydä levottomiksi

Päivän printti-Hesarin ärsyttävin otsikko:

Rehn ojentaa eurokeskustelua

Ojentaa.

Yes, massa.

Ei, herra. Me ei ekto plasma ja ei pallo pää. Me vain haluta Mekkaan mennä.

(Nettijutussa otsikko on eri)

Entäpä tämä Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtajan Juhani Aunesluoman kommentti:

Oppositio tarkoittaa liittovaltiolla sitä, että Suomesta luovutetaan valtaa Brysseliin. Itse puhuisin  liittovaltion sijaan täsmällisemmin siitä, että kyse on joidenkin nyt Suomessa päätettävien asioiden siirtämisestä tai päätösvallan jakamisesta muiden EU-maiden kanssa.

No sittenhän se onkin ihan eri asia.

Mutta kiitokset HS:lle, että yrittää euroasioita sitkeästi taustoittaa. Ihan oikeasti.

Entä tämä: Euroopan vakausmekanismi ihmisten kielellä

LehtiLehden eurojuttu tuntuu aina vain osuvammalta.

Aikasiirtymä

Vihdintien vartta hinkattiin nuoruuden fillarointivuosina ahkeraan. Aamulla ennen koulun alkua, lomapäivänä, illalla. Jaksamisesta riippuen Kehälle, Luukkiin, Pyyslammelle tai peräti Karkkilaan tai edemmäskin.

Heinäkuisena tiistai-iltana 2012 oli maisema eri mutta silti sama. Paciuksenkatu, liikenneympyrä, alhaalla sillan alta kohiseva paikallisjuna, Konalan teollisuusrakennukset, Malminkartanon mäki. Päällyste Kehä III:n ylittävällä sillalla olisi kunnostaan päätellen voinut olla vaikka sama.

Mestaritallin kohdalla täyttyivät sieraimet paistuvan lihan ja valkosipulivoin aromista, Huopalahdentiellä pizzan.  Puiden ja mullan tuoksu kohdissa, joissa pyörätie sukeltaa lehtomaisemaan. Satakielen, oletin, liverrys jostain. Pysäkiltä kaasuttavan bussin pakokaasupilven tummanharmaa lämpö iholla.

Mennessä silmiä häikäisevä aurinko, palatessa oma pitenevä varjo. Illaksi viilenevä ilma.

Yhtäkkiä alkava vouvotus ja pitkällä kaasutuksella vauhtiin kiihdyttävä poliisimoottoripyörä. Ympyrästä kallistuen Haagaan kurvaavat sinistä välkkyvät paloautot.

Fillari portaita alas kellariin.

Vaiettu salaisuus

Älkää kertoko kenellekään, mutta jotenkin tykkään niistä Jarmo, mikä tuo on -mainoksista.

Ja siitä vakuutusyhtiön yhtyeestä. Ja muka espanjaa puhuvasta Soneran lipeviköstä.

En kyllä katso televisiota kovin paljon.

Draama taivaalla, Itämeri pilalla

Draama Ahvenanmaan yllä, jättikone pudotti 90 000 litraa polttoainetta mereen, yhdistän eräiden viestinten ensiotsikot aiheesta. Ja sitten nettikansa (tm) kauhistelee.

Itsekin tässä tietysti kärjistän, mutta kumminkin. Aftonbladetin jutusta vasemmalla kädellä referoidut jutut eivät yltäneet alkuperäisen tasolle.

Luulisin suomalaisen toimittajan yleissivistykseen kuuluvan, että polttoaineen dumppaaminen lentokoneesta on ei-niin-harvinainen tapahtuma, jossa kerosiini yleensä hajoaa sumuksi ilmakehään eikä päädy öljyläikäksi mereen tai lorise terassilla istuvien päihin.

Ilmailusta tuntuu muutenkin irtoavan helposti dramaattisia otsikoita verrattain tavanomaisista tapahtumista (ihmiset kirkuivat paniikissa). Ilmeisesti Air Francen A380 ei ollut ihan mayday-tilanteessa, koska körötteli mahdollisine oviongelmineen takaisin Pariisiin yhtiön omien mekaanikkojen huomaan.

Iltapäivälehtien osalta olen tietysti jo menettänyt toivoni, mutta Helsingin Sanomien tai YLEn kohdalla jään miettimään, puuttuuko toimittajalta yleissivistystä vai onko väline tahallaan valinnut harhaanjohtavien kohuotsikoiden tien.

Toisaalla on samansuuntaisesti huolestunut Tillman.
- - - - -
Ja juu, saa kysyä, onko se palamaton lentopetroli ilmakehässäkään sitten hyvä asia. Ja jo sitä ennenkin saa ja pitää kysyä, mitä sellaisia vastaavia aukkoja minun yleissivistyksessäni on, joita itse en tajua.

Pyörätiellä

Linnunlaulu, auringonpaiste, metsän, ruusujen ja lämpimän asvaltin tuoksut.

Lisätään fillarointi joukon jatkoksi Miksi en tee näin hienoa asiaa enemmän -listalle.

Samalla saa huomata todeksi pyöräilyaktiivien päivittelemät epäkohdat. Pyörätiet alkavat ja loppuvat yllättäen, reitit katoavat alkaakseen ehkä uudelleen - missä? Miten Kehä I:n vartta olisi tarkoitus päästä Leppävaaran läpi? Olisiko edes?

Tuossa toilailee pyörätiellä jalankulkijoita, tuolla kipittää fillariin kytkettynä koira. Tuolla ampaisee puistokäytävää pyörätielle henkilöauto.

Äiti, ilmeisesti, hymyili taustalla kun parivuotias taapero juoksi määrätietoisesti keskelle pyörätietä pysähtyen siihen pällistelemään. Näkyvyys oli onneksi sen verran hyvä, että polkijat aavistivat tilanteen, hidastivat ja pysähtyivät vaikeuksitta.

Suuntamerkit, ennen kohtaamista hyvissä ajoin valitut ajolinjat ja muut tavat näyttää, mitä aikoo seuraavaksi tehdä, ovat arvossaan myös kevyessä liikenteessä.

Mutta Baanan unohdin taas testata.