Koska olen sekä ennenkin miettinyt arjen valokuvaamista että viime aikoina ahminut Poirot'n kaltaisia epookkisarjoja, Kemppisen tuore kolahtaa.
Kuvatkaa, ihmiset, arjen tylsiä kotinäkymiä. Kahden-kolmenkymmenen vuoden päästä ne kuvat ovat niitä mielenkiintoisimpia.
Omakin huoneeni lapsuudenkodissani on vain muistojen varassa, koska ainuttakaan valokuvaa sieltä ei ole. Muistot keltaisesta lukulampusta, ruskeasta vohvelikankaisesta päiväpeitteestä, 50 Coca-Cola-pullolla kruunatusta oranssista hyllystä ja mustavalkoisesta matkatelevisiosta toki vahvoja ja eläviä, mutta väistämättä hiipuvia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
olen tarkoituksella säilyttänyt osaa kuvista perinteisessä kenkälaatikossa. muistoja kodista sisältyy mitä arkisimpiin esineisiin, narukerään tai pöytäliinaan. vähän hymyilyttää äidin kuvausinto; veli itkee, minulla on rokko, isällä jalka kipsissä. mutta äiti säilyttää tyyneytensä ja kokoaa kaikki hetkeksi kuvaan. kuvissa vilisevät pienet yksityiskohdat tuntuvat mitättömiltä, mutta mitättömiä ne eivät kuitenkaan ole. ne saattavat laukaista mielessä tärkeitä kytkentöjä eri elämänvaiheiden välille. mitä kauemmin kuvan ottamisesta on kulunut aikaa, sitä enemmän siihen pakkautuu merkityksiä. kemppinen on oikeassa: pysäytettyä, tavallista valokuvaa ei voi mikään korvata. se rajaa meille elämän kaaoksesta palan, jota saa katsoa rauhassa niin pitkään kuin haluaa.
mahtaakohan muuten ympyrä joskus sulkeutua siinä mielessä, että lapsia kenties taas kehotetaan olemaan liikkumatta kuvassa.
meri
Kyllä.
Ja yksityiskohdat, pienet esineet, ne kertovat eniten. Astiat, huonekalut, ruokapakkaukset.
Silloin tällöin muistan ottaa kuvan ruokapöydästä kesken aterian. Jos joku säilyisi, ja aikanaan näkisi, mitä tuotteita 20000-luvun alkupuolella oli tarjolla ja mitä syötiin.
Lähetä kommentti