Kun on nukkunut liian vähän, reaktiot Pariisin ammuskeluun herättävät puoliärtynyttä ihmettelyä.
Sosiaalisen median virtani on täynnä kollektiivista shokkia ja surua ja Ranskan lippuja ja Eiffel-torneja. Ihmiset, jotka niitä laittavat, ovat yleensä yhtäläistä ihmisarvoa kannattavia mutta eivät ole muistaakseni reagoineet samoin kun Vinkuintiassa tai Alienistanissa ammutaan 200. Olisiko realismia myöntää, että jotkut ihmiset ja paikat nyt vain tuntuvat meistä merkityksellisemmiltä kuin toiset?
Uutiskanavat ovat tunnollisesti varanneet aiheelle tuntikausia kykenemättä kertomaan ulkomaisia vastaavia seuranneelle muuta olennaista kuin että vastaavan tapauksen riski Suomessa on melko pieni. En ihan osaa päättää, kumpi on turhempaa uutistavaraa: valtionpäämiesten pakollisten sympatiapuheiden näyttäminen yhä uudelleen vai katuhaastattelut kuopiolaisista tädeistä, jotka vakuuttavat järkytystään.
Oikeasti mielenkiintoisista kysymyksistä eli kuka, miksi ja ennen kaikkea miten on tarjolla tietoa kovin vähän. Ilmeisestikin tarkoituksella kun irrallaan olevien tekijöiden jahti ja tulevien iskujen ehkäiseminen ovat täydessä vauhdissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
mika
kuolema on mediassa koko ajan läsnä, ja ihminen pääsee pistämään näitä ruumiita tärkeysjärjestykseen. kouluampumiset nousevat sympatiassa kärkeen, koska uhreina on lapsia. sitten kuitenkin samaan aikaan afrikassa kuolee joka päivä valtava määrä lapsia. maantieteellinen etäisyys siis vaikuttaa, paitsi ehkä jossakin tsunamissa. julkkisten kuolemat ovat tärkeitä, niistä tulee aina kansallisia tragedioita. lievästi huvittavaa oli se, että kun joku salkkarihahmo kuoli, katsojat toivat kynttilöitä kuolinkadulle.
ehkä pariisin aiheuttamat some- ja muut sururituaalit auttavat yhteiskuntaa järjestymään uudestaan kuoleman aiheuttaman kaaoksen jälkeen?
mutta auttaako se todella kohtaamaan kuoleman? en oikein usko. sellaiseen tehoaisi ehkä paremmin joku laakson sairaalan akuuttiosasto, jossa elämä hiipuu kauhtuneissa sairaalavaatteissa pikkuhiljaa pois.
meri
Sinänsä kai ilmiö on itsestäänselvä: Eniten koskettaa se, mikä osuu tuttuun tai itsen kaltaiseen, äärimmillään jopa fiktiiviseen sellaiseen. Verilöyly jossain Burundissa on kaukana ja sen uhrit vieraita, eri näköisiä ja oloisia kuin me. Juhlapuheiden fraaseista huolimatta.
Vilpittömiä ja spontaaneja julkisia reaktioita Pariisin kaltaisiin tapahtumiin ei toki sinänsä pitäisi ruotia sarkastisesti, mutta jokin niissä tuntuu ärsyttävältä ja jopa falskilta. Ja nämä matkien toistellut lauseet: "ei pidä antaa pelolle valtaa". Erään otsikon mukaan Helsingin Ranskan-lähetystön edessä laulettiin Marseljeesia "terrorismia uhmaten". Minä kai söin sitten äskeisen aamupuuroni terrorismia uhmaten.
mika
juuri noin. en usko että monikaan ihminen vaihtaisi facebookinsa profiilikuvaksi kroonikko-osaston vaaleanpunaisen pyjaman, mutta eiffel kelpaa kyllä.
meri
Lähetä kommentti