Sorjosen alku sai kyllä tuhahtamaan ja pyörittelemään silmiä, niin Silta-kopiota yökaupunkien valot ilmasta ja eteerisen valittava tunnusmusiikki olivat. Mutta aloin lämmetä kun päähenkilö muiden ympärillä ihmetellessä perääntyi päänsä sisään ja ajatteli puoliääneen Uuden Sherlockin tapaan. Toki ylimielistä brittiä empaattisempi kuten nyt perheenisälle kuuluukin.
Eksentrinen individualismi kyllä sopii paremmin konsultoivalle yksityisetsivälle kuin oikealle poliisille, jonka kyvyttömyys tiimityöhön ärsyttää jopa ruudun toiselle puolen.
Some-virroissani ovat kaakkoissuomalaiset ihastelleet Lappeenrantaansa ja murisseet murre-erheitä, mutta täältä kaukaa ne ovat sivuseikkoja. En olisi huomannut mitään, vaikka maisemakuvat olisivat olleet Joensuusta tai Varkaudesta.
Limaista paikalliseliittiä. Sympaattisia, suorastaan herttaisia teinejä. Niljakkaita vanhoja äijiä ja kovaksikeitettyjä alamaailman miehiä. Pakolliset rajantakaiset pulputtamassa venättä. Agentti-Lenan ja esimies-Tainan kovahkopintainen kypsien naisten aistillisuus. Obligatorinen patologi.
Lavastajien ja meikkaajien loihtimat makaaberit kuvat kuuluvat tyylilajiin, mutta onkohan lapsiin kohdistuva paha aivan välttämätön tapa ravistella katsojaa?
Oikeuslääkäri esittelemässä luotia, jota sanoo "38-milliseksi". Tuskin millään konetykillä jumputettu, joten tarkoittanee .38-kaliiperin projektiilia. Entä puhuisivatko poliisit tosiaan patruunoista luoteina? En tiedä. Viimeisessä jaksossa sitten vedetty prosessimutkat suoriksi aina "Etelä-Karjalan korkeinta oikeutta" myöten, mutta vain TV-sarjaahan tämä onkin.
Ei ihan Sherlock tai Silta, mutta kotimaiseksi kunnianhimoinen ja huoliteltu sarja mielenkiintoisin juonenkääntein. Minulle toimi. Ja yliviljeltyinäkin niillä ilmaotoksilla saa kyllä näyttäviä kuvia.
Sorjosen esittely Ylen sivuilla
2 kommenttia:
mika
jätin sorjosen toistaiseksi väliin. juuri tällä hetkellä tuntuu että maailmassa on jo liikaa eriasteisesti tunnekylmiä ja sosiaalisesti toimintakyvyttömiä poliiseja, joiden harteille sälytetään niin syyllisen käpälälautaan saamiset kuin oman sydämen rytmihäiriötkin. populaarikulttuuri näyttää suorastaan huutavan tällaista pääpoliisin pseudopessimismiä.
mutta niin vaan minäkin koukutuin taas uuteen rikosvyyhteen. tai oikeastaan se on vanha, the missing -sarjan kakkostuotantokausi. siinä kuvataan kahdessa aikatasossa kadonneitten tyttöjen tutkimusten etenemistä. näillä aikaeroilla pedataan tietysti sitä, että juttuun kätkeytyy muutakin. ja niinhän se onkin.
http://www.radiotimes.com/news/2016-10-12/meet-the-cast-of-the-missing-series-2-3
meri
Sen verran Sorjosta puolustan, että hän suhtautuu vaimoonsa ja tyttäreensä lämmöllä. Vaikka välillä katoaakin päänsä sisään kuulematta, mitä ympärillä puhutaan. Mutta sitä sattuu itsellenikin.
Jollekin hyvälle brittisarjalle olisi kyllä käyttöä. Dalziel ja Pascoenkin kadottivat Netflixistä. Nyt pitää katsoa Uuden Sherlockin jaksoja uudelleen ja sitten vielä.
Lähetä kommentti