Jos tätä nyt sotakirjaksi voi sanoa, kun kyse on järjestyksenpidosta voitetun sodan jälkeisessä Bagdadissa.
Erittäin synkkä teos kyllä. Sinnittelyä päivä kerrallaan vihamielisessä ympäristössä tienvarsipommien, luotien ja singonkranaattien keskellä miettimässä, kuka tänään kuolee tai vammautuu.
Humvee-jono avointen paskaviemärien reunustamalla kadulla miehistöt tähystämässä kämmenet hikisinä jokaista epäilyttävää roskakasaa tai kohoumaa.
Tärykalvot puhkova pamahdus ja maailman katoaminen pölypilveen. Jonka hälvetessä joka paikka autossa on verestä liukas, ajajalta puuttuvat kädet ja kk-ampujalta jalat ja radiomies hengittää oudon katkonaisesti, minkä ymmärtää huomatessaan hänen takaraivossaan aukon ja siitä valuvan harmaan massan.
Nopeasti kuolevat tuntuvat pääsevän oikeastaan kirjassa vähimmällä, jopa se autoon elävältä palanut. Pisimmät päivät, viikot ja kuukaudet ovat edessä kotona Yhdysvalloissa sotilassairaalassa, jossa asioita kirjan eräänlaisena keskipisteenä katsova everstiluutnantti käy.
"A chance for that child to to grow up in peace and to realize dreams", is what President Bush said any mother wants, but in the gazebo their wishes had been updated. Some would smoke. Some would drink. Some were on medication for indigestion, and most were on anti-depressants. "Whatever it takes for a mother who spends twenty hours a day in the burn unit watching her son scream", Markelz explained.
Ja tämä kaikki vasta nimensä vapaaehtoisesti alimmalle riville piirtäneiden ammattisotilaiden kohtaloiden osalta.
Koko touhun mielekkyys kyseenalaistuu tehokkaimmin sillä, että kirjailija antaa kysymyksen leijailla rivien väleissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti