Vaikka suurin osa peleistä päättyikin Patakakkosen hengessä, lainatoppari teipillä muutettuine pelinumeroineen sai melkeinpä nolon määrän minuutteja ja päälle kehuja. Ja peräti kahden brasilialaisen ryhmän kohtaaminen juuri tässä lajissa on aina jotain erityistä.
Sen verran tuttuja naamoja viiletti jatkopeleissä, että niitä oli käytävä kurkkimassa ensin Vallilanlaakson sateenlotinassa ja sitten Töölön stadionin paahtavassa auringossa.
Finaalipäivä kuitenkin jäi väliin reservin korpraalin vinkattua retkestä siviileille vasta avautuneeseen Isosaareen, jossa partion johtaja oli aikanaan pääosan omista kuukausistaan palvellut.
Varasin verkosta kuudenneksi viimeisen lipun alukseen, ja kohta paistattelimmekin Kauppatorin rannassa.
Röyhkeä helsinkiläinen lokki muistutti valppauden merkityksestä iskemällä jäätelötötterön palloon kun isojen valkoisten siipien kahahdus kasvoilla vasta varoitti jotain olevan tekeillä. Olisiko siinä oravaakin ketterämpi kaupungin symbolieläin?
Runsaan puolen tunnin vesibussimatkan päässä odottanut Isosaari oli isompi kuin olisin arvellut: metsää, kalliorantaa ja auringonpaisteessa kimmeltävää Suomenlahtea. Niin upseerikerho ja kasarmi kuin vartiotorni ja vartiotupana käytetty mökkipahakin yhä tallella. Tykit ja pari muuta aluetta aidattuina kieltokyltein.
Niiltä ajoilta tiedetyssä tuulensuojaisassa kalliopoukamassa nautittujen juuston, punaviinin (ihan vähän, kiitos, olen huono viininjuoja) ja suolapalojen jälkeen löytyi se isoin tykkikin, vaikkei aitojen taa juuri näkynytkään. Mutta kännykän ruudulla Google Mapsin satelliittikuvassa kyllä. Ja oletan tykkien ja vartiotornin koordinaattien olevan jossain valmiiksi kirjattuina ampumasuunnitelmiin, joissa on haalistunutta tekstiä kyrillisin kirjaimin.
Varjelen, vartija, sitä.
2 kommenttia:
Aikoinaan kun leirille mentiin ilmoitti linjanjohtaja meille, että "näitä kylkeen maalattuja koordinaatteja ei sitten levitellä". Piti hetken hiljaisuuden ja totesi kuin itselleen, että "vaikka taitaahan ne naapurilla olla tarkempina tallessa".
Iso tykki oli silloin jo meiltäkin kiellettyä aluetta, joten en sitten tunnusta, että sen lukon tiirikoiminen ei ollut kova homma ja että kaikki näkyi olevan huolella rasvassa ja arvion mukaan alta puolessa päivässä toimintakunnossa.
Meillä taisi aikanaan riittää nyrkkisäännöksi, ettei valokuvia vaunujen sisältä. Toki digikameroiden ja kännyköiden aika olikin vasta tulevaisuudessa.
Nuo tykkejä ja muuta ympäröivät aidatkin olivat mittasuhteiltaan lähinnä sellaisia suosituksenomaisia, mutta lainkuuliaisina kansalaisina emme kurotelleet yli. Luotan Raid-elokuvan antaneen riittävän mielikuvan semmoisen sisäpuolesta.
Lähetä kommentti