Jostain syystä ajattelin ensimmäiseksi sitä, kun joskus 1975 liidätettiin Adlonin talosta aamuöiselle Runeberginkadulle viitisenkymmentä huopakynin koristeltua paperilennokkia ja toki sitten marssittiin alas hakemaan ne pois. Pieni koristeline E:n huoneessa oli ja sellainen sininen pehmeä vaahtomuovinen "koripallo". Ja Freemanin LP, josta soivat Ajetaan tandemilla ja Kaksi lensi yli käenpesän. Ja siinä edellisessään, pienessä palvelijanhuoneessa keittiön takana, oma kori Coca-colaa, mikä meille muille oli hämmästyksen ja kateuden aihe.
E hauskuuttamassa porukkaa loirimaisilla kaatuiluilla, astumassa ulos luokan kaapista kesken tunnin päätyen tietysti rehtorin puhutteluun. Kuljettamassa kiekkoa talvisella ja pomputtamassa palloa tai lätkimässä pesistä kesäisellä Väiskillä. Samanlaiset Orbitin mustat muoviluistimet ja Uhlsportin fudispallot meillä taisi yhteen aikaan olla. Kolistelemassa sitä koulun ainokaista painonnostotankoa Tylyn jumppasalissa. Seisomakatsomossa IFK:n matseissa Jäähallissa. Marssimassa Brakulla pois HJK Kallion treeneistä valmentajan yritettyä tehdä pitkästä pojasta maalivahdin vastoin tämän tahtoa. Pelaamassa suvun kesäpaikassa helteisessä Kiilassa mökkisulkista, joka oli leikisti tennistä ja me Borg ja McEnroe. Lähdössä kesken jonkin hyvän hetken vahtimaan pikkuveljeä. Juomassa vielä vähän lisää Cokista. Puolustamassa 50-luvun melodista musaa silloinkin, kun meidän muiden mielestä vain Ramones ja Eput olivat kuuntelemisen arvoisia. Ostamassa kevätkuumalla välitunnilla kulmakaupasta Lipsin, jonka siitä palan haukatessani vahingossa katkaisin. Niillä aamuyön fillariretkillä Porvooseen tai Pusulaan, mopon satulassa, pihistämässä meille perheen baarikaapista tilkkaa viskiä tai Inca Piscoa, ensikännejä suunnittelemassa, yhteisessä ekassa kesätyöpaikassa Asemaravintolassa, autokoulun ekalla ajotunnilla krematorion luona, pelaamassa olohuoneessa aamuun asti marjapussia tai vapaatunnilla tyhjässä luokassa Unoa, vääntämässä porukalle Perhon opein paistia, valkosipuliperunoita ja herkkusienikastiketta H:n keittiössä, valkoisen Saab 900:n ratissa öisillä ajeluilla tuolla jossain, alokkaana Hyrylän sotkun pöydässä omaisten päivänä, soittamassa kitarallaan Crocodile Baria P:n firman kellarissa Kalevankadulla. Kasvoilla hajamielinen puoliksi jonnekin toiseen todellisuuteen siirtynyt ilme, joka kertoi, että nyt, tämä on se juttu. Salibandykaukalossa screeninä, johon vastustaja tömähti kuin betoniseinään tai sarjapelissä siinä Turun joenrannan hallissa rynnimässä epähuomiossa kentälle verkkaritakki vielä yllä.
Muistikuvia, yhtä aikaa kirkkaita ja selkeitä ja hämärtyviä, vääristyviä ja päällekkäin sekoittuvia kuin tuo kesän 1978 otos.
Ennen kaikkea keskustelut. Yökylässä Adlonin talossa, aitassa Kiilassa, vuokramökillä Savonrannassa. Kaiken maailman juttuja, ihan mitä vain matkalla ymmärtämään maailmaa ja elämää, kunnes joskus aamuyöllä hiljaisuus huoneen toiselta puolelta kertoi toisen nukahtaneen. Kävelyllä syysmyrskyisellä beachilla, autoajeluilla, krouvin pöydässä, aamuyöllä heidän keittiönsä pöydän ääressä Temppelikadulla, kun suurin osa juhlijoista oli jo lähtenyt ja juomatkin melkein lopussa, muilla mökkireissuilla. Ja joskus 70-luvulla vielä kirjoitettiin toisillemme kirjeitä kesän vietyä eri puolille maata.
Toivottavasti jokaisella olisi maailmassa se joku, joka on heti samalla aaltopituudella ja jonka kanssa voi puhua mistä vain ilman selittelyitä tai alustuksia pohjiksi.
Viime vuosinakin kun nähty harvemmin, huomannut toistuvasti ajattelevani, että tästä ja tästäpä pitää sitten joskus muistaa kertoa E:lle tai hankalissa asioissa miettiväni, mitä E tästä ajattelisi. Jossain takaraivossa ajatus, että kunhan tästä elämän kiireet rauhoittuvat, sitten joskus taas istutaan kaikessa rauhassa keskustelemassa kaikesta. Mutta sitten kohtalo tai elämä tai jokin muistuttaa, että hyviä asioita ei kannata lykätä. Aikaa ei ehkä enää olekaan.
Ihan vasta toissapäivänä se, kun E:n ja V:n kanssa oltiin Väiskillä laukomassa palloa ensimmäisen lukiopäivän aamuna ennen koulun alkua ja sitten istuttiin siinä rinteessä puiden alla juttelemassa.
Ei olisi voinut kuvitella tällaista päivää, että meistä kolmesta täällä olen enää minä kuuntelemassa kesäsateen ropinaa ja haistelemassa Töölön lehmusten heinäkuista tuoksua. Mutta ilman noita kahta ystävää olemassa nekään eivät enää kuulosta eivätkä tuoksu samalta.
Tyhjä, hiljainen maailma ja orpo olo.
2 kommenttia:
Hieno kirjoitus. Samanlainen haikeus valtasi minut, kun joitakin vuosia sitten sain kuulla taas yhden yliopiston sählymestarijoukkueemme pelaajan siirtyneen korkeimpiin jumppasaleihin pelaamaan. Joukkueestamme on enää puolet jäljellä. Pitäisikö kutsua Marko ja Juha muistelemaan menneitä ? Luettuani kirjoituksesi päätin tehdä sen.
Oikea päätös.
Ettei sitten taas eräänä päivänä tarvitse miettiä: olisinpa, ajoissa.
Lähetä kommentti