Kiinnostava muistelo, vaikka turhan monta matsia käytiinkin melkein vaihto vaihdolta läpi ja nimiä vilisti enemmän kuin ehti hahmottaa.
Pikkutytöstä asti monen lajin taitajaksi kasvanut Sami Jo Small torjui Kanadalle monta isoa voittoa ja saavutti olympiakultaakin. Mutta koki monta kertaa äärettömän kilpailuhenkisen urheilijan tuskan ja masennuksen, kun maajoukkuevalmentaja ilmoitti, että lähdet kisoihin vain kolmosvahtina ja lopulta, ettet enää kuulu suunnitelmiimme lainkaan.
Tutulta kuulosti salibandyihmisen korvissa, kun mestaruus oli kisoista toiseen Kanadan ja Yhdysvaltojen välinen kahden kauppa. Kaikki muut vastustajat kuului murskata tai vähintään lyödä rutiinilla, vaikka joku Suomi tai Ruotsi joskus erän tai pari pyristelikin. Eikä asetelma silti vähentänyt arkkivihollisen lyömisen suloisuutta tippaakaan.
Maalivahdin maailmaan oli vanhan sählyhylkeen helppo samaistua: kuinka laukaus luetaan jo ennen pelivälineen irtoamista lavasta pelaajan asennosta ja liikkeistä ja millaisia erilaisia tunnetiloja pelin eri tilanteissa ehtii kokea ja miten niitä koettaa kontrolloida.
Helppoa ei ole ollut olla naiskiekkoilija edes Kanadassa: naisilta kielletystä lajista hyväksytyksi ja jopa arvostetuksi toiminnaksi.
Ja vielä Pohjois-Amerikan sekavalta tuntuva kilpailujärjestelmä, jossa erilaisia liigoja syntyy, kuolee, yhdistyy, vaihtaa nimeä ja joukkueita myydään kaupungista toiseen ja ristitään uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti