Vaikutelmia: Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.

Minulle räätälöidyssä helvetissä ikuisuuteni kuluisi tanssien jättiareenan yleisölle luontevaksi harjoiteltu kestohymy kasvoilla. Joillekin semmoinen on kuitenkin suurin unelma. Eli taivuin somevirtaani yltäneen mainonnan alla katsomaan Netflixistä sarjan Dallas Cowboys Cheerleaders – America’s Sweethearts.

Lukemani muistelmat pyrkimisistä erilaisiin armeijoiden erikoisjoukkoihin palasivat mieleen, kun tässä ensin poimittiin liki tuhannesta video- ja CV-hakemuksesta osa paikan päälle näyttämään tanssitaitojaan ja sitten siitä ryhmä harjoitusjaksolle, jolla väkeä alettiin karsia kohti lopullista 36:n joukkuetta. 

”Andy McNab” kertoo SAS-muistelmissaan, kuinka ensimmäinen tumma pilvi hakijan taivaalla oli gypsy’s warning – kouluttajien vinkki, että otteiden pitäisi parantua tai kohtalona on platform 4: raide, jolta lähtee maitojuna Lontooseen. Tässä dokumentissa pelkona on kutsu toimistoon, jossa edessä on joko tiukka palaute tai ilmoitus putoamisesta jatkosta ja kyynelten kastelema paluu pukuhuoneeseen tavaroita pakkaamaan. (Yhden huoltajan toimenkuvaan kuuluu saattaa murtuneet pudokkaat äidillisen lohduttavin ottein pois paikalta.)

McNabilla oli kuitenkin edes joitain konkreettisia mittareita arvioida suoritustaan: oliko marssilla tai yösuunnistuksessa ensimmäisten tai viimeisten joukossa. Vuosikaudet sivusta muodostelmaluistelua seuratessa pisti silmään, kuinka siellä ei ole pallopeleistä tuttuja maalitilastoja, pistepörssejä tai plusmiinuksia rankkaamassa pelaajia vaan yksilön kohtalo on pitkälti valmentajan subjektiivisessa arviossa. Niinpä valmentajien ilmeet, huomion jakautuminen, kommentit ja niiden rivien välitkin saavat paineiden alla jännittävien naisten mielissä suhteettoman painoarvon. 

Tässä dokumentissa kriteerit ovat mahdollisimman epämääräiset, kun teknisten taitojen ja esittämisen päälle on haussa vielä it eli se jokin. Mitä se jokin lopulta on, tietää korkeintaan valitsija eli tässä tapauksessa kaksikko director ja choreographer. Lopputulos on sama: Pakko yrittää jatkaa hymyilyä ja miellyttää valitsijoita, joille ainoa oikea vastaus palautteeseen on hermostuneen nyökkäilyn saattama Yes, m’am

Kuten sarjassa suoraan sanotaankin, Dallas Cowboysin cheerleaderin ei ole tarkoitus olla oma itsensä vaan vuosien varrella muotoutuneen ja johdon arvioiman ihannekuvan mukainen. Niinpä edessä on jo valintaprosessin loppuvaiheessa makeover ja ei pukujen sovittaminen naisille vaan naisten sovittaminen pukuihin. Hiusten pituus ja värikin menevät tarvittaessa uusiksi samoin kuin meikki. Jos vartalo on hiukan vääränlainen eikä sittenkään ihan istu pukuun oikealla tavalla, voi kohtalona vielä olla putoaminen jatkosta. Eivätkä vartalon mitat saa kauden aikana missään tapauksessa muuttua.

Viimeisen päälle mietityn lopputuloksen on sitten määrä miellyttää niin Cowboysia katsomossa fanittavia äijiä kuin vanhainkodin PR-vierailulla tavattavia isoäitejäkin. Kuten tekoäly tiivistää:

The Dallas Cowboys Cheerleaders (DCC) walk a very deliberate line between "sexy" and "innocent" to maintain their "America's Sweethearts" brand. It's a complex and often debated balance, achieved through a combination of strict visual guidelines, behavioral expectations, and a carefully cultivated public image.

Kiintoisa sivupiirre on cheerleadereiden perehdyttäminen vai pitäisikö sanoa jopa indoktrinointi Dallas Cowboysin historiaan ja perinteisiin kuin maan merijalkaväessä, jossa kuuluu tarkoin opiskeltavan joukon historia, kuuluisimmat taistelut ja laulut. Cheerleadereiden pitää ainakin osata vastata ihmisten kysymyksiin organisaatiosta ja sen kuulumisista, ja bussissakin on mukana seuran sideline reporter, joka alustaa mikrofoniin sarjatilanteesta ja tulevan tai päättyneen ottelun pääkohdista.

Sarja nosti cheerleadereiden palkkiot tapetille, kun nähtiin, kuinka jotkut heistä laskunsa maksaakseen painavat amerikkalaiseen tapaan yhtä, kahta ja kolmeakin työtä kiirehtiäkseen sitten illaksi harjoituksiin ja aamulla taas muutaman tunnin unen jälkeen oravanpyörän uudelle kierrokselle. Pelkästään työmäärän, terveytensä vaarantamisen ja olemattoman korvauksen suhde ei vielä järkytä suomalaista, joka on tottunut lukemaan kaiken satsaavista mutta köyhistä urheilijoista. Siinä missä näiden arvioitiin jossain saavan vain 15 000 – 30 000 dollaria vuodessa, saattaa kai suomalainen muodostelmaluistelija maksaa melkeinpä vastaavan määrän saadakseen tavoitella unelmiaan samantapaisilla harjoitusmäärillä.

Karun kontrastin tuottaa kuitenkin joukkueen rooli osana Dallas Cowboys -konsernia, joka, jos oikein luin, tuottaa vuodessa voittoa noin 500 miljoonaa dollaria. DCC:n isoimman pampun, konsernin omistajaperheen tyttären, ihastelut siitä, kuinka cheerleaderit eivät ole mukana rahan vaan jonkin suuremman takia, kuulostavat aavistuksen ontoilta, ja Karl Marxista kuullut voi pohtia, kuinka näiden naisten tanssitaidoillaan, ulkonäöllään ja olemuksellaan synnyttämä lisäarvo valuu kapitalistin taskuun.  Toisen tuotantokauden lopussa kerrottiinkin sarjassa nähdyn ay-henkisen heräämisen johtaneen lopulta 400 prosentin suuruisiin palkankorotuksiin.

Feministisestä tai muusta kriittisestä näkökulmasta laadittuja arvioita aiheesta näyttää riittävän (vaikkapa teemalla ”Exploitation in the name of patriotism”), ja kaiken lisäksi tämäkin yhteistyössä konsernin kanssa tehty sarja tuskin vääristää todellisuutta ainakaan yhtiön kannalta kielteiseen suuntaan.

Täältä katsoen on Amerikka iso ja ihmeellinen maa, ja en näy olevan ainoa, joka pisti merkille uskonnon osuuden sarjassa. Osa joukkueesta käy sikäläisen värikkäiden kirkkojen tilaisuuksissa, ruokarukouksia ja rukouspiirejä riittää, ja haastateltu jos toinenkin vakuuttaa toteuttavansa jumalansa hänelle laatimaa suunnitelmaa. Etelävaltiolaista bible beltiä vai isommin amerikkalainen ilmiö?

Samoin oudoksuttaa aina vain amerikkalainen suureellinen tapa esittää asiat. Kaikki on ihanaa ja kaikkea rakastetaan yli kaiken ja jokainen on always been a great fan of mikämilloinkin. 
Noloa ja jopa falskia vaiko sittenkin naiivin vilpittömän sympaattista verrattuna eurooppalaiseen nyrpeään kyynisyyteen? 

Showbisneksen amerikkalaiset jos jotkut kyllä osaavat, ja niin DCC.n esitykset kuin sarjassa nähdyt ottelu- ja muutkin tapahtuvat ovat viimeisen päälle hiottuja. 

Kauden 1 trailer:

Jaksammeko enää syventyä?

Jaksetaanko nykyään enää syventyä, ajatella? 

Vai tyydytäänkö keräämään tykkäykset helposti selattavilla kuvilla kauniista ihmisistä tai auringonlaskuista, hassuilla meemeillä ja videoilla, joissa tekstiä on korkeintaan viidessä sekunnissa hahmotettava määrä, iskulauseilla.

Pari tänä vuonna tallentamaani linkkiä vie jossain aivolohkossa väreilleen kysymyksen äärelle.

"Runoilija, kirjallisuudentutkija Matti Kangaskoski kirjoittaa Avain-lehdessä nopeasta tunnistettavuudesta psykologi Daniel Kahnemanin kognitiivisia käsitteitä hyödyntäen: Instagram alustana hyödyntää nopeaa ja intuitiivista järjestelmää 1 ja hylkii tietoisen vaivannäön järjestelmää 2.

Instagramin ruudun ja kuvien pieni koko sekä sen toiminnalliset tarjoumat rohkaisevat nopeaan selaamiseen, jossa pysähdytään vain hetkeksi katsomaan yhtä kuvaa tai videota ja päätelmät niistä tehdään nopeasti. Nopeaa selaamista suosii myös käyttöliittymien kulttuurinen tarjouma, jolla viittaan siihen, että esimerkiksi älypuhelimia selataan lyhyitä aikoja kerrallaan ohi menevissä mutta jatkuvasti uusiutuvissa jokapäiväisissä tilanteissa."

Ja 

"Jälkikäteen katsottuna 2010-luvun alussa maailma vaikutti meritokraattisemmalta ja pitkäjänteisemmältä. Myös internetin arkistot puhuvat tämän puolesta. Elettiin blogien kulta-aikaa. Internet oli suotuisa jäsennellyille puheenvuoroille ja kärsivällisille hehtaaridialogeille. Laatu korvasi määrän. Parikymppisenä opiskelijana pääsin keskustelemaan kokeneempien ja nimekkäämpien henkilöiden kanssa intensiivisesti ideat edellä. Nykypäivän Twitteriä ja TikTokia katsoessani olen kiitollinen, että sain debatoida ja oppia vanhassa blogimaailmassa nykyisen huomiohakuisen someteatterin sijaan."

Ensimmäinen lainaus on Vesa Rantaman kirjoituksesta "Terapiarunoutta fanituotteena – miksi Kiira Korpea julkaistaan?" (linkki) ja toinen Thomas Taussin tekstistä "Miten 2010-luvun idealistiset aate- ja asiakeskustelut vaihtuivat kielipeliin ja kulttuurisotaan? Osa 1" (linkki)

Jokavuotinen kierros

1. Helsingissä sataa vähän enemmän lunta.

2. Media raportoi, että kaupunki on paniikissa, lumeen hautautuneiden ruumiita kaivetaan kinoksista ja kuvernööri on käskenyt kansalliskaartin kaduille.

3. Karaistuneet pohjoisen ihmiset Keravalta ylöspäin hehkuttavat somessa, kuinka etelän vetelät eivät osaa selvitä talvesta.

Vitun Venäjä (pardon my French)

Kansanmurhaa, raiskauksia, kidutusta, väestön pakkosiirtoja, luonnonvarojen ja teollisuuden ryöstöä, tuhoa tuhoamisen ilosta.

Venäjä 2022 tuntuu aika lailla yksi yhteen meidän aikamme natsi-Saksalta. Ja kompromisseja sen kanssa ehdottavat ihmisiltä, jotka olisivat aikanaan antaneet Hitlerin säilyttää kasvonsa ja pitää muut miehittämänsä maat kunhan edes lopettaa verenvuodatuksen itärintamalla.

Vuosia oli tunne, että joskus vielä olisi kiintoisaa poiketa taas turistina itänaapurissa. Nyt tuntuu, että saattaa jäädä omana elinaikana tekemättä. 

Ehkä Venäjään voisi jonain päivänä taas suhtautua täysivaltaisena valtiona, jos se olisi myöntänyt pahat tekonsa, vetäytynyt kaikilta miehittämiltään alueilta Krim mukaan luettuina ja maksanut tuntuvat sotakorvaukset.

Reaalipolitiikkaa tämän verran nähneenä oletan kuitenkin, että länsi taloussyistä jossain kohdin keksii näppärän "kompromissin", jonka jälkeen voidaan taas palata tekemään bisnestä ja kuluttamaan kilowatteja.

Eräitä huomioita samalla minunkin sukupolvestani

Eräitä huomioita sukupolvestani, kuuluu 70-luvulla syntyneen Katja Marteliuksen HS-kolumnin otsikko. Osa kolumnin huomioista tuntuu myös 60-luvun lapsesta tutuilta, osa taas ei. 

Itsensä kehuminen ja osaamisensa markkinoiminen tuntuu vieraalta ja väärältä, kun on opetettu, että omakehu haisee. Ja että omat tunteet kuuluu pikemminkin pitää omana tietona kuin tehdä niistä numeroa. 

Elämisen ja olemisen vaimentaminen ja tasapäistäminen, kyllä. Eikä falskilta tuntuvaa tekopirteyttä ja -dynaamisuutta.

Ydinsota ja ympäristön tuho olivat koko ajan kulman takana tulossa, mutta en muista, että ne olisivat yöunia vieneet. Kunhan olivat. Ruskeat trikoopaidat toki muistan ja vanhempien illanistujaiset. Ja perjantain Coca-colan tai saattoi se olla vihreä Aku Ankka -limsakin.

"Teimme kaiken niin kuin piti, ja katsokaa, mihin se meidät vei." Kansakoulussa ja sittemmin peruskoulussa opittiin, että kun odottaa jonossa omalla paikallaan, saa kyllä aikanaan sen Trip-tetransa. Mutta oikeassa elämässä huomasikin, että usein tetrat ovat oman vuoron tultua jo loppuneet röyhkeämpien otettua monta. 

Poikana en tiedä ripsistä tai tyttöjen roolista mutta olen muistavinani, että tytöt ja naiset tuntuivat jo lapsena ihan varteenotettavilta ihmisiltä. Muutkin kuin Peppi Pitkätossu, Neiti Etsivä, Viisikon Paula ja perheissä vahvat äidit.

Mutta välillä tosiaan yritämme olla laittamatta viestin loppuun vääränlaista emojia, joka paljastaisi, ettemme tajua mistään mitään.

Ja toki huomasin, että kirjoittaja on neulonut kolumninsa läpi kulkemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman. En vain nyt heti keksi, mitä siitä sanoisi.

Leppoisa bussikuski pysähtyi tunnollisesti antamaan suojatielle pyrkiville jalankulkijoille tietä, niin myös Mannerheimintiellä. Ylittämään lähtijä kiitti kädenheilautuksella mutta ei ollut niin aloittelija, että olisi kävellyt viereistä kaistaa hiljentämättä jyränneen henkilöauton alle. Keskisormella kuitenkin tervehti.

Liikennearkea Helsingissä.

Seuraavan vastaavan suojatien kohdalla ei toista kaistaa tullut ketään mutta suojatietä kulkenut rouvashenkilö pysähtyi bussin eteen ja kurkkasi sinne ennen kuin jatkoi matkaa. Viidakko opettaa. 

Mieli on uudemmille muistoille teflonia

Viime viikkoina ihmetellyt, miksi lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat niin vahvoja ja eläviä mutta viime vuosikymmenten himmeitä ja epäselviä.

Usein puhuttu "ohi vilistävistä ruuhkavuosista" sun muusta, mutta ehkä se ei riitä selitykseksi. 

Valloittavatko vanhimmat muistot paikoista, ihmisistä ja tapahtumista kuvan niistä niin vahvasti, että uudemmat havainnot samoista ja samanlaisista asioista jäävät himmeiksi luonnoksiksi niiden päälle? Vai onko kyse (myös) ajan volyymistä: Näitä myöhempiä vuosia on niin paljon prosessoitaviksi ja ne ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia?

Tähän sopii taas tuo vuosi sitten täällä siteeraamani

Rosebud is more probably Welles’s intuition of the illusory flashback effect of memory that will affect all of us, particularly at the very end of our lives: the awful conviction that childhood memories are better, simpler, more real than adult memories – that childhood memories are the only things which are real. The remembered details of early existence – moments, sensations and images – have an arbitrary poetic authenticity which is a by-product of being detached from the prosaic context and perspective which encumbers adult minds, the rational understanding which would rob them of their mysterious force.

Korruptiota ja mudan makua

Pääjohtaja maksatti kampaamolaskunsa ja autopesunsa veronmaksajilla. Päätoimittajat suojelivat ahdistelusta epäiltyä saunakaveripoliitikkoaan. Vartija kavalsi vankien rahat. Poliisit kännäsivät työaikana. Miljonääri raiskaili. Tuttu tullimies ei ollut huomaavinaan kiellettyä lastia.

Iän karttuessa alkaa ihmetellä, kuinka sinisilmäinen ja luottavainen sitä joskus onkaan ollut. Sittemmin uutisia ja erinäisiä muistelmia lukiessa usko vuosi vuodelta karissut.

Valta selvästikin turmelee, ja tilaisuuden tullen ihminen kahmii itselleen rahaa, muita etuja, seksiä, hänelle kuulumatonta lisävaltaa. Ja varmaan useimmissa tapauksissa oppii uskottelemaan itselleen ansaitsevansa sen kaiken, koska onhan hän tehnyt kovasti töitä tai ainakin koska on hän, erityinen.

Varmaan vain hyväksyttävä, että ihminen on itsekäs, ahne ja laiska. Ja toimittava sen mukaan.

Luottamus hyvä, kontrolli parempi, muistutti oliko se sitten Feliks Dzeržinski vai kenen suuhun lause milloinkin onkaan laitettu.

"What is happening to me"

Vuosien karttuessa rapistuu kehokin, ja tällainen itsensä aina vain 15-vuotiaaksi mieltävä ihminen joutuu toistuvasti ihmettelemään, mitä hittoa minulle tässä nyt taas tapahtuu.

Ja yhtäkkinen oivallus, että samahan on itse asiassa vain havainnollistettu nopeutettuna Indiana Jones -elokuvassa, jossa pahis Walter Donovan vanhenee hetkessä pölyiseksi luukasaksi ja ehtii ihmetellä 

"What is happening to me?".

Normaalihkomittaisenkin elämän aina hämmästyttävä lyhyys.

Tällaisen lienee moni muukin jo aiemmin miettinyt ja varmaan johonkin kirjannut, mutta en nyt aiheesta ainakaan nopealla googlauksella löytänyt. 

Bonuksena voisi pohtia, ovatko viehkeän tohtori Elsa Schneiderin hehkuva nuoruus ja toisaalta omaa elämäänsä tärkeämpään pyhään tehtäväänsä keskittynyt iankaikkinen ristiritari kohtauksessa tarkoituksellisia kontrastielementtejä. 

Poliitikot ja normaalit ihmiset

Ylikierroksilla käyvän mutta välillä mielenkiintoisia pointteja löytävän Ivan Puopolon sekä Hesarin Tuomas Peltomäen keskustelu edellisen YouTube-kanavalla.

Jotenkin tähän aikaan istuva tuo Peltomäen näyttelijä Antti Holman nimiin tarjoilema pointti, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: poliitikkoihin ja normaaleihin ihmisiin.

Kun normaali ihminen havaitsee jotain kummastuttavaa, hän toteaa, että no jo, onpas, ja jatkaa matkaa. Poliitikko taas ryhtyy tarmokkaisiin toimiin asian muuttamiseksi.

Jotkut ovat dynaamisia

Huimaa tavaraa kyllä välillä nuo (usein markkinoinnissa työskentelevien) ihmisten päivitykset.

Tyyliin

Alkoipa aamu ihanan reippaasti tunnin juoksulenkillä ja avantouinnilla. Nyt on granola- ja smoothieaamiaisen jälkeen niin luova ja dynaaminen olo, että kelpaa huikean tiimin kanssa taas työstää näitä meidän kaikkien aikojen upeimpia projekteja.

Ja LinkedInistä lisää...