Mies istui Rautatientorilla 615:n keskiovien jälkeiseen penkkiin ja muisti vasta siinä, että lentokentälle pääsi nykyään junallakin. Niin kävi aina. Hän ujutti kännykän rintataskustaan ja syventyi Twitter-virtaan samalla kun bussi jyrisi letkan mukana Kaisaniemenkadun kuiluun.
Näkökentän vasemmassa sektorissa sellaiset kasvot, jotka pakottavat miettimään, kuinka monta kertaa minuutissa on vielä kohteliasta salaa vilkaista. Ikkunapaikalla bussin etuosassa, siinä missä istutaan selkä menosuuntaan. Aavistuksen pienipiirteiset, voisi kai sanoa, hymy herkässä, nauravat silmät ja ihastuttava pystynenä. Ruskeat puolipitkät kiharat kehystämässä sitä kaikkea karvakauluksen yläpuolella. Mies selasi mielensä galleriasta tunnettuja kasvoja löytääkseen henkisen muistiinpanon tueksi samankaltaisia, muttei saanut osumaa. Ehkä jotain samaa kuin Maura Tierneyssä, joka Teho-osastossa esitti Abby Lockhartia.
Kasvot puhuivat vastapäiselle neitoselle, katselivat välillä maisemia, kommentoivat jotain ikkunan takana erottuvaa. Sanoja ei sieltä saakka erottanut mutta intonaatiota sen verran, että se oli englantia amerikkalaisella korostuksella. Matkalla lentokentälle ja tarkoittaen, ettei mies melkoisella varmuudella näkisi niitä kasvoja enää koskaan.
Mies vilkaisi Twitterinsä yli kasvoja, sitten ohi vilisevää maisemaa, puhelimen ruutua, kasvoja, maisemaa, kasvoja, ruutua, kasvoja. Kartanonkosken kiemuroissa mies ehti vielä kaivaa Le Carrén repusta ja syventyä siihen. Ainakin hetkittäin.
Bussin jarruttaessa Terminaali 2:n eteen mies näki mielessään elokuvan, jossa Hugh Grant juoksee naisen perään ja tämän kääntyessä sanoo jotain höpsöä mutta herttaista, johon nainen päätään kallistaen ja hymyillen vastaa. Mutta koska mies ei ollut Hugh Grant eikä elokuvassa eikä muutenkaan, hän vilkaisi kasvoja vielä viimeisen kerran, astui keskiovesta ulos ja käveli taakseen katsomatta sisään terminaaliin. Lennot olivat aikataulussa, näyttöruutu vahvisti.
Se Pakarisen otsikkoteksti true (and other) stories on vertaansa vailla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
tämä lukukokemus kuittasi monta pettymystä ja pahaa mieltä ja korjasi uskonpuutetta tavallista arkipäivää kohtaan. hittoon kaikki ylisanarajoitteet, en ole aikoihin reagoinut yhtä vapautuneesti ja tunteella kuin tämän tekstin äärellä. tässä sen taas näkee, että ulospäin vaatimattoman ja matalan profiilin jutusta se syvä ydin voi löytyä. niin kuin tässä tapauksessa tekeekin.
ps. edellisen postauksen kuva myös hieno.
meri
Kumarrus.
In this town there are millions of stories, spiikkasi Leningrad Cowboys elokuvassa sen laulun, jossa kerrottiin kolhoosin viljelijästä.
Pitäisi jaksaa huomata ja kirjata tarinat, jotka kulkiessaan hahmottaa.
Lähetä kommentti