City-extremeä

Pimeys, piiskaava sade ja puuskainen tuuli, joka pakotti puskemaan etukumarassa eteenpäin.

Jätkäsaaren loputon rakennustyömaa, jolla jalkakäytävät päättyvät yhtäkkiä kesken tai kulkija huomaa kävelleensä verkkoaitaukseen, josta on palattava satoja metrejä takaisin etsimään uutta reittiä.

Kulmasta kääntyessä tuulenpuuska iski paukahtaen sateenvarjoon, joka humahti saman tien nurinniskoin ruoteiden raksahdellessa poikki. Tungin muodottoman möykyn seuraavaan roskikseen.

Onneksi fleece ja paksut housut pitivät vettä yllättävän hyvin.

Takaisin osasin jo suunnistaa laiturissa ylös ja alas keikkuvien alusten viertä. Sadekin oli laantunut.

Mutta juniori sai FIFA17:nsä.

Niiden väsyneisyys

Jospa alkaisi boikotoida sellaisia verkon urheilujuttuja, joiden otsikot on optimoitu simpansseille.

Saatan yrittää.

Kokki 36

Paistettu sipuli ja jauheliha mausteineen lihaliemeen, sitten sekaan lautasellinen raastettua perunaa ja porkkanaa. Kulhollinen kaalisilppua, loraus etikkaa. Meiramia hyppysellinen.

Kaalin pehmettyä soppa on valmis.

Ja toinen puolikas kaalista vielä jäljellä. Jauhelihan vai possusuikaleiden kanssa?

Alkuilta Välskärinkadulla

Umpikuja

Kun Aamun TV-lähetyksissä ovat vaihtoehtoina loputon lässytys jenkkivaaleista tai Lego Ninjago.

Kahtiajakautuneen kansan aikoina

Yhden vakaumus on osoittaa harmaa valkoiseksi, toisen mustaksi.

Rasittavaa kuunneltavaa molemmat.

(Niin bloggaamiseen kuin kolumneihinkin kuuluu maailmaa yläviistosta tarkkaileva kertojaääni, joka on näkevinään asiat avarammin.)

Työ palkitaan

Yllättävän moni suomalainen toimittaja näyttää puurtavan suomeksi yllättävän paljon juttuja Donald Trumpin kelvottomuudesta presidentiksi.

Ei turhaan.

Myllytyksen tuloksena minäkin alan kallistua sille kannalle, etten äänestä häntä.

Samaan aikaan toisaalla

Joka torvesta toitotettiin, että kaikenlaiset kiivailijat tunkevat tänään keskustaan osoittamaan mieltä. Siis juuri sopiva päivä hakeutua vaikkapa Pitäjänmäen urheilukentälle.

Natiaisten valmistautuessa jäi aikaa poiketa viereisessä kirjastossa. UrheiluSanomista ei ollut iloa kuin viideksi minuutiksi, mutta onneksi huomasin Hesarin Kuukausiliitteiden arkiston.

Syyskuu, elokuu, heinäkuu, kesäkuu.

Tarinat kadonneista ihmisistä sekä vatsaan ammutusta poliisista pureutuivat mieleen.

Lähtiessä vielä eteisen kierrätyshyllystä Peanuts-albumi. Niitä tuli aikanaan ahmittua, ja parhaat onelinerit päätyivät jokapäiväiseen kielenkäyttöön inside-ilmauksiksi.

Ulkona jo syksyä niin tuulessa kuin puiden värissäkin.

Viimeistä sarjaotteluaan C-poikina pelannut kotijoukkue ehätti kolmesti johtoon, mutta yhtä monta kertaa kirivät vieraat tasoihin. Lopussa vielä jännäpaikkoja kumpaankin päähän, mutta kun viimeisestäkään kulmapotkusta ei tullut maalia, vihelsi erotuomari ottelun päättyneeksi. Ilmeet kertoivat jonkin sortin pettymyksestä, mutta toisaalta tämä taisi olla ensimmäinen piste porvoolaisilta, jotka ovat vuosien varrella olleet yksi niistä vaikeammmista vastuksista.

Ensi viikolla treenataan kahdesti, sitten pidetään vähän lomaa ja sitten ovatkin vuorossa uudet kuviot, valmentaja päätti loppupuheenvuoronsa. Muutosten aikaa taas.

Mielenkiintoista kehitystä

Tavoite on perustaa vihapuheisiin keskittyvä verkkorikosyksikkö ja vihapuhetta paljastava, tutkiva sekä ennalta ehkäisyyn keskittyvä yksikkö

— Poliisiylijohtaja (@SJKolehmainen) September 22, 2016

Tarkoitus varmaankin hyvä mutta ensiassosiaatio väistämätön.

Maailma avaimenreiästä katsottuna

Sosiaalisen median kautta voi saada mielenkiintoisen, toivottavasti vääristyneen, kuvan joidenkin ihmisten elämästä.

Kuten

Järjestöihmiset, joiden työ näyttää olevan loppumaton tyky-päivä sauvakävelyjen, vaellusten, kanoottiretkien ja kylpylöiden maailmassa.

Toimistoväki, joka näyttää istuvan kaikki päivät seminaareissa ja koulutuksissa tuijottamassa taululle virtaavaa konsulttijargonia. Samaa tahtia heidän päivityksiinsä pesiytyy ajatusjohtajuuden ja työntekijälähettilyyden kaltaisia muovisanoja.

Punakumoojat lähikuvassa

Kotimainen minisarja Punainen kolmio pisti Netflixin valikoimassa silmään. Hiukan hidas ja halvan nuhruisen oloinen toteutus, mutta tuntui tavoittavan jotakin. Ja halvan ja nuhruisen oloinen oli toki epookkikin.

Eero Ahon heikko ja juopoksi mureneva Yrjö Leino, Martti Suosalon kiivaileva Aimo Aaltonen. Juha Mujeen Zhdanovin venäjä ei ihan vakuuta, mutta Pekka Valkeejärven Esko Riekin pragmaattinen kyynisyys istuu kuvattuun aikaan. Työpöytänsä ääreen jämähtänyt Otto Wille Kuusinen, joka on sisäistänyt neuvostokommunismin periaatteen olla kyseenalaistamatta. Ja sokerina pohjalla Vappu Nalbantoglun Hertta Kuusinen itse. Liekö esikuvansa ollut samalla tavalla hottis, ehkä sen ajan kontekstissa hyvinkin. Ainakin tässä hahmo säteilee sisäistä voimaa ja energiaa, joka voisi saada luonteikkaista naisista viehättyvän katsojan melkeinpä ihastumaan.

Sarjan koskettavin hetki ei jää epäselväksi, sen verran yleismaailmallisia tietyt asiat ovat.

Isona pohjavireenä sama kuin Narcosissa: kysymys siitä, mitä läheltä kuvatut henkilöt sympaattisine piirteineenkin oikeastaan ovat tekemässä. Selvitä Helsingin ilmatorjuntapatterien sijainnit, saa sotilaskarkuri Heiman käskyn. Ja maksaa sitten ompelijatar Martta Koskisen kanssa hinnan maanpetoksestaan Malmin ampumaradalla teloitusryhmän kiväärien noustessa tähtäämään.

Muistiinpanoiksi

FIFAn korruptio nyt alkaa olla itsestäänselvä ja kaluttu pointti, mutta kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista.

Kuten "oikeanlaisen" fanin ja fanituksen käsite, joita kuvissa tulee korostaa ja uusintaa. Iloinen karnevalistinen tunteiden näyttäminen ja sopivan nationalistinen ja paikallinen paatos.

Ja urheilutapahtuma kameroita varten näyteltynä spektaakkelina, johon valitaan juuri halutut näkökulmat ja painotukset jättäen ikävät asiat pois.

Tämän suhde vaikkapa Pääkallo.fi:n kommenttipalstan napinaan kun jokin kirjoittajan mielestä tärkeä aihe ei ole saanut näkyvyyttä ja huomiota.

Tapahtuuko urheilu lainkaan, jollei sillä ole katsojia?

Luopumistöitä

Unessa olin käymässä mummolassa. Vinnillä ainakin, ja pihalla. Syksy, Joku tulossa veneellä järven yli tuomaan jotain. Sähkökytkentöjä. Joku ojensi kesästä hyvin säilyneen lupiinin, jonka tuoksun rippeitä yritin löytää nenääni. Lähtöä tehtiin, ja harmittelin, etten ehdi asettua, jäädä ja olla ilman kiirettä niin kuin lapsena.

Tienvieren lupiinipenkistä olikin taannoisella vierailulla puhetta ja tuttuja muutkin teemat. Alitajunta kai työstää jonkinlaista luopumisurakkaa.

Viime viikonloppuna tuvan penkillä istuessani katsoin katon ruudutusta, pallon muotoisia kattolamppuja ja sitä samaa vanhaa seinäkelloa ja tajusin. Lapsuudenkodista Mecklulla lähdettiin 1983 ja kaikki muukin on vaihtunut ja muuttunut mutta enää tämä talo sama kuin sinne ensi kertaa sylivauvana saapuessani. Kaikki muistot, tuoksut, äänet, vinnikammari, jossa äitini teini-ikäisenä nukkui.

Kyllä tämä taitaa olla jo helpompi purkaa kuin enää korjata, pohti enoista vanhempi syksyisellä pihamaalla 60-vuotiasta rakennusta katsellessaan.

Kirjastosta löytyi alaston kriitikko

Kansikuvalla on merkitystä. Otso Kantokorven opus pisti silmään Töölön kirjastoon riviin aseteltujen ehdotusten rivissä.

Jatkoin rivin loppuun mihinkään koskematta ja palasin sitten poimimaan tämän.

Rituaalit lainausautomaatilla ja saalis reppuun muiden perään.

Kannatti.

Toki kirjoittajakin antaa ymmärtää, että taiteilijoita tulee elättää julkisista varoista, koska he ovat taiteilijoita, mutta tekstien sävy on ruohonjuuritasoisen lempeänterävä niin taidetta kuin taideihmisiksi itseään kutsuviakin kohtaan.

Kuinka paljon taiteen käyttämisestä onkin vain kaikenlaista statussignalointia. Ja realistisempi taiteen kokeminen paljon lähempänä arkea.

En ole kaljabaareissa viihtyvä vasemmistoälykkö, mutta itseään ironisesti tarkastelevaan risupartaiseen parhaimpiin tilaisuuksiin pikkutakkiin, mustaan T-paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutuvaan rapistuvaan keski-ikäiseen mieheen on ilo samaistua.

Ehkä herkullisimpana kaikesta irvailu kokoomuslaisen oloiselle maailmankuvalle kulttuurivientikomiteoineen ja dynaamisine tiimimaailmoineen, jossa "yksikään työpäivä ei ole samanlainen kuin toinen". Se kaikki muovisuus.

Jotain sellaista Kantokorpi nyky-Suomesta naurettavakseen tavoittaa, mikä itseäkin häiritsee.

Etelämainen lämpö

Huomasimme valon erinomaisuuden kuopuksen kanssa yhtä aikaa. Parhaasta tallennuskohdasta käytiin lyhyt keskustelu.

Puoli tuntia myöhemmin oli sumu jo laskeutunut. Eduskuntatalon työmaan nosturi näkyi enää osittain.

Iltapäivällä pilvistä mutta välimerellisen lämmintä ja kosteaa. Puistosta Topeliuksenkadun varrelta uuttui aivan vääriä, umpikesäisiä tuoksuja. Ne nostivat mieleen lapsuuden uimareissuja, käyntejä Korkeasaaressa ja Linnanmäellä ja mansikoita.

Haikeita, hyviä tuntemuksia.

Niin juuri

Kemppinen oli saanut päivän epistolaansa osumaan peräti kaksi kohtaa, jotka haluan siteerata tässä.

...muutamat kommentoijat esittivät oudon ajatuksen, että tiedemiehen pitäisi olla oikeassa. Se on hyvin epätieteellinen ajatus. Tiedemiehen tulee määritellä ja täsmentää ja tulkita tavalla, jonka voi osoittaa vääräksi.

Ja:

Brändin rakentamista opetetaan. Opettamatta jää, että se on onnenkauppaa.

Juurilla

Mamman näköiset hautajaiset, oletan. Lujasti uskonnolliset eikä mikään kevytversio.

Eläkkeellä olevalla kirkkoherralla oli oikeat liperit ja virret vakavia. Niitä, joissa elämä on raskasta vaellusta murheen alhossa mutta ilo odottaa perillä taivaan kodissa.

Keskittyminen arkun kantamiseen vei ajatusta sopivasti pois surullisista ajatuksista eikä nenäliinoja kulunut liikaa.

Siunattavan hyvin tuntenut kirkkoherra nosti mielenkiintoisella tavalla esiin sen, millainen jännite on syntynyt kun varsinaissuomalainen nuori opettajatar on 40-luvulla muuttanut Pohjois-Savoon Täyssinän rauhan rajakivien maastoon. Varsinaissuomalaiset kun tietävät, miten asiat on tehtävä ja käyvät myös toimeen, savolaisten kohdalla asia on monasti mutkikkaampi.

Kaksijakoisuutta oli myös saattoväen muistoissa kahviin ja kakkuun päästyä. Tulot ja menot laskettiin pennilleen vihkoon mutta vierailulle poikennut lähti poikkeuksetta kotiinsa kalakukko, lämmin leipä tai ainakin kasvimaan antimia pyöränsä tarakalla. Ja vaikka lasten osa oli nostaa perunoita tai täyttää astiat metsän marjoilla, oli urakan valmistuttua tarjolla munkkeja niin paljon kuin jaksoi kerralla syödä.

Papin vertauskuva henkisestä perunkirjoituksesta tuntui hyvältä.

Osa suvusta oli tutumpia, osa tavattu viimeksi natiaisina ja serkkujen pikkuisia ei koskaan ennen, mutta outo omassa joukossa ja kotona olemisen tunne viikonloppua hallitsi. Aterialla samassa tuvan pitkässä pöydässä kuin lapsena, ja jotenkin ruokamieltymyksetkin samaa juurta, vaikkei mitään liian eksoottista tarjottukaan. Mutta itsestäänselvää, että perunat, savukala, ruisleipä ja kotikalja maistuvat. Niin kuin silloin aina ennenkin.

Ja maailman paras sauna, jossa löyly pysyy pehmeänä vaikka heittäisi kuinka paljon. Uimaan ei näin syksyllä sentään enää, mutta kuistilla pimeän Vuotjärven äärellä istuttiin pitkään muistelemassa menneitä.

Kuopiossa pari tuntia aikaa tapettavana, sitten viiden tunnin onnibussimatka aikaa orientoitua taas arkeen ja kaupunkiin. Siinä ehti muun muassa katsoa Areenasta Invasion of the body snatchersin ja kuunnella urheiluselostusklassikoiden toivekonserttia. Ja katsella ikkunoista hiljaisia suomalaisia matkakeskuksia ja linja-autoasemia.

Samaan aikaan toisaalla jatkui Mamman viimeinen matka kotipitäjä Mynämäen kirkkomaahan. Sen kirkon viereen, jonka kuva oli aina kammarin seinällä.

Lapset komentojonossa

Koodaamisen opetteleminen on varmasti ihmiselle hyvä asia. Onko se niin hyvä, että asiaan tulee käyttää koulutunteja, en tiedä.

Hesarin juttu koodauslähettilääksi otsikoidusta pätevästä nuoresta naisihmisestä ei vielä oikein onnistunut esittelemään perusteluja vakuuttavalla tavalla.

Loogista ajattelua koodaaminen eittämättä opettaa, mutta niin taitaa tehdä perinteinen matematiikkakin.

Perusteluja on koottu myyntihenkiselle Koodi2016-sivustolle.

Hienolta kuulostavaksi lapsen teknologiseksi perusoikeudeksi luonnehdittu koodausopetus näyttää saaneen viime aikoina mukavasti palstatilaa. En tiedä, mikä merkitys on ollut asiaa omilla kasvoillaan esitelleillä miellyttävän näköisillä nuorilla naisilla. Kun tarjolla ovat niin nuorten osaaminen ja naisten emansipaatio kuin vielä kauniit ihmisetkin, toimittajien on helppo innostua.

Suosittelisinko koodaamisen opiskelua omille lapsilleni? Almost certainly, kuten ulkomaaksi sanovat.

Ei vain lapsille

Twitterin Viisi vaikuttavinta romaania -kierrosta seurasi Viisi vaikuttavinta sarjakuvaa.

Aku Ankka
Asterix
Korkeajännitys
Mämmilä
Tintti

Muistelen kirjoittaneeni sarjismuistoja pitemminkin, mutten enää muista, oliko se tässä blogissa vai jossain edellisistä.

Mikä heiluttaa ja mitä?

Suomen vaatimaton menestys taannoisissa olympialaisissa oli joillekin kova pala, ja ketterimmät ehtivät jo miettimään, mihin lajeihin meikäläisten olisi keskityttävä, jotta mitaleita irtoaisi helpoimmin.

Kysymys valottaa mielenkiintoisesti perimmäistä kysymystä: miksi oikein urheilemme.

Vanhastaan kai on ajateltu ja itsekin olen mieltänyt, että jotkut innostuvat harjoittamaan jotain itselleen mieluisaa lajia, ja niissä, joissa suomalaiset ovat edistyneet etevimmiksi, saatetaan sitten taistella jopa olympiamitaleista.

Lajien valitseminen ohjelmaan päinvastoin sen mukaan, missä olisi mahdollisuudet menestyä, tuntuu hännältä heiluttamassa koiraa.

Vastaava keikaus koskee suosiotaan menettäneitä urheilulajeja, joiden puuhamiehet etsivät epätoivoisesti uusia harrastajia ja tulevia huippuja.

Ovatko urheilujärjestöt olemassa jostain urheilulajista innostuneita varten vai urheilijat järjestöjä varten?

Pisimmät taakse

Vanhoissa albumeissa pistävät silmään ryhmäkuvat. Etenkin isoisällä näyttää olleen tapana, että maalle poikenneiden vieraiden tehdessä lähtöä haetaan kamera ja asetellaan joukko riviin. (Teknisenä yksityiskohtana huomio, että 70-luvun otokset ovat pahasti hiipuneet ja muuttaneet värejään siinä, missä paljon vanhemmat ovat kestäneet.)

Toki kaavamainen tapa ja klisee, mutta mikrohistorian tallentajana tehokas. Mitä useampi vuosi kuluu, sitä arvokkaammiksi tuollaiset kuvaushetkellä itsestäänselvät otokset muuttuvat. Niissä näkyy henkilöitä, joista ei muuten olisi yhtään kuvaa. Ja tietysti myös paikkoja, pukeutumista ja muuta mielenkiintoista.

Viimeksi tällä viikolla harmittelin, että muuatta organisaatiota kymmenisen vuotta sitten perustettaessa ei näpsäisty ryhmäpönötysruutua. Taiteellisempia yksittäisiä naamoja tilaisuudesta löytyy, mutta ihan samaa arvoa niillä ei ole.