maanantai 12. syyskuuta 2016

Juurilla

Mamman näköiset hautajaiset, oletan. Lujasti uskonnolliset eikä mikään kevytversio.

Eläkkeellä olevalla kirkkoherralla oli oikeat liperit ja virret vakavia. Niitä, joissa elämä on raskasta vaellusta murheen alhossa mutta ilo odottaa perillä taivaan kodissa.

Keskittyminen arkun kantamiseen vei ajatusta sopivasti pois surullisista ajatuksista eikä nenäliinoja kulunut liikaa.

Siunattavan hyvin tuntenut kirkkoherra nosti mielenkiintoisella tavalla esiin sen, millainen jännite on syntynyt kun varsinaissuomalainen nuori opettajatar on 40-luvulla muuttanut Pohjois-Savoon Täyssinän rauhan rajakivien maastoon. Varsinaissuomalaiset kun tietävät, miten asiat on tehtävä ja käyvät myös toimeen, savolaisten kohdalla asia on monasti mutkikkaampi.

Kaksijakoisuutta oli myös saattoväen muistoissa kahviin ja kakkuun päästyä. Tulot ja menot laskettiin pennilleen vihkoon mutta vierailulle poikennut lähti poikkeuksetta kotiinsa kalakukko, lämmin leipä tai ainakin kasvimaan antimia pyöränsä tarakalla. Ja vaikka lasten osa oli nostaa perunoita tai täyttää astiat metsän marjoilla, oli urakan valmistuttua tarjolla munkkeja niin paljon kuin jaksoi kerralla syödä.

Papin vertauskuva henkisestä perunkirjoituksesta tuntui hyvältä.

Osa suvusta oli tutumpia, osa tavattu viimeksi natiaisina ja serkkujen pikkuisia ei koskaan ennen, mutta outo omassa joukossa ja kotona olemisen tunne viikonloppua hallitsi. Aterialla samassa tuvan pitkässä pöydässä kuin lapsena, ja jotenkin ruokamieltymyksetkin samaa juurta, vaikkei mitään liian eksoottista tarjottukaan. Mutta itsestäänselvää, että perunat, savukala, ruisleipä ja kotikalja maistuvat. Niin kuin silloin aina ennenkin.

Ja maailman paras sauna, jossa löyly pysyy pehmeänä vaikka heittäisi kuinka paljon. Uimaan ei näin syksyllä sentään enää, mutta kuistilla pimeän Vuotjärven äärellä istuttiin pitkään muistelemassa menneitä.

Kuopiossa pari tuntia aikaa tapettavana, sitten viiden tunnin onnibussimatka aikaa orientoitua taas arkeen ja kaupunkiin. Siinä ehti muun muassa katsoa Areenasta Invasion of the body snatchersin ja kuunnella urheiluselostusklassikoiden toivekonserttia. Ja katsella ikkunoista hiljaisia suomalaisia matkakeskuksia ja linja-autoasemia.

Samaan aikaan toisaalla jatkui Mamman viimeinen matka kotipitäjä Mynämäen kirkkomaahan. Sen kirkon viereen, jonka kuva oli aina kammarin seinällä.


2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

mika

ihmiset ovat kuin kukkia. keväällä ne puhkeavat ja syksyllä ne kuolevat. yllättävä äkkikuolema tuntuu väärältä ja surulliselta. poikani kohtaa onnettomuuksissa kuolleiden omaisia usein. niissä tilanteissa sanoilla ei ole mitään merkitystä. lohduttaa voi vain esimerkiksi koskettamalla. hänen työhön kuuluu se, että kuolinpaikalta ei häivytä roottorin lavat väpättäen.

omalla kohdallani olisi vaikea kuvitella, että joutuisin kohtamaan satoja ihmisiä aikana, jolloin olisin menettänyt läheisen. paikallinen ystäväni kuitenkin selitti, että ihmisten läsnäolo auttaa perhettä ajattelemaan hetken jotain muuta kuin surua. yksin ollessa suru yleensä kasvaa suurempiin mittasuhteisiin ja sitä on vaikea käsitellä.

meri

Mika kirjoitti...

Olikohan Kemppinen, joka tarttui väitteeseen, ettei kuolemista opetella. Sitä opetellaan joka sunnuntai Suomen kirkoissa, vastaväite kuului.

Harjunpää-kirjojen raskaimpia kohtia lukea ovat ne, joissa poliisin tehtävänä on soittaa jonkun ovikelloa ja viedä perheelle viesti nuoren ihmisen kuolemasta.