maanantai 20. maaliskuuta 2017

Ei saa sanoa karhu

Bloggaajanimimerkki Tiedemiehen mietteissä on jotain tuttua:

Kun kirjoitamme yhteiskunnasta ja politiikasta, sanamme otetaan usein painavampina ja vakavampina kuin ne on tarkoitettu. Mitä hyvänsä lausummekaan siitä miten yhteisiä asioita voitaisiin järjestää toisin, sanamme otetaan herkemmin aitoina ilmentyminä arvoistamme ja sisimmistä tunnoistamme. Koen tämän kammottavana.

Ja:

Usein tällaisen ajattelutavan takana on monenlaisia virhekäsityksiä, mutta yksi nousee aina uudelleen esiin, ja se on se, että ihmisten uskomuksia -- siis käsityksiä siitä millaiset tosiasiat ovat voimassa ja millaiset eivät -- tulisi jotenkin määrittää se, mitä hän pitää hyvänä tai oikeana. So. kyvyttömyys erottaa arvot ja tosiasiat toisistaan.

Luulen, että kyse on useimmiten kiireisestä ja huolimattomasta "keskustelusta", jossa kuulija oikeastaan erottaa joukosta vain joitain avainsanoja ja luulee niiden pohjalta ymmärtävänsä ilmaisijan tarkoituksen.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

mika

ihanasti linkattu, kiitos.

teemaa sivuten: olen pitkään ollut sitä mieltä, että kirkon pitäisi adaptoitua yhteiskuntaan. viime aikoina olen huomannut kääntäväni hiukan takkia tässä: ehkä kirkon ei pidäkään mukautua yhteiskuntaan. kansan tukihan tulee siitä, että kirkko toimii uskonsa, perinteidensä, olemuksensa mukaisesti. siksi pappien pitäisi olla ihmisten palveluksessa, ei yhteiskunnan. siksi pappien tai piispojen ei pitäisi kuulua pörssiyhtiöihin tai pankkialan johtokuntaan tai suuryhtiöiden hallituksiin tai vapaamuurareihin. puoluepoliittinen selibaatti on kaunis asia.

meri

Mika kirjoitti...

Tuntuu ihan vapauttavalta todeta, että kirkon jäsenet, joihin en kuulu, miettikööt kirkon asiat niin kuin hyväksi näkevät.

Omassa nuoruudessanihan kirkko oli sellainen vanha liperikaulainen rovasti, jonka saarnaamia asioita vastaan sopi hihitellen kapinoida.

Puhuessamme "kirkosta" puhumme ilmeisesti yleensä tästä evankelisluterilaisesta? Toki se lienee maassa suurin ja merkitsevin, mutta silti mietityttää, miksi näkemiäni nykyaikaistumisen vaatimuksia harvoin tuntuu kohdistettavan maan muihin uskonnollisiin yhteisöihin.