Keskeneräisiä ajatuksia (juniori)urheilusta

Erinäisissä verkon keskusteluketjuissa surffaillessa muotoutuneita keskeneräisiä jäsennyksiä:

Sen, jatkaako juniori jonkin lajin harrastamista, ratkaisee jatkuva punninta, jossa vastakkain ovat harrastamisesta saatavat välittömät ja mahdollisesti tulevat hyödyt sekä toisaalta harrastukseen panostettavat resurssit.

(Sama taitaa toki päteä kaikkeen inhimilliseen toimintaan.)

"Tulopuolta" yhdessä vaakakupissa

+ itse harrastamisen esimerkiksi harjoituksissa tuottama välitön ilo ja tyydytys
+ kilpailemisen tuottama ilo ja tyydytys (kuten peliaika otteluissa)
+ mahdolliseen omaan (osin myös joukkueen) tulevaan menestykseen liittyvät odotukset ja usko
+ sosiaaliset siteet (kaverit, myönteinen ilmapiiri)
+ ulkoiset kannustimet: kehut, palkinnot, sosiaalisen statuksen nousu
+ epämääräisempi: lajin merkitys yksilölle (tunne, että saa / täytyy / kuuluu olla mukana lajissa?)

"Menopuolta" toisessa vaakakupissa

- käytetty aika ("vaihtoehtoiskustannus" kasvaa iän myötä elämän mutkistuessa: koulu, (kesä)työt, "tytöt ja mopot")
- koettu fyysinen epämukavuus ja vaiva ("hiki", esimerkiksi raskas oheisharjoittelu)
- koettu henkinen epämukavuus (kova palaute, sosiaalisten siteiden puuttuminen tai kielteisyys tai jopa kiusaaminen)
- taloudelliset kustannukset välillisesti eli vanhempien kautta

Kun esimerkiksi pohditaan, "pitäisikö harjoituksissa olla kivaa", vastaus riippunee siitä, kuinka paljon toisessa vaakakupissa on painottamassa "kivaa" tai "epäkivaa".

Selkeästi eri suuntiin käyrät lähtevät ainakin, kun tosissaan kilpaillut harrastaja toteaa, ettei ole (enää) pyrkimässä lajinsa huipulle. Vaikkei hän välttämättä lopettaisi, kasvaa "kustannusten" painoarvo ison punnuksen kadottua sieltä toisesta vaakakupista. Jossain vaiheessa harrastaja saattaa toki löytää sinne uuden punnuksen itsensä haastamisesta ja kehittämisestä, mikä taas motivoi satsaamaan enemmän ja uudelleen.

Huvila lumisateisessa iltapäivässä

Yle Areenan tarjoama Lopullinen ratkaisu (Conspiracy) on oikeastaan puolitoista tuntia miehiä keskustelemassa pitkän pöydän ääressä mutta kaikessa makaaberiudessaan mielenkiintoinen.

Jotenkin samalla tavalla kuin Tokyo trial, jota ei myöskään voi suositella toimintaelokuvien ystäville.

Toki huvilassa Wannsee-järven rannalla ei lumisateisena iltapäivänä varsinaisesti päätetty juutalaisten kansanmurhasta vaan Heydrich ilmoitti, että se on jo käynnissä ja että kaikesta päättää SS samalla kun muut auttavat tai sitten itkevät ja auttavat. Loputtoman natsibyrokratian verkko toimivalta- ja arvovaltakiistelyineen taustoittaa koko puolitoistatuntista.

Todellisuudessa ei vastaväitteitä ilmeisestikään juuri kuultu, vaikka elokuvaan on draamallisuuden lisäämiseksi sellaisia lisätty.

Nürnbergin rotulakien laatija tohtori Stuckart mielenkiintoinen juristihahmo, joka vastustaa Heydrichiä ei siksi, ettei hyväksyisi murhaamista vaan koska sitä ei hoidettaisi pykälien mukaan juristin logiikalla. Ja huonehan vilisi tohtoreita, etenkin lainopin sellaisia.

Ja Kritzinger, jonka hyveellisyyteen Heydrich kahdenkeskisessä keskustelussa puhkoo reikiä.

Erikseen sitten Sturmbannführer Lange, joka jo Latviassa liki 30 000 ihmisen murhaamisen organisoineena suhtautuu pitkiin puheisiin ja eufemismeihin lähinnä pitkästyneesti.

Jos vain yhden

Kuopuksen noustua oikeaan bussiin oli tunti aikaa ennen junan lähtöä. Nousi mieleen, etten ole aikoihin käynyt Akateemisessa, jossa tuli aikanaan notkuttua alvariinsa.

Päivittäisen aseman kautta pendelöinnin ja keskustan kupeessa majailun ero on, että jälkimmäisessä ei tule käytyä keskustassa.

Lehtiosastoa ei enää ole eikä hissiaulan telineessä City-lehteä, mutta kirjoja sentään vielä jonkin verran jäljellä. Hyllyjen välissä liikuskeli bibliofiilin oloisia ihmisiä.

Yläkerran vessa.

War history -hyllyssä itseltään Otto Cariukselta suomennettu Tigerit mudassa. Ja eri maiden sodanaikaisista materiaaleista koottu Vaununjohtajan käsikirja. Ainakin ensin mainittu jäi vaivaamaan.

Periaatteeni olla ostamatta jo ennestään yli pursuavien hyllyjen täytteeksi enää mitään kävi lyhyen tappiollisen taistelun, kun Propagandan lumo oli ilmestynyt pokkarina.

Keskiviikon Kemppinen

On vaihteeksi Kemppis-siteerauksen aika.

...on hiukan liikuttavaa, että jatkuvasti eli monta kertaa vuodessa, joku saa valmiiksi jälleen uuden kirjan työstä ja työpaikoista ja esittää siinä keskeisesti ajatuksen, jota on nyt toisteltu tuloksettomasti kolme tai neljä tuhatta vuotta. Kuuntelemalla, mitä toinen sanoo, voi saada mielenkiintoisia ja käyttökelpoisia tietoja.

Yleensä sellainen ei ole tapana. Kun joku muu puhuu, on tapana miettiä, mitä itse sanoisi seuraavaksi, ja koska puheet noudattavat termodynamiikan lakeja, tuloksena on lisääntyvä epäjärjestys eli entropia.

Tässä asiassa kunnioitan poliitikkoja. Heistä näkee päältä, että päästellessään ja ollessaan kuuntelemassa kaikenlaisia paskapuheita, he yrittävät olla asiallisen näköisiä.

Kemppinen: Vuosisadan fiksuin

00940

Natiaisten kokoonnuttua lämmittelemään oli ennen pelin alkua aikaa kiertää vanhoja kotikontuja. Olin ehtinyt 20 vuodessa unohtaa kävelytien vierestä nousevan kallion, mutta punatiilielementtiset talot ylhäällä mäellä näyttivät samalta. Siis oliko teillä oma parveke, kuopus ihmetteli. Lähipysäkille ei näköjään enää kulje 94A.

Humikkalantien kierros tarjosi savun tuoksua, monenlaisia taloja ja huhtikuisen vähäkontrastisia näkymiä.

Illan ottelussa oli tällä kertaa vastustaja alakynnessä, mutta muutama sellainenkin peli kauteen piristää. Suosikkipelaajani jäi tauolla vaihtoon mutta palasi pian tekonurmelle ja vieläpä lempipaikalleen keskikentän pohjalle. Raivokkaasta työnteosta päätellen halusi antaa näyttöjä, ja yritys palkittiin ainakin voitetuilla palloilla ja maaleihin johtaneilla syötöillä. Juuri ennen loppuvihellystä onnistunut pallonriiston, vastustajan viemisen puikoista ja kärjen vapauttamisen maalintekoon yhdistelmä näkyi jo naamastakin.

Superfinaalin mittasuhteet

Kävellen Hartwall Areenalle töihin saapuessa aina jotenkin hätkäyttää, että pitää kävellä ensin koko paikan ohi ja vielä kadun ali ennen kuin kaartaa risteyksestä alas ja köökin puolelle.

Ovien rivissä oikealle kaartuvalla käytävällä ensin Esiintyjät ja sitten vasta Media. Pitkät pöydät täynnä läppäreihinsä keskittyviä, siellä täällä lepääviä kameroita, latureita ja kortinlukijoita. Kahvit, fetapiirasneliöt ja keksit perällä.

Hissillä kolmoseen pressilehtereille ja siellä vielä ylös, liian ylös. Niin ylös, että pelaajien numeroita oli vaikea erottaa, mikä oikeastaan symbolisoikin hyvin koko tapahtumaa. Yleisömäärät, pelikonsepti, oheisohjelma ja raha hallitsevat keskustelua, ja siellä jossain seassa pelataankin. Osin siksi on niin mukavaa käydä katsomassa junnujen ja harrastelijoiden matseja, joissa voi nauttia pienistä asioista vertaamatta koko ajan johonkin, mitä pitäisi olla.

Keskeisimmät pelaajat onneksi tunnistaa asennosta ja juoksutyylistä. Kulmassa pyörii niska kyyryssä Nina Rantala, vähän vaappuen menee Denisa Ratajova, kuin kentän pintaa liukuen Jami Manninen, rinta rottingilla rouhien Oskari Heikkilä, ja tuo piiskamaisen kevyt mailan saattoliike on Sami Johanssonin.

Illan käsivarret kananlihalle hetkeksi nostattava hetki oli se, kun altavastaajana rimpuillut ja sitten kuin puolivahingossa hetkeksi edes tasoihin noussut SB-Pro johtikin 3-2 ja peliaikaa oli enää alle kaksi minuuttia ja tajusi, että nehän aikovat ihan oikeasti voittaa ylivoimaisen Classicin ja mestaruuden. Ja voittivat myös, mutta sitten oli jo liian kiire lapioida siitä tietoa kanaville, jotta olisin summerin törähdettyä ehtinyt enää katsoa kentälle.

Ja toki muutakin lämmittävää. Happee-fanien mahtava pauhu vielä tappion tultuakin, iloiset juniorit mediakuutiolla ja muutenkin, Classicin huoltaja, joka on salamana loukkaantuneen pelaajan apuna katsomatta pelipaidan väriä, juontaja Vikin mukava pohjoinen murre.

Ai sinäkin olit tänään täällä, heitti tapahtumapäällikkö laahustaessani päivän päätteeksi kohti ulko-ovea. Sen kokoinen tapahtuma, jossa jokainen puurtaa omaa ruutuaan. Se kirjoitus, jossa vertasin MM-kisaviikkoa hallin uumenissa merimatkaan pienen kaupungin kokoisella lentotukialuksella, taisi aikanaan jäädä vain pääni sisäiseksi luonnokseksi.

Sä et sitten varmaankaan oo tulossa sinne bileisiin, varmistivat aikaisemmat lähtijät. No en, mutta että olen niin ennalta-arvattava.

Kävelymatkalla kotiin riitti Pasilan ja Töölön katutöissä väisteltävää. Valoisaa vielä, mutta vilpoinen tuuli.

Kotona pöytään aamulla askarreltua juustoista makaronilaatikkoa, ruisleipää ja rasvatonta AB-piimää. Keskiyöllä jo pää tyynyssä.

Miten tavallisista ihmisistä tulee natseja

Katarina Baerin He olivat natseja on vakuuttava yhdistelmä suku- ja maailmanhistoriaa, vaikka en aina pysynytkään mukana, kuka serkuista tai tädeistä oli kukakin.

Ydinkysymykseen "miten ja miksi sivistyneenä pidetyn kansan tavallisista ihmisistä tulee natseja" ei ihan yksiselitteistä vastausta löytynyt, mutta joitain johtolankoja.

Kappaleet ihmisten eräänlaisesta ideologisesta inkoherenssista kyllä kiinnostavia vastaavaa omassa maailmassa ajoittain miettineelle. Edes natsien ajattelu ei välttämättä ollut henkilökohtaisella tasolla kovin johdonmukaista.

Suvun vaiheet Baltian historian myllerryksessä Venäjän vallankumouksen ja Tarton rauhan välissä oma  kiintoisa kokonaisuutensa kun ehdin juuri nähdä Viron vapaussodasta kertovan Nimet marmoritaulussa -elokuvan ja sen innoittamana etsiä lisätietoa taisteluihin osallistuneista suomalaisista heimojoukkioista.

Mielenkiintoisinta historiaa ovat kertomukset tavalllisten ihmisten arjesta, ja niin tässäkin saksalaisten. Ja natsivallan uupumattomasta indoktrinaatiourakoinnista kymmeninetuhansine pikkupomoineen ja näille sälytettyine ideologisen kasvatuksen tehtävineen. Mistä on taas helppo hypätä seuraavaan idempipainotteiseen diktatuuriin.

Sotilaallisten asioiden kuten SS-yksiköiden ja sotilasarvojen suhteen kirjoittaja vaikutti aiheesta lueskelleen silmään kovin perehtymättömältä, mutta saattoi olla myös tietoinen tapa osoittaa niille halveksuntaa.

Pari juttua muistiin itselle

1.

Muistelen jonkun maksiimin lausuvan, että kaikki tulee kyseenalaistaa. Vaikutelmani on kuitenkin, että sosiaalisen median ja elävässäkin arjessa kyseenalaistaminen herättää lähinnä ärtymystä. Keskustelukumppanien esittämien asioiden kyseenalaistaminen, siis. Johonkuhun kolmanteen osapuoleen kohdistuvana reaktio saattaisi olla myönteinen tai ainakin neutraali.

2.

Olen havaitsevinani jonkinlaisen linjan ihmisten suhtautumisessa asioihin siinä, missä määrin he kokevat voivansa vaikuttaa asioihin tai yleisemmin, missä määrin niihin voidaan vaikuttaa.

Hempeä henkäys

Suurimman osan vuotta Helsingin tuuli pistelee ja viiltelee ihoa, siksi keväinen lempeä ilma poskilla on alkuun jotain huikaisevaa.

Ja korostuu, kun palaa ulos hytistyään tunnin jäähallissa kaukalon reunalla.

Kuin, käyttääkseni konttaavaa analogiaa, HDR-suodatetun valokuvan epäilyttävä imelyys.

Jaksoin juuri ja juuri Sinisen laulun 11. jakson ennen kuin uni vei voiton.

Epämääräinen harmin tunne, että olen ehtinyt lukea lukemisen arvoisesta suomalaisesta kirjallisuudesta vasta ohuen siivun ja siitäkin vähästä enimmän unohtanut.

Rahat ja suu

Itähelsinkiläisen koulun opettaja bloggasi oppilaitoksen arjesta, joka eroaa ihanteista aika lailla.

Helsingissä ei ole yhtään koulua, jonne en voisi omaa lastani laittaa, kirjaa Helsingin Uutiset kouluasioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan lausuneen aiheesta.

Mietityttää, kuinka monen päättäjän lapsi oikeasti käy näitä erityistukea tarvitsevia kouluja.

On mietityttänyt ennenkin.

I do renounce him

Modern familyn herkulliset viittaukset.

Mitchell pahana silittämässä valkoista kissaa sylissään ja nyt sitten tämä Kummisetä-kohtaus.

Mikä vuosi nyt on?

Tällä viikolla 77 vuotta synnyttäjäni, joka kuvassa isosiskonsa kanssa, syntymästä.

Ollut välirauhan aikaa.

Ja hautajaisistakin jo 33 vuotta.

Vuodet liukuvat alta sitä tahtia, että tuntuu kuin yrittäisi pysyä jaloillaan liian nopeasti liikkuvalla juoksumatolla. Jonka vauhti koko ajan vielä kiihtyy.

Gösta ja minä

Jo toista päivää korvamatona Leevi&Leavingsin Tikapuut taivaaseen.

Osin tietysti kirjaston pikahyllystä silmiin osuneen ja juuri luetun Gösta Sundqvistin elämänkerran takia. Sitä en ollut tiennyt, että Sundqvist ei tiettävästi koskaan käynyt ulkomailla, edes Ruotsin-laivalla. Tai että se passelisti yhteen soiva naisääni kappaleissaan oli sisarensa. Enkä niin paljon muutakaan.

Jokin yhtä aikaa lämmitti ja hirvitti Sundqvistin epäseurallisuutta koskevassa anekdootissa. Kun päätettiin järjestää tuottajan kotiin juuri Sundqvistille räätälöidyt juhlat ystävineen, viimeisen päälle ruokineen ja juomineen. Ja kun juhlakalua hakemaan lähdössä ollut kuljettaja soitti ja kysyi tarkkaa aikataulua, ilmoitti Sundqvist, että on nyt näitä kirjoitushommia enkä pääse tulemaan mutta juhlikaa te vain.

Ensihavainto oli epäilemättä Mitä kuuluu, Marja-Leena, joka oli jollain äiti-vainaan 70-luvun lopulla ostamalla kokelmavinyylillä. Jokin Finnhits-tyylinen kooste.

Sittemmin toki tuli mestariteos jos toinenkin tutuksi, vaikkeivät läheskään kaikki.

Mutta niistä radio-ohjelmistaan en saanut kiinni, vaikka monet Koe-eläinpuistoja sun muita kiivaasti fanittavatkin. Muisto turnausmatkasta Jyväskylään, kun auton radiosta tulvi Göstan Aamusumpilla, ja ajattelin, että jopa osaakin olla tylsä radio-ohjelma.

Joskus kuunteleminen auttaa korvamatoon. Kokeilen.

Sepp Blatter ja tiukat pöksyt

Yle Puheelta Radio Stadion: Urheilun tasa-arvo mediassa

Pikajuolahdukset:

Ihan kuunneltava, vaikka niitä samoja totuttuja ratoja kulkikin.

Otsikon "tasa-arvo" supistui ohjelmassa lähinnä "naisten ja miesten väliseksi tasa-arvoksi". Voisi tarkastella myös ottamalla määrittäväksi tekijäksi sukupuolen lisäksi vaikkapa urheilulajin, iän ja terveydentilan. Haastateltava hiukan ottikin.

Toimittaja näytti lähtevän siitä, että urheilijan ulkonäöstä kertominen on kategorisesti kielteinen asia, haastateltavat näkivät asiaa monipuolisemmin. Pohdintaa urheilun estetiikasta on osunut toistaiseksi silmiin kovin vähän.

Naisten versus miesten urheilemisen "absoluuttinen taso" ei tietenkään ole suoraan verrannollinen arvostettavuuteen, mutta asian ohittaminen löysästi "äijäporukoiden pubihöpinänä" tai asiana, joka "ei vie keskustelua eteenpäin" jättää huomiotta pohtimisen arvoisen pointin.

Sami Kolamon "Mediaurheilu: tunnetalouden dynamo" Helmetistä varaukseen.

Huhtikuun vaalenevat illat

Orastavaa huumausta, kun illat ovat (kellojen siirtämisenkin myötä) valoisia eikä ilma enää raavi poskia, ainakaan tuulensuojaisissa kohdissa.

Haittapuolena, että Birger Käcklundin raitti hautausmaan ja meren välissä vilisee muitakin iltakävelijöitä ja seassa suhahtelevia pyöräilijöitä. Kaupungin dilemma.

Perheelle muistan aina muistuttaa, kuinka pengertä ja kävelytietä ei nuoruudessani ollut vaan hautausmaan muuria reunustavien kallioiden juurella loiskui meri.

Sulavasti sukkahousuissaan juoksevat laihakkeet ovat ympärivuotisia, mutta kevät tuo poluille toviksi myös ne väljissä verkkareissaan kömpelömmin vaappuvat.

Ourien suunnasta astellut kulkija olisi mäkisen päällä tarjonnut upean mustan siluetin kellanoranssia iltataivasta vasten, mutten enää ehtinyt enkä sitten kehdannutkaan kameraa.

Linnut olivat kerääntyneet sulaan läikkään siinä, missä Hietaranta kaartuu Taivalsaareksi. Joutsenia, lokkeja, sorsia ja kokosukeltavia sorsalintuja, joiden kohdalla tietämykseni loppui. Katoilivat veden alle, ja ainakin yksi pulahdus näkyi tuottavan illalliseksi kalan.

Ihmisten kalat purkeissa Alepasta. Ideapulassa pesueelle illalliseksi lämpimiä tonnikalavoileipiä.

Tämän postauksen tarjosi henkilöbrändi minä

Tympeä tunne, että melkein kaikki somessa ja mediassa alkaa olla edunvalvonta- tai markkinointipuhetta. Kaupallista, poliittista tai henkilökohtaista.

Osa omastanikin, ihan toimenkin puolesta, mutta ainakin yritän kontrolloida osuutta.

Kovin vähän osuu enää silmiin sellaista, joissa haettaisiin totuutta siitä, mitä ja miksi on, määrittelemisen vaikeuksineenkaan.

Ehkä toivoa on enää arjen yksityiskohtien kuvailussa mahdollisuuksien mukaan merkityksistä riisuttuina.

Iltakävely

Kohta jäät lähtevät.

Nostalgiaminuutti

Liikennevaloissa odottaessa ehti kaivaa kännykän rintataskusta ja ikuistaa kevätauringossa kylpevän lapsuuden kotitalon.

Nyt en ole vähään aikaan nähnyt unia, joissa palaan siihen huoneistoon.

Tuossa kulmassa tavattiin V:n kanssa kahdeksan vuoden ajan arkiaamuisin kävelläksemme samaa matkaa kouluun.

Kevät on kesken

Mutta tuoksut alkavat heräillä.

Muutkin kuin avotulen tuossa Cafe Regatan kohdalla.

Vuodenajat limittäin

Epätavallisesta yhdistelmästä tutussa maisemassa se erikoisuuden tunne tuli.

Kun aurinko paahtoi mustaa takkia suorastaan kuumasti ja leppeä tuulenvire hiveli kasvoja mutta samaan aikaan makasi kaduilla puhtaanvalkeaa lunta, josta heijastuva valo häikäisi silmiä.

Kohta kevätpyryn jäänteet ovat jo lorisseet sadevesikaivoihin.

Johdonmukainen linja

Ylen saama asiakirja paljastaa, kuinka Suomen suurlähetystö sulki Argentiinassa ovensa diktatuuria pakenevilta, Yle uutisoi.

Samaa logiikkaa Suomi toki noudatti täällä omilla rajoillaankin, kuten neuvostoloikkarit saivat huomata.