torstai 12. huhtikuuta 2018

Huhtikuun vaalenevat illat

Orastavaa huumausta, kun illat ovat (kellojen siirtämisenkin myötä) valoisia eikä ilma enää raavi poskia, ainakaan tuulensuojaisissa kohdissa.

Haittapuolena, että Birger Käcklundin raitti hautausmaan ja meren välissä vilisee muitakin iltakävelijöitä ja seassa suhahtelevia pyöräilijöitä. Kaupungin dilemma.

Perheelle muistan aina muistuttaa, kuinka pengertä ja kävelytietä ei nuoruudessani ollut vaan hautausmaan muuria reunustavien kallioiden juurella loiskui meri.

Sulavasti sukkahousuissaan juoksevat laihakkeet ovat ympärivuotisia, mutta kevät tuo poluille toviksi myös ne väljissä verkkareissaan kömpelömmin vaappuvat.

Ourien suunnasta astellut kulkija olisi mäkisen päällä tarjonnut upean mustan siluetin kellanoranssia iltataivasta vasten, mutten enää ehtinyt enkä sitten kehdannutkaan kameraa.

Linnut olivat kerääntyneet sulaan läikkään siinä, missä Hietaranta kaartuu Taivalsaareksi. Joutsenia, lokkeja, sorsia ja kokosukeltavia sorsalintuja, joiden kohdalla tietämykseni loppui. Katoilivat veden alle, ja ainakin yksi pulahdus näkyi tuottavan illalliseksi kalan.

Ihmisten kalat purkeissa Alepasta. Ideapulassa pesueelle illalliseksi lämpimiä tonnikalavoileipiä.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

mika

no niin, nyt tuli tarve tietää elämäntapapyöräilijä birger käcklundista lisää.

ja tuosta sinun kommentistasi skrubulle tuli mieleen, että yksi niistä pultsarien koijista oli enoni koija. se oli sitä aikaa, jolloin muokkaamaton ja kontrolloimaton kaupunkiympäristö ei ollut niin vähissä kuin nykyisin. silloin oli tilaa pultsareille ja hylkiöille tuollaisilla paraatipaikoilla.

meri

Mika kirjoitti...

Kyllä, yksi muistojen rikkauksia on, kuinka paljon Helsingissäkin oli vielä sellaisia villin oloisia paikkoja. Nyt on jokainen sikahintainen neliösentti saatava hyötykäyttöön.

Palasi mieleen muuan hyväntuulinen eno Vinetto-pulloineen.