Maailma ja media

Pekka Tikalla Historia jatkuu -blogissaan näyttää olevan muutamia  terävänäköisiä huomioita siitä, miksi median uskottavuus monien silmissä on heikentynyt.

Nelostien kelit

 

 

Helle

Tenavana tykkäsin talvesta enemmän kuin nyt. Vanhemmiten alkanut pitää lämpimästä. Ehkä jotain samaa kuin myyttisissä eläkeläisissä, jotka muuttavat Suomesta Espanjaan tai amerikkalaisissa TV-sarjoissa Floridaan.

Muutos saattoi alkaa varusmiestalvena, jolloin palelin enemmän kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Ajatellut, ettei Suomessa voi olla liian kuuma, mutta tällä viikolla usko on hiukan horjunut. Etenkin turhan monta kilometriä ilmastoimattomassa autossa saa tuntumaan kuin olisi liian pitkään saunassa. Raskas olo, hengittäminen alkaa tuntua työläältä.

Kohteessa siis parempi pysyä poissa valkoiseen sokaisevaan aurinkoon päin olevalta pihalta. Mieluummin varjoisalla terassilla, jossa kaksi sohvaa ja näkymä yli peltojen järvelle ja sen takaisille rinteille. Nautinnollinen hiljaisuus, jonka välillä katkaisee vain koiran haukku sisältä tai hevosen hörähdys laitumelta tai ohi ajavan auton surina.

Kun käy liian tukalaksi, pulahdus Keiteleeseen. Lempeässä järvivedessä lilluessaan ihminen on jotenkin perillä.

Valtatie, nelostie

Enää eivät kesän maantiematkoja leimaa Esko Riihelän ääni, Pasi Kauniston kappale ja jonotus Lahden keskustassa, mutta oma rasituksensekainen viehätyksensä niissä on.

Radioasemia häipyy ja ilmestyy, erikoisia ajoneuvoja tulee vastaan, tietyöt ovat tänä vuonna milloin missäkin. Pinnat moniaalla siinä kunnossa, että niitä tarvitaan.

Lapsena olivat lehmät laitumella sen merkki, että on etäännytty Helsingistä maalle. Nykyään ehkä ensimmäiset tukkirekat.

Heinolassa lounasta teineille, kahvit vanhemmille.

Petomäen kohdalla aletaan olla lähellä. Siinä tuntui W124-klassikon Bosch-ruisku aina holauttavan sylintereihin vähintään kaksi litraa, mutta pikku stuttgartilainen hyrrää ylös hiljaisen eleettömästi.

Kymmenes ja viimeinen Helsinki Cup

Yksitoista vuotta pelannut eikä ikinä ole vituttanut koko paska niin paljon kuin juuri nyt, kuului suosikkipelaajani arvio alkusarjan päätöspelin jälkeen.

Avauspäivän ensimmäinen voitto oli selkeä ja toinen miesalivoimalla itsevarmasta ennakkosuosikista raastettu sitäkin makoisampi.

Loppujenkin pelien pelaaminen vajaalla miehistöllä oli kuitenkin liikaa, kun väsymys kumuloitui eikä lopulta tahtonut onnistua enää edes juoksuaskel alkulämmittelyssä.

Miksi niin vähän pelaajia, kysyi joku. No, joku ei viitsinyt tulla, jostain ei ole kuulunut, joku otti pelikieltoa ja muutama loukkaantui... Yhden ura kuulemma jatkuu oharin jälkeen korkeintaan jossain muussa seurassa.

Tempo on toki MM-kisoissa eri luokkaa, mutta samanaikaiset kauhistelut Kroatian pelaajien jaksamisesta ottivat korviin näiden jolkotettua kahdessa päivässä 200 minuuttia ilman vaihtoa.

Torstaina odotti auto pakattuna Myllikän jäähallin parkkiksella, ja vastustajan päätettyä turnauksen nopeasti ja melkein kivuttomasti oli aika jättää laji ja kaupunki toviksi taa. Ja ikävä kyllä myös Helsinki Cup, kun ikä riitti nyt viimeistä kertaa mukaan.

Luultavasti ainakin opitte tällä viikolla asioita toisistanne ja itsestännekin, tarjosin setämäisen mutta vilpittömän kommentin.

Leppoisan lämpöinen lauantai

Sen kerran kun Suomessa nyt lämpimästi paistaa.

Kylän kentän ilmatilassa viuhui enemmän frisbeekiekkoja kuin jalkapalloja, mutta toki molempia.

Se kaikki valo ja lämpö, melkein tukahduttava. Ajoittaiset tuulenlehahdukset, kentänlaidan lehmusten huumaava tuoksu.

Rankkarit nuolivat jopa yllättävän hyvin tolppia, mutta kosketusten vähyys viime vuosina kyllä näkyi. Juniorin astetta kovemmat potkut paljastivat taustaverkon notkahtaneen juuri maalin takaa, ja jokusen kerran oli pallo haettava puistosta Arkadiankadun tuolta puolen.

Huomenna kivistää paikkoja.

Kotimatkalla entisestä Elannosta tonkka mango-guavaa ja pikkujiit.

Ruotsi - Englanti näkyi olevan jo menossa. Sitä sitten toisella silmällä.

Muovin kierrätys sujuu paremmin kuin siitä keskusteleminen

Pihaan roskisriviin ilmestynyt keltainen laatikko rohkaisi erottelemaan muoviroskan uumeniinsa. Viikkoa myöhemmin laatikko katosi, koska olikin ollut tilattu naapuritalon pihaan, mutta siinä ajassa ehti huomata, että tilavuudella mitaten jopa suurin osa omista sekajätteistäni on muovipakkauksia.

Siksi aihe alkoi jonkin verran kiinnostaa.

Sitten kirjoitti joku Mikko Paunio, ettei kierrätys toimi EU-tasolla lainkaan niin hienosti kuin annetaan ymmärtää. Sen verran kärjekkäästi, että aloin silmäillä verkkoa etsiäkseni täsmentäviä tai korjaavia kannanottoja. Löysin linkkejä Kirkko- ja kaupunki -lehden kolumniin, jossa Paunion esittämät faktat kuulemma loistavasti kumotaan. Mutta mikä pettymys! Kolumnissa ei sanottu muovin kierrättämisestä käytännössä mitään vaan keskityttiin vain perustelemaan pitkästi, miten Paunio on huono ja paha ihminen, jota ei tule uskoa eikä kuunnella.

Onneksi verkko ainakin vielä on moninainen ja osin itseään korjaava orgamismi, jossa on vähitellen mahdollisuus päästä lähemmäs lisätietoa myös itse asiakysymyksestä. Ketjussa, johon muun muassa Kierrätyskeskus ja itse politiikan iso nimi Satu Hassikin antoivat osansa, selvisi käsittääkseni ainakin, että:

Minun kierrättämäni muovijäte viedään Riiimäelle Fortumin laitokseen, jossa siitä noin 70 prosenttia voidaan käyttää uusiomuovin valmistukseen ja loput poltetaan. Muovin polttaminen on ekologista verrattuna vaikkapa hiilen käyttämiseen polttoaineena mutta epäekologista verrattuna muovin valmistamiseen öljystä. Kiina on kieltänyt jätemuovin tuonnin, mutta jotain sen kaltaista Suomesta sinne edelleen tullin tilastojen mukaan ilmeisesti viedään. EU on alkanut laivata muovijätteitään Kiinan sijasta vielä köyhempiin kehitysmaihin, joissa niiden jatkokäsittelyn laatu on ilmeisesti kyseenalainen. Muovin käytön minimoiminen omassa arjessa on joka tapauksessa tavoittelemisen arvoinen asia.

Jos jollain on edelliseen kappaleeseen korjattavaa tai lisätietoa, kuulen mielelläni.

Kirkko- ja kalaruokapäivä

Teinit alboissaan näyttävät vuosikymmenestä toiseen sekoitukselta itsevarmuutta ja suurta epävarmuutta. Ehkä edellisen osuus on omien aikojeni saatossa aavistuksen kasvanut.

Kun istui ihan siinä reunassa, kuuli urkujen pauhun sivusta pillien samalla myös suhisevan ja pihisevän. Kolehdin keruun aikana kanttori tuntui jopa hiukan improvisoivan. Mitä, jos painelisi sekaan muutaman tahdin vaikkapa Pink Floydia, huomasin miettiväni. Ehkäpä esimerkiksi See Emily play istuisi.

Seremonian jälkeisten halailujen, kukitusten ja yhteisposeerausten lomassa poikkesin kiittämässä yhtä päivän puhujista muita mielenkiintoisemmasta puheenvuorosta apostoleista. Puhuu kuin ihmisille välttäen perinteisen saarnamaisen puisevuuden. Ei olekaan pappi, avasi esikoinen. Joka muuten taitaa tosiaan olla kolmen opetuslapsen kaima, kun tämä sukunimikin väitetään johdetun Filippuksesta.

Lasiovien ulkopuolella päästi henkilökunta meidät köysien välistä ulos Lutherinkadulle. Nykyään pidetään näköjään turistilaumat ulkopuolella varsinaisten kirkonmenojen ajan.

Sillä välin olivat tutut pitomestarit loihtineet juhlapaikalle mitä maittavimman kattauksen herkkuruokiani. Lautasmallin mukaisesti pinta-ala puolilleen vihersalaattia, sitten uuden sadon tilliperunoita, sinappisilliä, sillikaviaaria ja uunilohta. Rinnalle vielä saaristolaisleipää. Kahvi ja parahultaisesti kostutettu mansikkakakku kruunasivat istunnon.

Illalla Venäjän lähetettyä Espanjan rangaistuspotkuilla kotimatkalle saivat päivän keskipisteenä olevat neitoset vielä poseerailla faijan kameralle lapsuuden leikkipaikoillaan. Puiston reunalla lehmuksen alla yhdistyivät takaa tuleva hiusvalo ja samalla kuitenkin riittävä määrä valkeutta kasvoille tavalla, jota en itsekään ymmärrä.