Perjantaina kuninkaalliset häät töiden taustalla. Olivatpa kaikki kirkossa hyvin valaistuja, mietti valokuvauksen harrastaja. Miten lie toteutettu. Morsiamen sisko keräsi kuulemma 33 tuhatta Facebook-fania. Maallikkokin ymmärsi puvun kauniiksi, mutta tummat turhankin hoikat kaunottaret pukujen sisällä ovat enemmän muiden maallikoiden makuun. Perussuomalaiset lienevät pärjänneet Britanniankin vaaleissa kun oli noin paljon pappeja, sotilaita, nationalistisia symboleja, vanhoja tavaroita ja eri sukupuolta olevien häät. Kruunuksi vielä RAF:n ylilento: Hurricane, Lancaster ja Spitfire. Ja vähemmän maineikkaita Eurofightereita ja Tornadoja.
Vappuna lotisi ensin taivaalta sade, mutta kohta kimmelsi vesilammikoissa jo aurinko.
Aaton ohjelmaksi sopivat mainiosti lastenkutsut asianmukaisine äänimaailmoineen. Kahvia, voileipäkakkua, kahvia, pikkupizzoja ja kahvia. Täytekakkuakin. Suolaisen täyttämä vatsa on vähemmän tukala kuin liialla makealla täytetty. Taustalla TV:ssä äänettömänä Suomen MM-avaus Tanskaa vastaan.
Kotiin käveltäessä olivat kadut hiljaiset. Ylioppilaslautakunta, näytti nuorimmainen Hietaniemenkatua lähestyvää valkolakkista joukkoa. Leppäsuon ABC:llä istuivat sinihaalariset kahvilla, ja pihaan kaarsi juuri toinenkin mustamaija.
Yötä vasten voisi jatkaa lukemista Viron metsäveljistä.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Junamuistoja
Unkuri ja muistoja Helsinkiin junalla saapuvan matkustajan kohtaamista näkymistä.
Kommenttini siihen laitan tähänkin:
Vuosia Helsingin ja Hiekkaharjun väliä sahanneena tiedän tunteen, vaikka vakiomatkustaja äkkiä pakeneekin kirjaan tai varttiin koiranunta.
Painavin asemamuisto ovat silti tummat seinät niihin pinttyneine nokineen, matkatavarasäilytyksen metallitiski, siniset vetotrukit perässä kolisevine matkatavarakärryineen, dieselveturien jyminä ja pakokaasu, kuulutukset, nouseminen Kuopion yöjunan ruskeaan puiseen makuuvaunuun, jonka villavilteissä ja juomavesipullossa komeilivat VR:n siipipyörälogot, taianomaisesti esiin taittuva pesuallas, pyörien kiihtyvä kolke junan lähtiessä liikkeelle ja unen läpi kaikuvat veturinpillin vihellykset vauhdin kiihtyessä.
Höyryvetureitakin minun on täytynyt Helsingin asemalla nähdä, mutta muistikuva ei ole säilynyt.
Kommenttini siihen laitan tähänkin:
Vuosia Helsingin ja Hiekkaharjun väliä sahanneena tiedän tunteen, vaikka vakiomatkustaja äkkiä pakeneekin kirjaan tai varttiin koiranunta.
Painavin asemamuisto ovat silti tummat seinät niihin pinttyneine nokineen, matkatavarasäilytyksen metallitiski, siniset vetotrukit perässä kolisevine matkatavarakärryineen, dieselveturien jyminä ja pakokaasu, kuulutukset, nouseminen Kuopion yöjunan ruskeaan puiseen makuuvaunuun, jonka villavilteissä ja juomavesipullossa komeilivat VR:n siipipyörälogot, taianomaisesti esiin taittuva pesuallas, pyörien kiihtyvä kolke junan lähtiessä liikkeelle ja unen läpi kaikuvat veturinpillin vihellykset vauhdin kiihtyessä.
Höyryvetureitakin minun on täytynyt Helsingin asemalla nähdä, mutta muistikuva ei ole säilynyt.
torstai 28. huhtikuuta 2011
Futu
Timanttikoirien vuoden maailma oli vieras, mutta oli siinä jotain tuttua. Muutakin, kuin että dokumentin tekijä oli muistaakseni naapurikorttelin I:n isobroidi.
Futu oli tummapukuisten brittien ja saksalaisten synkkää musiikkia, jossa kuului outoja kalahduksia. Kaupungilla liikkui futuja, ja eiköhän ollut koulullammekin jokin esiintyjien ilta, jonka yhtenä ohjelmanumerona vetivät juniorifutut juhlasalin näyttämöllä jonkinlaisen - esityksen. Ainakin H huojui siinä hiljaa nurkassa hattu silmillä ja takinkaulukset pystyssä.
Oma panokseni jäi siihen, että ostin syksyllä 1981 Ultravoxin Viennan ja kuuntelinkin sitä jonkin verran.
Dokumentin perusteella emme menettäneet paljoakaan. Samaa savuisessa baarissa tuopin ääressä notkumista kuin muutenkin, mutta röyhelöisemmät vaatteet ja meikkiä molemmilla sukupuolilla.
Epämääräinen kateuden tunne nousee siitä, että meitä pari vuotta vanhemmilla oli taas juttu. Tämäkin juttu, isobroidien ikäluokalla. Ja Lepakko ja Radio City ja vaikka mitä. Miksi he tekivät kaikkea ja me vain ihmettelimme kauempaa, vaeltaaksemme aikanaan perässä konsertteihin Lepakkoon ja mankan ääreen Radio Cityä kuuntelemaan?
Kuin Riku Bexar. Ja niin, poikkesihan tosiaan Leijoissa Riku mustahuulien bileissäkin eikä innostunut.
Futu oli tummapukuisten brittien ja saksalaisten synkkää musiikkia, jossa kuului outoja kalahduksia. Kaupungilla liikkui futuja, ja eiköhän ollut koulullammekin jokin esiintyjien ilta, jonka yhtenä ohjelmanumerona vetivät juniorifutut juhlasalin näyttämöllä jonkinlaisen - esityksen. Ainakin H huojui siinä hiljaa nurkassa hattu silmillä ja takinkaulukset pystyssä.
Oma panokseni jäi siihen, että ostin syksyllä 1981 Ultravoxin Viennan ja kuuntelinkin sitä jonkin verran.
Dokumentin perusteella emme menettäneet paljoakaan. Samaa savuisessa baarissa tuopin ääressä notkumista kuin muutenkin, mutta röyhelöisemmät vaatteet ja meikkiä molemmilla sukupuolilla.
Epämääräinen kateuden tunne nousee siitä, että meitä pari vuotta vanhemmilla oli taas juttu. Tämäkin juttu, isobroidien ikäluokalla. Ja Lepakko ja Radio City ja vaikka mitä. Miksi he tekivät kaikkea ja me vain ihmettelimme kauempaa, vaeltaaksemme aikanaan perässä konsertteihin Lepakkoon ja mankan ääreen Radio Cityä kuuntelemaan?
Kuin Riku Bexar. Ja niin, poikkesihan tosiaan Leijoissa Riku mustahuulien bileissäkin eikä innostunut.
Se nopeus
Kaiken sen lumen ja jään jälkeen nyt yhtäkkiä maan tuoksu ja lintujen laulu. Auringon kuumuus kasvoilla ja päivänpaisteen lämmittämän asvaltin tuoksu. Ja tänä aamuna Mechelinin esplanadin keskellä jo vihersi.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Jumalan käsi
Kaivoin Saharan kevätaurinkoisilla betonilehtereillä kirjan repusta kun pikku-ukot kerran jäivät vielä treenien jälkeen laukaisukisoihinsa. Jalkapalloaiheisen, sattumoisin.
Jeesuksen käsi, kaikui kentältä juniorin ääni juuri kun luin Maradonasta ja niistä Englanti-pelin maaleista silloin.
Että joku tekee jotain kauan sitten Meksikossa, ja syntyy peliin ja sen kulttuuriin käsitteitä, jotka lapset paljon myöhemmin toisella puolen maailmaa ilman muuta tuntevat. Ja perinnettä jatkamassa mekin, jotka niitä tarinoita uusille sukupolville kerromme.
No ku Maradonan Jumalan käsi oli vasen ja tää oli oikee ni kai se oli sit Jeesuksen käsi, kuului täsmennys kotimatkalla.
Jeesuksen käsi, kaikui kentältä juniorin ääni juuri kun luin Maradonasta ja niistä Englanti-pelin maaleista silloin.
Että joku tekee jotain kauan sitten Meksikossa, ja syntyy peliin ja sen kulttuuriin käsitteitä, jotka lapset paljon myöhemmin toisella puolen maailmaa ilman muuta tuntevat. Ja perinnettä jatkamassa mekin, jotka niitä tarinoita uusille sukupolville kerromme.
No ku Maradonan Jumalan käsi oli vasen ja tää oli oikee ni kai se oli sit Jeesuksen käsi, kuului täsmennys kotimatkalla.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Maailmassa monta
Polkupyörän etuosassa oli tavarakorin näköinen häkkyrä, jossa näytti olevan lapsi kyydissä. Polkija lähestyi suojatietä, jota olimme ylittämässä, ja jatkoi pysähtymättä päin punaisia.
Jäin hetkeksi katsomaan perään.
Polkija jatkoi seuraavaan risteykseen, jossa auto oli oikealla kaistalla pysähtynyt valoihin. Siirtyi lasteineen vasemmalle kaistalle, ohitti pysähtyneen auton ja jatkoi päin punaisia yli risteyksen.
Päälle ne seuraavat pyöräilijät. Alepan kulmalla jalkakäytävää jyrännyt keski-ikäinen rouva. Nuorukainen, joka suhahti ohi minun ja seinän välistä jatkaakseen suojatietä päin punaisia yli kadun.
Eiväthän nämä autoihin verrattavia tappokoneita ole, mutta sata prosenttia aamulla kohdatuista fillaroijista antamassa pitkät liikennesäännöille. Syövät jollain lailla pohjaa niiltä kanssapolkijoilta, jotka keskusteluissa pitävät omiensa puolia.
Jäin hetkeksi katsomaan perään.
Polkija jatkoi seuraavaan risteykseen, jossa auto oli oikealla kaistalla pysähtynyt valoihin. Siirtyi lasteineen vasemmalle kaistalle, ohitti pysähtyneen auton ja jatkoi päin punaisia yli risteyksen.
Päälle ne seuraavat pyöräilijät. Alepan kulmalla jalkakäytävää jyrännyt keski-ikäinen rouva. Nuorukainen, joka suhahti ohi minun ja seinän välistä jatkaakseen suojatietä päin punaisia yli kadun.
Eiväthän nämä autoihin verrattavia tappokoneita ole, mutta sata prosenttia aamulla kohdatuista fillaroijista antamassa pitkät liikennesäännöille. Syövät jollain lailla pohjaa niiltä kanssapolkijoilta, jotka keskusteluissa pitävät omiensa puolia.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Tekstissä ei mainita lattea eikä punavuorelaista graafikkoa
Persut saivat 39 paikkaa 200:sta. Tuloksesta kauhistuneiden paniikkireaktioissa näytti hetkeksi unohtuvan, että 39 paikkaa 200:sta on vain 39 paikkaa 200:sta. Kivassa cityliberaalissa porukassa pyöriessä voi alkaa luulla, että sen arvot ovat Suomessa hallitsevia. Silloin totuus voi yllättää.
Silti tämä on Suomi, ja Suomessa kaikki ovat pohjimmiltaan demareita, eri painotuksin vain. Mikään iso asia ei vaalituloksen myötä muutu.
Suomi lähtee mukaan eurooppalaisiin tukipaketteihin. Kestävyysvajetta ei kiritä kiinni. Pakkoruotsista ei luovuta. Maatalouden tukeminen jatkuu. Maahanmuuttopolitiikkaan ei tule isoja muutoksia. Internet pysyy kansanedustajille pelottavana mörkönä. Maan tavaksi kutsuttu poliittinen korruptio jatkuu. Ydinvoimasta ei luovuta. Etujärjestöjen valta ei katoa. Suomi ei liity NATOon eikä luovu yleisestä asevelvollisuudesta, vaikka reserviä supistetaankin ja jokin varuskunta lakkautetaan. Paineet nostaa eläkeikää kasvavat, mutta konkreettisia päätöksiä ei synny.
Paikkaluvun rajallisuuden lisäksi persujen asemaa heikentävät edustajien ja puolueapparaatin (?) kokemattomuus sekä vähäiset yhteiskuntasuhteet. Persuista harva lienee juurikaan hengaillut niissä saunakabineteissa, seminaareissa ja maanpuolustuskursseilla, joilla päätökset pohjustetaan. Talouselämän ja sujuvan päätöksenteon kannalta protestipuolue on epävarmuustekijä, arvaamaton loose cannon, jonka olemassaolo hidastaa ja vaikeuttaa asioita.
Spontaanin paniikkireaktion sävyt etenkin Twitter-virrassani yllättivät alatyylisyydellään. Vaikka persujen linjauksia kauhistuisi, heidän kategorinen leimaamisensa rumiksi lukutaidottomiksi idiooteiksi tahraa enemmän sanojaa kuin kohdetta. Mutta fiksussa joukossa reaktiot korjaavat itseään, joten melkein saman tien ilmestyivät myös rakentavammat tekstit.
Omat vaikutelmani HS:n lukijana ja YLEn katsojana tukevat persujen käsitystä, että veltosta Soinin fanittamisesta huolimatta valtamediat ovat olleet heitä vastaan. Keskikokoisen ja kenties jopa hallituspuolueen luontaisetuihin kuuluu kuitenkin tiukka ruoskinta. Niinpä edessä on totuttelu kritiikkiin, jota ei enää voi kuitata yleisenä kauhisteluna eikä salaliittona.
Omalta kannaltaan persujen kannattaisi tietenkin taktikoida itsensä tiukasti prässääväksi oppositiopuolueeksi, mutta vallan houkutteleva tuoksu vienee voiton. Parin hallituspaikan ja kompromissien myötä edessä on SMP:n tie. Seuraavissa vaaleissa paikkaluku sulaa "normaalille" tasolle, ja politiikkaan väsynyt Soini, jos terveys kestää, siirtyy Pekka Vennamon tavoin johonkin mukavaan palkkiovirkaan.
Tällä välin vastustajat saavat vielä monta kertaa nauraa untuvikkoedustajien hölmöille virheille. Sammakoiden lisäksi luvassa lie myös muutama skandaalinpoikanen, johon persut naiiviuttaan sortuvat. Joku yksityiselämän tötöily, jokin omissa liiketoimissa epäonnistuminen, hölmö korruptiokupru.
Persujen valta-asemaa paljon mielenkiintoisempi on tietenkin protesti. Vaalitulos kertoi, että jotkut tai jokin on rientänyt edistyksellisemmäksi kuin mihin suuri osa suomalaisia on valmis. Meneekö viesti vieläkään perille? Mitä protestille tapahtuu neljän vuoden päästä? Onnistuvatko perinteiset puolueet imaisemaan sitä mukaansa, palaavatko pettyneet nukkumaan vai jotain muuta, mitä.
Poliittinen järjestelmä saattaa voittaa, kun oikea keskustelu syrjäyttää hyshyskonsensuksen ja tuloksesta pelästyneet(kin) alkavat aktivoitua poliittisesti. Vastakkainasettelu ja arvojen polarisoituminen ovat jo poreilleet pinnan alla, joten lienee kaikkien etu tuoda ne avoimeen keskusteluun. Ainakin niin kauan kuin keskustelu käydään ilman kättä pitempää. Ruotsalaiset vaatimukset kieltäytymisestä puhumasta pelottavasti eri mieltä olevien kanssa tuntuvat meren tällä puolen kovin oudoilta.
Silti tämä on Suomi, ja Suomessa kaikki ovat pohjimmiltaan demareita, eri painotuksin vain. Mikään iso asia ei vaalituloksen myötä muutu.
Suomi lähtee mukaan eurooppalaisiin tukipaketteihin. Kestävyysvajetta ei kiritä kiinni. Pakkoruotsista ei luovuta. Maatalouden tukeminen jatkuu. Maahanmuuttopolitiikkaan ei tule isoja muutoksia. Internet pysyy kansanedustajille pelottavana mörkönä. Maan tavaksi kutsuttu poliittinen korruptio jatkuu. Ydinvoimasta ei luovuta. Etujärjestöjen valta ei katoa. Suomi ei liity NATOon eikä luovu yleisestä asevelvollisuudesta, vaikka reserviä supistetaankin ja jokin varuskunta lakkautetaan. Paineet nostaa eläkeikää kasvavat, mutta konkreettisia päätöksiä ei synny.
Paikkaluvun rajallisuuden lisäksi persujen asemaa heikentävät edustajien ja puolueapparaatin (?) kokemattomuus sekä vähäiset yhteiskuntasuhteet. Persuista harva lienee juurikaan hengaillut niissä saunakabineteissa, seminaareissa ja maanpuolustuskursseilla, joilla päätökset pohjustetaan. Talouselämän ja sujuvan päätöksenteon kannalta protestipuolue on epävarmuustekijä, arvaamaton loose cannon, jonka olemassaolo hidastaa ja vaikeuttaa asioita.
Spontaanin paniikkireaktion sävyt etenkin Twitter-virrassani yllättivät alatyylisyydellään. Vaikka persujen linjauksia kauhistuisi, heidän kategorinen leimaamisensa rumiksi lukutaidottomiksi idiooteiksi tahraa enemmän sanojaa kuin kohdetta. Mutta fiksussa joukossa reaktiot korjaavat itseään, joten melkein saman tien ilmestyivät myös rakentavammat tekstit.
Omat vaikutelmani HS:n lukijana ja YLEn katsojana tukevat persujen käsitystä, että veltosta Soinin fanittamisesta huolimatta valtamediat ovat olleet heitä vastaan. Keskikokoisen ja kenties jopa hallituspuolueen luontaisetuihin kuuluu kuitenkin tiukka ruoskinta. Niinpä edessä on totuttelu kritiikkiin, jota ei enää voi kuitata yleisenä kauhisteluna eikä salaliittona.
Omalta kannaltaan persujen kannattaisi tietenkin taktikoida itsensä tiukasti prässääväksi oppositiopuolueeksi, mutta vallan houkutteleva tuoksu vienee voiton. Parin hallituspaikan ja kompromissien myötä edessä on SMP:n tie. Seuraavissa vaaleissa paikkaluku sulaa "normaalille" tasolle, ja politiikkaan väsynyt Soini, jos terveys kestää, siirtyy Pekka Vennamon tavoin johonkin mukavaan palkkiovirkaan.
Tällä välin vastustajat saavat vielä monta kertaa nauraa untuvikkoedustajien hölmöille virheille. Sammakoiden lisäksi luvassa lie myös muutama skandaalinpoikanen, johon persut naiiviuttaan sortuvat. Joku yksityiselämän tötöily, jokin omissa liiketoimissa epäonnistuminen, hölmö korruptiokupru.
Persujen valta-asemaa paljon mielenkiintoisempi on tietenkin protesti. Vaalitulos kertoi, että jotkut tai jokin on rientänyt edistyksellisemmäksi kuin mihin suuri osa suomalaisia on valmis. Meneekö viesti vieläkään perille? Mitä protestille tapahtuu neljän vuoden päästä? Onnistuvatko perinteiset puolueet imaisemaan sitä mukaansa, palaavatko pettyneet nukkumaan vai jotain muuta, mitä.
Poliittinen järjestelmä saattaa voittaa, kun oikea keskustelu syrjäyttää hyshyskonsensuksen ja tuloksesta pelästyneet(kin) alkavat aktivoitua poliittisesti. Vastakkainasettelu ja arvojen polarisoituminen ovat jo poreilleet pinnan alla, joten lienee kaikkien etu tuoda ne avoimeen keskusteluun. Ainakin niin kauan kuin keskustelu käydään ilman kättä pitempää. Ruotsalaiset vaatimukset kieltäytymisestä puhumasta pelottavasti eri mieltä olevien kanssa tuntuvat meren tällä puolen kovin oudoilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
