Aurinko Narinkkatorilla

Lauantain sääennuste pelotteli sateellakin, mutta ei niitä pisaroita ollut lopulta kuin kolme.

Mainio rupeama tuotti jokusen sataa ruutua, joista monessa iloisia ilmeitä kuten asiaan kuuluikin.

Päivän lomassa ehti vaihtaa kuulumiset tutun jos toisenkin kanssa ja jopa kipaista kotona ruokkimassa natiaiset.

Kale revisited

Maininta Nuoruustangosta toi heti mieleen Ylen 2006 esittämän dokumentin Elämän kevät: Kale. Kaikeksi yllätykseksi se löytyi Ylen Elävästä arkistosta, ja vuonna 1978 tehty ohjelma pääsi ihon alle yhtä vastustamattomasti kuin viimeksikin.

Lapsuuden Helsinki, totta kai. Dieselpakokaasun mustuttamat kinokset harmaan taivaan alla, juuri se kaupunki, josta Ultra Bra sittemmin lauloi. Kalusteet, hiukset, vaatteet: IFK- ja Jokeri-rotsien parvet. Spårat, Vestio, Pukeva ja muut muistoiksi muuttuneet maamerkit. Braku ja sen ajan hontelonkulmikas lätkälook.

Kale perheineen, sympaattisina käsittämättömässä luontevuudessaan ja avoimuudessaan, joita ohjaajakin erillisessä haastattelussaan melkeinpä kauhisteli. Ero nykyisiin Tosi-TV-ohjelmiin ja ihmisiin, joista joka toinen haluaa harjoiteltuine poseerauksineen olla esiintyjä ja julkkis. Kalen lauluääni.

Kertojan vakavalla vasemmistonuotillaan sekaan luennoimat  yhteiskunnalliset näkökulmat sopivat kokonaisuuteen täydellisesti tuomaan oman kontrastinsa.

Ja loppu sitten: Kuvat Linnanmäeltä Nuoruustangon soidessa olisivat jo sellaisinaan riittävän haikeita, mutta lopun lisätiedot ja ohjaajan haastattelu tekevät paketista jo pakahduttavan riipaisevan, niin kliseiseltä kuin moinen ilmaus kuulostaakin. En edelleenkään pystynyt katsomaan liikuttumatta, ja pikainen googlaus vihjaa, etten ole ainoa.

Elämän kauneus, nuoruuden lupaus ja kaiken sietämätön rajallisuus yhdessä hetkessä. Elokuvan ja musiikin valtava voima vaikuttaa ihmiseen.

Vanha tapa

Nykyinen tapa kuluttaa musiikkia on soittolistoiksi valikoidut parhaat biisit. Vähän kuin se innokas nousuhumalainen entisajan kotibileissä: kuuntele tää, tää on niin kova, eiku (kiivaan kelaamisen ja etsiskelyn jälkeen) sittenkin tää. Ja tää.

Kiintoisaa kuunnella vaihteeksi eri esiintyjiä siihen vanhaankin tapaan: koko älpee, kuten ennen sanottiin, A-puolen viimeisine ja muine vähemmänkin läpi lyöneine kappaleineen.

Teoksenakin albumi voi ainakin joskus olla eri asia tai enemmän kuin sen osat.

Esimerkiksi se kohta, jossa Heartbreaker sähköisesti virittyneen äänettömän tahdin kautta vaihtuu Livin' lovin' maidiksi, on korvissani erottuva ja merkityksellinen.

Osittain edelliseen liittyen...

...kopioin tähän toisaalle kommentiksi kirjoittamani:

Taannoin Twitterissä parempaa maailmaa haluava mutta kiivaasti esiintyvä ihminen vaati, että ”rasistit” ja ”vihapuhe” on vaiennettava. Käsittääkseni hän tarkoitti jonkinlaisia nykyistä rikoslakia laajempia keinoja.

Hyvää tarkoittava henkilö ei mitenkään ymmärtänyt näkemystäni, jossa kerroin olevani yleisellä tasolla hiukan huolestunut halusta vaientaa yhteiskunnassa väärää mieltä olevat tahot. Niin tehtiin esimerkiksi Natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, jossa sielläkin lähdettiin aluksi liikkeelle vain fasismin kitkemisestä. Kukapa niin hyvää tarkoitusta voisi vastustaa?

Jossain vaiheessa kehitystä saatetaan joutua miettimään, kuka ne vaiennettavat väärät asiat määritteleekään ja mitkä ovat määrittelijän motiivit…

Tai kuten Kemppinen eräässä aivan toisessa yhteydessä aikanaan kirjoitti: Ensin rajoittavat oikeuksia hyvää tarkoittavat hölmöt. Sitten tulevat saapasjalkamiehet.

Varminta on sulautua joukkoon

Tietenkään eivät kaikki aatteet ole yhtä hyviä, mutta jotain pelottavaa on siinä kun niiden parempienkaan suhteen vaaditaan kovin tiukkaa yhdenmukaisuutta.

Kuten siellä, missä kannatti varmuuden vuoksi ilmoittautua ensimmäisenä mukaan työmaaprikaatin organisoimaan spontaaniin mielenosoitukseen, pitää näyttävästi esillä puolueen pääsihteerin kuvaa ja allekirjoittaa imperialismin vastainen julkilausuma niin, että kaikki varmasti huomaavat.

Muuten oli epäilyttävä ja erityistä silmälläpitoa vaativa henkilö, sillä kuten sanottiin: puolueettomuutta ei voi olla.

Timo Vihavainen: Totaalinen suvaitsemattomuus

Kesähetki

Kolea kesä takana ja koulut jo hyvässä vauhdissa, mutta.

Yhtäkkiä pysähtynyt kesän kesäisin hetki Kisakallion urheiluopiston rannassa.

Tai ainakin sen tiedostaminen.

Aurinko, järvi, maisemassa sen takana pelto ja rakennukset eikä pelkkä metsä.

Laineiden liplatus rantaan, moottoriveneen pärinä, tuulen suhina puissa.

Tuoksut.
- - -
Jäähallin puolella sitten taas viileys ja kelmeä keinovalo perheiden päästessä ihmettelemään leiriviikonlopun päätösharjoitusta. Alla olleet kymmenen tuntia jäätä ja kaikki oheistreenit vilahtelivat ilmeissä väsymyksenä, mutta hyvin neitoset jaksoivat vielä painaa.

Illalla kuului Hornetin jylisevä kohina Malmin lentonäytöksestä keskustaan saakka. Sen verran kalliit liput, että tänä vuonna ei lähdetty paikan päälle.

Rocky

Kuin Kekkonen tai kevytmaito, Rocky on ollut aina. Ikäluokkani tyyppejä hehkuttamassa elokuvaa, hyräilemässä Eye of the tigeria ja tökkimässä samalla paikallaan tanssahdellen tyhjään ilmaan nyrkkeilyiskuja.

Outoa siis, että itse näin vuonna 1976 valmistuneen elokuvan eilen mielestäni ensi kertaa.

Hidastempoinenhan se oli, ja arvattava, ja sävyiltään marraskuisten takakujien tumma. Hihansuista ja kauluksesta sisään kaivautuvan hyisen talvituulen tunsi ruudun tälläkin puolen.

Oli helppo arvata, että varpaidentuijottelun, silmälasien ja pipon alta löytyisi lopulta kaunis nainen, mutta vasta pätkän puolivälissä tajusin, että sehän oli Connie Corleone, itse Talia Shire.

Sympaattinen oli Rockysta amerikkalaisella oveluudella kyllä saatu, ei vähiten underdogien edustaja -näkokulmalla.

Tämä elokuva olisi pitänyt katsoa silloin aikanaan, herkkyysiässä.